Hitlerin ja Stalinin yhteistyö ja talvisodan merkitys kansainvälisessä politiikassa

1.4.2020 Hitlerin ja Stalinin yhteistyö ja talvisodan merkitys kansainvälisessä politiikassa

Stefan Forss

Talvisotaa luonnehditaan joskus Suomen alaviitteeksi II maailmansotaan. Pienelle kansalle tämä ei taida olla kovin tavallista, mutta maamme toivottomaksi pidettyä eloonjäämistaistelua ihmeteltiin silloin laajalti. Winston Churchill ilmaisi asian kaunopuheisesti radiopuheessaan 20.1.1940 keskellä sotaa:

Ainoastaan upea Suomi – ei, ylevä – kuoleman kynsissä taisteleva Suomi osoittaa mitä vapaat miehet voivat saada aikaan.

Hän lisäsi, ettei vielä voida sanoa mikä Suomen tuleva kohtalo on, mutta surullisempaa lopputulosta ei olisi kuin että tämä loistava pohjoinen kansa lopulta nujertuisi tympeän ja julman ylivoiman edessä ja joutuisi kuolemaakin pahempaan orjuuteen (Churchill, 1940).

Näin ei onneksemme käynyt. Suomen vapaat miehet ja naiset sen estivät – ja myös melko satumainen onni. Talvisodan eloonjäämiskamppailusta tuli eräänlainen viivytystaistelu, jota Suomen armeija ja kotirintama jaksoivat käydä riittävän pitkään totaalisen tuhon välttämiseksi. Sama toistui kesällä 1944.

Kansainvälisillä foorumeilla Suomea yleensä pidetään pienenä ja jokseenkin näkymättömänä ja harmittomana maana, joka tosin on vakaa, osaava ja yhteistyöhaluinen. Emme ole kovin tottuneita kehuihin ja omakohtaisesti olinkin yllättynyt, kun arvostettu brittiläinen puolustuspolitiikan professori antoi Suomelle varauksetonta tunnustusta suljetussa kansainvälisessä seminaarissa Lontoossa vuonna 1988:

Suomi kuuluu kaikkein merkittävimpiin menestystarinoihin Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen. Sitä ei olisi sotavuosina voinut mitenkään ennustaa.

Talvisodan perintö on Suomen käyntikortti maailmalla.

Talvisodan 80-vuotismuistot synnyttivät jälleen julkisen keskustelun sodan syistä ja myös pohdinnat siitä, toimiko Suomen hallitus oikein ja olisiko sotaa peräti voinut välttää. Tässä yhteydessä on erityisesti nostettu Stalin-tutkijana mainetta niittänyt yhdysvaltalainen historian professori Stephen Kotkin jalustalle. Niin sanottu ”uusin tutkimus” selkänojana on esitetty, että sota todella olisi voinut välttää, koska Stalinin tavoitteet olivat rajalliset ja koskivat pelkästään Leningradin turvallisuuden takaamista (Kotkin, 2017). Suomen hallituksen taipumaton asenne siten johti Suomen kannalta huonoon tulokseen.

Tuo tulkinta ei saa tukea ”vanhemmalta” tutkimukselta. ”Uusin” historiallinen tutkimus on toki syytä ottaa vakavasti ja sitä tulee arvioida, mutta sen tieteellinen arvo ei riipu sen ajallisesta uutuudesta, vaan sen validiteetista aiempaan tutkimukseen verrattuna. Tieteenalana historia ei ole kuin esimerkiksi fysiikka, jossa yksittäiset nerot kuten Newton tai Einstein saattoivat omilla vallankumouksellisilla teorioillaan mullistaa maailmankuvaa. Erityinen Suomi-tuntemus ei kuulu Kotkinin vahvuuksiin, eikä häntä senkään vuoksi voida pitää ylivertaisena talvisota-asiantuntijana.

Sisäinen kamppailu Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta Neuvostoliitossa

Suhtautumisesta Molotov-Ribbentrop-sopimukseen tuli kuuma sisäpoliittinen kysymys Neuvostoliitossa vuonna 1989. Edellisen vuoden heinäkuussa Gorbatšov itse toisti Puolassa vanhan neuvostokannan, että Stalinin ja Hitlerin sopimus oli ollut välttämätön (Järv, 2006).

Molotovin avustajana aloittanut entinen Neuvostoliiton pitkäaikainen ulkoministeri Andrei Gromyko esitti näkemyksensä etenkin sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan Der Spiegel -lehden haastattelussa 24.4.1989. Siinä hän edelleen kiisti jyrkästi sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään neuvostodiplomaatin maininneen sellaisesta. Sodan jälkeen Molotov oli Gromykolle korostanut, ettei mitään dokumentteja Ribbentropin kanssa 1939 käydyistä neuvotteluista saanut tunnustaa, paitsi virallisesti julkaistut asiakirjat.

Sotahistorioitsija, kenraalieversti Dmitri Volkogonov totesi kuitenkin lokakuussa 1992, että on pitäviä todisteita siitä, että Gromyko ja tietty nimeämätön varaulkoministeri olivat nähneet salaiset asiakirjat vuonna 1975 ja Gorbatšovin avustaja Valeri Boldin vuonna 1987 (UPI, 1992). Gromyko siten puhui muunneltua totuutta Spiegel-lehden toimittajille.

Palataanpa muutama vuosi taaksepäin. Keskustelu Neuvostoliitossa kuitenkin yltyi keväällä ja kesällä 1989, kun virolainen professori Endel Lippmaa ehdotti 1.6.1989 koolla olevalle kansankongressille, että tutkintakomissio perustettaisiin Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan arvioimiseksi. Ristipaineessa oleva Gorbatšov esitti varaumia, mutta suostui ehdotukseen, jonka kansankongressi hyväksyi. Tutkintakomission puheenjohtajaksi tuli Gorbatšovin läheinen avustaja Aleksandr Jakovlev, presidentin uudistusohjelman, perestroikan arkkitehti. Sen jälkeen joukko vaikutusvaltaisia virkamiehiä vuoron perään todisti salaisen pöytäkirjan olemassaolosta. Sen kopio julkaistiin Argumenti i Fakti -viikkolehdessä elokuussa 1989. Pitkään sitä väitettiin väärennetyksi, alkuperäistä dokumenttia kun ei vielä silloin ollut löydetty (Järv, 1989).

Tukeutuen historioitsija Lev Besymenskin löytöön myös Jakovlev ilmoitti Pravda-lehdessä 18.8.1989, ”ettei ollut epäilystä, etteikö salainen lisäpöytäkirja ollut olemassa”. Besymenski oli lopulta löytänyt kopion ulkoministeriön arkistosta. Molotovin tunnollinen arkistonhoitaja Vasili Panin oli vuonna 1939 arkistoinut dokumentin ja lisäksi tehnyt siitä kolme kopiota, jotka olivat identtiset Bonnissa Saksassa säilytetyn dokumentin mikrofilmin sisällön kanssa (Järv, 2006).

Alkuperäisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja sen lisäpöytäkirjojen – sotahistorioitsija, kenraalieversti Dmitri Volkogonovin mukaan dokumentteja oli yhteensä yhdeksän – löytymisestä NKP:n arkistoista raportoitiin lopulta lokakuun lopulla 1992 (NYT, 1992). On kuitenkin todennäköistä, että Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov luovutti ne Venäjän presidentti Boris Jeltsinille 23.12.1991, kaksi päivää ennen hänen omaa eroaan ja vallan vaihtumista. Kansioita Jeltsinille luovuttaessaan Gorbatšov sanoi:

Pelkään pahoin, että nämä voivat johtaa kansainvälisiin komplikaatioihin. Siitä kuitenkin päätätte Te” (Stout, 2015).

Kuvat alkuperäisestä Neuvostoliitolle kuuluneesta sopimuksen kappaleesta julkaisi Istoritseskaja pamjat -säätiö (Historiallinen muisti) 31.5.2019. Säätiö kertoi saaneensa sopimuksen skannattavaksi Venäjän ulkoministeriöltä (Niemeläinen, 2019).

Jakovlev esitteli johtamansa komission tulokset kansankongressille 23. – 24.12.1989 (Pravda, 24.12.1989).

Aleksandr Jakovlev

Selvitystyö ei ollut ollut helppo. Hyökkäämättömyyssopimus sinänsä ei ollut merkittävässä asemassa. Stalinin ”päämotiivi sen sijaan oli salaisten lisäpöytäkirjojen keskeinen sisältö, mahdollisuus lähettää joukkoja Baltian tasavaltoihin, Puolaan ja Bessarabiaan, ja pidemmällä tähtäimellä Suomeen. Toisin sanoen, sopimuksen keskeinen sisältö liittyi imperiumin laajennuspyrkimyksiin. […] Sen jälkeen, kun Stalin oli lähtenyt tälle saaliinjaon tielle toisen saalistajan kanssa, hän alkoi ilmaista itseään uhkauksin ja uhkavaatimuksin naapurimaiden ja erityisesti pienten maiden suuntaan. Hän ei pitänyt turvautumista aseelliseen voimaan häpeällisenä – näin kävi kiistassa Suomen kanssa. […] Tämä kaikki vääristi Neuvostoliiton politiikkaa ja valtion moraalia” (Lindpere, Molotov-Ribbentrop Pact: Challenging Soviet History, 2009, https://www.digar.ee/arhiiv/en/books/14082)

Seuraavana päivänä Jakovlev teki kansankongressin istunnossa yhteenvedon ja lopetti sen seuraavasti: ”Vedämme selvän rajan legitiimin ja perustellun hyökkäämättömyyssopimuksen ja moraalittoman ja sosialististen arvojen kanssa ristiriidassa olevan lisäpöytäkirjan – jota on mahdotonta hyväksyä – välille. Suhteellisuusteoria, hyvät toverit, oli suuri läpimurto universumin ymmärtämisessä. Eettisten arvojen avaruudessa ei kuitenkaan ole mitään suhteellista. Velvollisuutemme on palata turmeltumattomien moraaliarvojen vankalle pohjalle. On aika ymmärtää, ettei laittomuutta voi sietää, eikä pelkästään sen välittömien seurausten vuoksi, vaan myös siksi, että se myrkyttää tajunnan ja luo tilanteita, joissa epäoikeudenmukaisuus ja opportunismi kohoavat normeiksi. Jokaisen päätöksen, toverit edustajat, on oltava ei vain poliittisesti vaan myös moraalisesti kestävä” (Izvestia, 25.12.1989, Lindpere, 2009).

Neuvostoliiton kansankongressi mitätöi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja sen lisäpöytäkirjan äänin 1432 – 252 jouluaattona 1989. Sen jälkeen Jakovlev ei enää kuulunut Gorbatšovin lähipiiriin ja häntä arvosteltiin ankarasti niin konservatiivien kuin äärikansallismielisten taholta.

Talvisota-tutkimus venäläisin ja suomalaisin silmin

Suomen kannalta käänteentekevä oli professori Mihail I. Semirjagan (1922 – 2000) talvisota-kirjoitus Maineeton sota (Neznamenitaja voina) Ogonjok-lehdessä (22/1989) toukokuun lopulla (Semirjaga, 1989). Siinä Semirjaga haastoi Neuvostoliiton silloin vallinnutta virallista käsitystä siitä, ettei sota ollut kuin rajoitettu rajaselkkaus. Puna-armeijan joukkojen määrä nousi Semirjagan silloisten tietojen mukaan yli 50 divisioonaan ja muutamaan kymmeneen prikaatiin maaliskuussa 1940. Kun sotaan osallistuneet muut puolustushaarat laskettiin mukaan, joukkojen yhteenlaskettu vahvuus oli ollut 960 000 miestä.

Talvisota-kysymystä on selvitetty perinpohjaisesti vuosikymmeniä niin Suomessa kuin Neuvostoliitossa / Venäjällä ja asiaan on palattu vähintään kymmenen vuoden välein. Puoli vuosisataa Hitlerin ja Stalinin ns. Molotov-Ribbentropin sopimuksen solmimisen ja talvisodan syttymisen jälkeen alkoi Neuvostoliitossa näkyä ensimmäisiä selviä merkkejä siitä, että maan osuutta toisen maailmansodan nimellä kutsumamme suursodan syttymiseen alettaisiin käsitellä asiallisesti. Kenraalieversti Volkogonov – toinen venäläinen Stalin-elämäkerran laatija – kertoi ministeri Max Jakobsonille tammikuussa 1989 uuden virallisen totuuden talvisodasta: ”Stalin oli syyllinen. Hän yksin oli päättänyt sodan aloittamisesta välittämättä marsalkkojen vastustuksesta” (Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu, 2011). Kenraali oli myös varma siitä, että Mainilan laukaukset olivat Berijan järjestämät. Professori Ohto Mannisen mukaan Mainilan ammunnan suoritti mitä todennäköisimmin turvallisuuspalvelu NKVD-yksikköä komentanut majuri Pavel Ignatjevitš Okunev (Manninen, Sotilasaikakauslehti, 3/2001).

Myöhemmin samana vuonna presidentti Gorbatšovin avustajat yrittivät saada päämiehensä tunnustamaan Neuvostoliiton syyllisyyden talvisodan aloittajana ja käymään myös Hietaniemen sankariristillä, mutta kumpikaan ei toteutunut vanhoillisten vastustuksen johdosta. Sen sijaan hän kävi osoittamassa kunnioitustaan sen talon luona Helsingin Hakaniemessä missä Lenin oli asunut 1917 (Blomberg, 2011).

Vaikutusvaltainen Rodina-lehti (Isänmaa) järjesti syyskuussa 1995 pyöreän pöydän keskustelun talvisodasta Moskovassa 13.9.1995. Siihen osallistuivat toimittajien lisäksi nimekkäitä venäläisiä ja suomalaisia historiantutkijoita ja diplomaatteja (Rodina 12/1995).

Tässä ”rauhanomaisessa” keskustelussa ehkä kaikkein mielenkiintoisinta oli se, miten osa venäläisistä tutkijoista, kuten professori Semirjaga ja Venäjän valtion sota-arkiston tutkija Pavel Aptekar (s. 1968), olivat varsin lähellä perinteisiä suomalaisia näkemyksiä ja ottivat tiukasti yhteen pietarilaisten historian professoreiden Nikolai Baryšnikovin ja tämän pojan Vladimir Baryšnikovin ja Venäjä-Suomi ystävyysseuran Vladimir Fjodorovin kanssa. Viimeksi mainitut edustivat lähinnä perinteisiä stalinistisia neuvostokantoja.

Kysymykseen Neuvostoliiton tavoitteista Suomessa professori Semirjaga totesi, että Neuvostoliitto aikoi ”liittää Suomi kokonaan Neuvostoliittoon. Puheet rajan siirtämisestä 35 tai 25 kilometriä Leningradista ovat turhia. […] On niitä, jotka sanovat, ettei Stalin halunnut sotaa. Luonnollisesti hän ei halunnut sotaa, niin kuin jokaisen maan johtaja, jolla on vaatimuksia naapurimaansa suhteen. Hän halusi tuloksia. Eikä hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, että tulokset olisi saavutettu rauhanomaisin keinoin.

Pavel Aptekar puolestaan keskittyi selostamaan sotilaallisia valmiussuunnitelmia ja joukkojenkeskityksiä Suomen rajalle. Hän piti ajatuksia siitä, että ”Neuvostoliitto halusi ratkaista ongelmat Suomen kanssa rauhanomaisesti hyvin heikosti perusteltuina. ”Jos Neuvostoliitto todella halusi ratkaista ongelmat rauhanomaisesti, miksi aloitettiin suuren sotaharjoituksen puitteissa joukko-osastojen, yhtymien ja panssarivaunujen siirrot kohti Suomen rajaa jo elo-syyskuussa 1939?” Esimerkkinä Aptekar mainitsi Vologdassa perustettua 168. Jalkaväkidivisioonaa ja lisäksi joitakin joukko-osastoja Viron rajalta. ”Ylipäänsä tässä oli kyse aloitetusta joukkojen keskityksistä.

Ministerineuvoksena Venäjän Helsingin lähetystössä myöhemmin toiminut diplomaatti Sergei Beljajev lausui selvänä kantanaan, että Neuvostoliiton tarkoitus oli sovjetisoida Suomi. Beljajev viittasi Molotovin lausuntoon koskien Kansainliiton protestia Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. ”Neuvostoliitto ei käy sotaa suomalaista tasavaltaa vastaan. On olemassa sopimus Suomen kansantasavallan kanssa, Kuusisen hallituksen kanssa (allekirjoitettu kirjaimellisesti sodan toisena päivänä). Vanha hallitus on paennut ja jättänyt maansa oman onnensa nojaan. Neuvostojoukot vain avustavat yllä mainittua hallitusta valkosuomalaisten rosvojoukkojen nujertamisessa.

Beljajev, joka myöhemmin avusti presidentti Putinia lukuisten valtiovierailujen yhteydessä, osallistui aktiivisesti Suomussalmella talvisodassa kaatuneiden suomalaisten ja Neuvostoliiton sotilaiden Raatteen Portti -muistomerkkiprojektiin. Neuvostoliitossa tai Venäjällä ei talvisodassa kaatuneille ole pystytetty muistomerkkejä.

Beljajev kiinnitti huomiota siihen, miksi Neuvostoliitto oli valinnut Suomussalmen Puna-armeijan operaatioiden yhdeksi strategiseksi hyökkäyssuunnaksi. ”Sotilaallinen motiivi on selvä, tämä oli Suomen kapein kohta ja 163. Divisioonan tehtävänä oli katkaista Suomi kahtia.” Mutta oli myös toinen motiivi. ”Tämä alue tunnettiin köyhästä väestöstään ja sen vasemmistomielisyydestä. Hyökkäävien yksikköjen rinnalla täällä toimi myös erityinen NKVD:n rykmentti. Sen tehtävänä oli olla yhteistoiminnassa paikallisen väestön kanssa. Niiden 2-3 viikon aikana, kun neuvostojoukot olivat näissä kunnissa, perustettiin komiteoita, pidettiin kokouksia – ja luotiin ei ehkä vielä neuvostovallan tai sosialistisen vallan soluja, mutta kylläkin ”kansanvallan” soluja. Tämä osoittaa selvästi, että tehtiin yrityksiä sovjetisoida Suomi.

Venäläiset historiantutkijat ovat myöhemminkin tulleet samansuuntaisiin tuloksiin. Historioitsija Tatjana S. Bušujeva esittää seuraavan yhteenvedon artikkelissa ”Talvisotaa koskeva venäläinen historian kirjoitus” professori Timo Vihavaisen ja akateemikko Andrei Saharovin toimittamassa kirjassa Tuntematon talvisota – Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot (2009) seuraavasti: ”Kaikki venäläiset tutkijat ovat kuitenkin melko yhtä mieltä siitä, että Neuvostoliiton hallitus aikoi liittää Suomen ja muodostaa siitä sosialistisen valtion tai Neuvostoliiton osatasavallan, jotta saisi turvattua Leningradin ja vahvistettua luoteisrajojaan”.

Suomen sovjetisointiin tarvittavista Puna-armeija joukoista ja niiden tavoitteista venäläiset tutkijat julkaisivat 2000-luvulla tarkempia tietoja samassa kirjassa. Tutkija Ljudmila P. Kolodnikova viittaa neuvostojohtajien omiin lausuntoihin. ”Hyökkäys [30.11.1939] alkoi [Karjalan kannaksella] tykistömme murskaavalla tulimyrskyllä. Vastustajan alue oli yhtä suurta tulipaloa”, muisteli puna-armeijan poliittisen päähallinnon päällikkö Lev Mehlis. […] Stalin vaati joukkoja valmiiksi pääiskuun Viipurin suuntaan joulukuun neljänneksitoista kello yhdeksän aamulla. ”Operaation tärkein tehtävä on iskeä vastustajaa päättäväisesti ja vallata Viipuri”, määräsivät Stalin, Vorošilov, ja Šapošnikov.”

Tämä kuitenkin oli vain Stalinin virallinen ja rajallinen tavoite. Kolodnikova: ”Puna-armeijan piti tuhota vastustaja Karjalan kannaksella ja Laatokan pohjoispuolella 8-10 päivässä sekä valmistella hyökkäys Helsinkiin koko maan miehittämiseksi. Leningradin sotilaspiirin neuvosto oli täysin varma siitä, että … joukot täyttävät kunnialla pyhän velvollisuutensa isänmaalle, tuhoavat valkosuomalaisten armeijan täydellisesti ja sulkevat sodanlietsojilta ikuisiksi ajoiksi pääsyn Suomenlahdelle ja Leningradin kaupunkiin.

Emme mene Suomeen valloittajina, vaan Suomen kansan ystävinä ja vapauttajina suurmaanomistajien ja kapitalistien ikeestä. …Kunnioitamme Suomen vapautta ja itsenäisyyttä… Eteenpäin, neuvostokansan pojat, puna-armeijan soturit, kohti vihollisen täydellistä tuhoa!”, Leningradin sotilaspiirin komentaja Meretskov ja sotaneuvoston jäsen Ždanov kirjoittivat käskyssään 29.11.1939.

Todellisuudessa siis Stalinin rajoitetut tavoitteet ovat jyrkässä ristiriidassa hänen läheisten avustajiensa saamien tehtävien ja heidän antamien käskyjen kanssa ja toteutuneen sodan valossa. Suomalaisten sodassa keräämät tiedot ja suomalainen perusteellinen tutkimus vuosikymmenten aikana eivät myöskään puolla vakiintuneiden käsitysten hylkäämistä.

Tasavallan presidentti Kyösti Kallio totesi radiopuheessaan kansalle itsenäisyyspäivänä 1939: ”Nyt näkee kumminkin koko maailma, ettei ole kysymys Leningradin turvallisuudesta, sillä hyökkäys on tehty pitkin koko rajaa Petsamosta Rajajoelle ja Hankoniemeen saakka. […] Näyttää siltä, kuin tuo mahtava suurvalta haluaisi riistää meiltä tunnustamansa itsenäisyyden ja sen mukana kaiken, mikä meille on pyhää ja kallista.

Neuvostoliiton tavoitteiden arvioimisessa kokonaisuuden hahmottaminen on keskeistä. Suomen ja Neuvostoliiton välisten poliittisten neuvottelujen lisäksi on otettava huomioon Puna-armeijan suunnitelmat ja niiden toimeenpano. Professori Kotkinin ”uusimmassa tutkimuksessa” jälkimmäinen jää hyvin vähäiseen käsittelyyn. Tässä yhteydessä on viitattava vanhempaan tutkimukseen: eversti Matti ”Motti-Matti” Aarnion klassinen työ Talvisodan ihme sisältää ansiokkaan analyysin Neuvostoliiton rautatieverkoston kuljetuskapasiteetista ja joukkojen keskittämisen ongelmista.

Aarnio toteaa, kuinka suurena helpotuksena Neuvostoliitolle Saksan kanssa solmittu sopimus syksyllä 1939 tuli. Jo saman vuoden keväällä oli alettu toimia voimakkaasti Suomen vastaisten suunnitelmien täytäntöönpanon vahvistamiseksi ja vahvistettiin Leningradin sotilaspiirin sotaneuvoston alaisuudessa olevaa henkilöstöä. ”Toimenpiteet tuntuivat pian itärajallamme. […] Lokakuun alkupuolella … voitiin käyttää sellaisiakin divisioonia ja joukkoja, jotka alkuperäisessä suunnittelussa oli ainakin aluksi varattu muualle.

Pelko Saksan hyökkäyksestä oli väistynyt, mutta Saksan voitolliseen sotaan Puolassa ja sen valloitushaluun piti reagoida nopeasti. ”Niinpä Kiovan sotilaspiiristä lähetettiin jo ennen sodan alkamista Karjalan Kannakselle yksi (100.) divisioona.

Neuvostoliitin liikekannallepano ja joukkojen keskitys koko Suomen itärajalle syksyllä 1939 oli jo sinänsä valtava logistinen tehtävä. ”paine ja kiire, jonka Hitlerin hyökkäys Puolaan aiheutti, ei suoritetuista valmisteluista huolimatta ollut omiaan helpottamaan joukkojen keskitystä.” Aarnio käsittelee kuljetusten ongelmia ja toimeenpanoa seikkaperäisesti, nostaa esille Sisä-Venäjän rautatieverkoston tungoksen merkityksen ja päätyy toteamukseen, että ”keskityskuljetukset rautateitse itärajallemme kestivät yli kolme kertaa pitemmän ajan kuin Kannakselle. Huomioon ottaen Muurmannin radalta pitkät marssimatkat rajalle ja monet tieyhteydet, on sekin pidentänyt keskitysvaihetta itärajallemme.

Tähän kun vielä lisätään, että vesiteitse ja rautateitse oli jo ennen liikekannallepanoa ja varsinaisia keskityskuljetuksia kuljetettu sodankäynnin välttämättömiä tarvikkeita, niin ”tämä kaikki osoittaa, että kiinteä päätös joukkojen marssista Suomeen oli tehty paljon ennen varsinaista liikekannallepanoa”.

Aarnio antaa myös Neuvostoliitolle täyden tunnustuksen: ”Ottaen huomioon ne erikoisolosuhteet, joissa keskityskuljetukset suoritettiin, on sanottava, että tämä laajasuuntainen voimien siirto jo teknisesti vaikeissa olosuhteissa suoritettiin erittäin menestyksellisesti. Se osoittaa Puna-armeijan korkeimman johdon sekä rautatiehallintoviranomaisten pätevyyttä ja korkeaa tasoa. … Keskitys rautateitse suunniteltiin oivallisesti, mikä on paras todistus siitä, että sen valmisteluun on uhrattu ei ainoastaan aikaa, vaan myöskin runsaasti täysin pätevien henkilöiden työtä.”

Eversti Aarnion analyysi oli vankalla pohjalla. Rodina-lehdessä (12/1995) todettiin, että konkreettiset sotavalmistelut alkoivat jo kesäkuussa. Muun muassa huoltokeskuksia alettiin tuolloin perustaa joukkojen siirtoja varten. Neuvostoliiton aikeet Suomen suunnalla olivat selvät jo kuukausia ennen Molotov- Ribbentrop-sopimuksen solmimista.

Marsalkka Kirill Meretskov, silloinen Leningradin sotilaspiirin komentaja, totesi muistelmissaan (Meretskov, 1968): ”Stalin alleviivasi, että jo kesällä voidaan odottaa vakavia toimia Saksan taholta. Mitä ne olisivatkaan, ne koskettaisivat suoraan tai epäsuorasti myös Suomea. Siksi tulee kiirehtiä.

Venäjän nykyinen asenne toiseen maailmansotaan

Neuvostoliiton sortumisen jälkeen vallitsi Venäjällä lähes parikymmentä vuotta normaali historian tutkimuksen linja. Presidentti Jeltsin pyysi toukokuussa 1994 talvisotaa anteeksi rikoksena Suomea kohtaan. Linja on viime vuosina muuttunut.

Neuvostoliiton hajottua Venäjän uudistumispyrkimykset eivät tuottaneet toivottua tulosta. Venäjä ei kyennyt kilpailemaan lännen tai voimakkaasti kasvavan Kiinan kanssa. Sen vuoksi maan johto päätyi toiseen strategiaan suurvalta-aseman palauttamiseksi ja säilyttämiseksi (Snyder, 2019; Giles, 2020). Se päätti luoda kansallisen uhritarinan, joka ammentaa voimaa menneisyydestä ja saarrettuna joutuu taistelemaan olemassaolostaan pahantahtoisia kilpailijoita vastaan. Suuresta isänmaallisesta sodasta 1941 – 1945 tuli Putinin Venäjän omakuvan yksi peruspilari. Kuvaa Neuvostoliiton sankarillisesta Puna-armeijasta ei sovi särkeä, siitä Venäjän äärikansallismielinen entinen kulttuuriministeri Vladimir Medinski on pitänyt huolta (Medinski, 2018).

Venäjä reagoi jyrkän kielteisesti Europarlamentin hyväksymään kantaan Molotov–Ribbentrop-sopimuksen merkityksestä. Sen mukaan myös Neuvostoliitto kantaa vastuun toisen maailmansodan aloittamisesta. Presidentti Putin kutsui sitä ”hävyttömäksi valheeksi” (saksalainen uutistoimisto DW,11.12.2019). Kremlin virallisen kannan M-R sopimukseen esitti ulkomaantiedustelupalvelu SVR:n päällikkö Sergei Naryškin (Venäjän uutistoimisto RT, 29.8.2019). Muuta mahdollisuutta kuin hyökkäämättömyyssopimuksen solmiminen Saksan kanssa Neuvostoliitolla ei ollut. Useat tunnetut venäläiset poliitikot ovat vierittäneet vastuun myös Puolalle (The Moscow Times, 2.9.2019).

Venäläisiä vaikuttajia vallan huipulta. Vas. entinen puolustusministeri ja presidentinhallinnon kansliapäällikkö Sergei Ivanov, ulkomaantiedustelupalvelu SVR:n johtaja Sergey Naryškin, ulkoministeri Sergei Lavrov ja valtionarkiston johtaja Andrei Artizov ”1939. Toisen maailmansodan alku” -näyttelyn avajaisissa Moskovassa 20.8.2019. Siellä alkuperäinen Molotov-Ribbentrop -sopimus ja sen lisäpöytäkirja olivat ensi kertaa julkisesti esillä. (Kuva: Vjatšeslav Prokofiev/TASS).

Näin Naryškin löi alkutahdit Kremlin kovalle poliittiselle vastahyökkäykselle Hitlerin ja Stalinin sopimuksen katastrofaalisten historiallisten seurausten hävittämiseksi (EU:n tukema lehti EU vs. Disinformation Review, 6.2.2020). Uutistoimisto TASS formuloi Venäjän tavoitteet seuraavasti 31.1.2020: ”Venäjä vaatii ETYJ järjestöä hyväksymään toisen maailmansodan historian uudelleen kirjoittamista tuomitsevan julkilausuman”.

Historian revisiota tässä ajaa kuitenkin Venäjä edellyttämällä, että myös muiden tulisi hyväksyä sen palauttama stalinistinen historiankäsitys. Presidentti Putin itse on käyttänyt tässä asiassa poikkeuksellisen karkeaa kieltä (RT, 18.1. ja 10.3.2020).

Neuvostoliiton viimeisinä vuosina liberaalit poliitikot, kuten edellä mainittu Aleksandr Jakovlev saattoivat puhua toisesta maailmansodasta samoilla käsitteillä kuin lännessä. Esitellessään johtamansa komission laatiman raportin kansankongressin edustajille 23.12.1989, Jakovlev lausui: ”… tähän asti koottu luotettavan tiedon aineisto sallii meidän palauttaa kuvan siitä, miten ihmiskunta ja yksittäiset valtiot lyhyin askelin etenivät kohti toista maailmansotaa, ja tehdä asiallisia johtopäätöksiä tosiasioiden kokonaisvaltaisella analyysillä.” Nyt Venäjällä valitettavasti palataan taas vanhoihin neuvostoaikojen ”totuuksiin”.

Lopuksi

Kun talvisodan 80-vuotismuisto väistyy yleisestä keskustelusta, huomio todennäköisesti tulee keskittymään Suomen hallituksen toimiin ns. välirauhan aikana. Suomen ”liittoutuminen” Saksan kanssa on ollut teema, jossa nuoremmat tutkijasukupolvet ovat ainakin osittain onnistuneet muuttamaan vakiintuneita käsityksiä. Kokonaisuutta on tarkoituksellisesti jouduttu häivyttämään, jotta uusille lähinnä marginaali-ilmiöiden tutkimuksille on saatu huomiota, ja on voitu syyllistää Suomen hallitusta ja puolustusvoimia.

Suomen asema talvisodan rauhan jälkeen oli edelleen tukala. Lev Trotskin 25.4.1940 kirjoittama arvio Luoteis-Euroopan tapahtumista – Tulokset suomalaisesta kokemuksesta – kuvaa hyvin Stalinin tuskaa (Trotski, 1940):

Puolan jakoa koskeva välivaihe kehittyi ja sai täydennystä Skandinavian näyttämöllä. Hitler ei voinut välttyä kertomasta jossain laajuudessa ’ystävälleen’ Stalinille suunnitelmastaan kaapata Skandinavian valtiot. Stalin ei voinut välttää kylmän hien nousemista: tämähän merkitsi Saksan täydellistä ylivaltaa Itämerellä Suomen yli ja uhkaa Leningradille. Stalinin täytyi jälleen etsiä lisätakuita liittolaistaan vastaan, tällä kertaa Suomessa. […] Stalin joutui supistamaan suunnitelmiaan hyläten Suomen sovjetisoinnin.

Molotovin keskustelut Liettuan ulkoministeri Vincas Krėvė-Mickevičiuksen kanssa Kremlissä 30.6.1940, kolme ja puoli kuukautta talvisodan rauhan solmimisen jälkeen, eivät jättäneet mitään epäselvää Neuvostoliiton tavoitteista myös Suomen suhteen (Krėvė-Mickevičius, 1940). Molotov vaati kuulijaltaan todellisuudentajua: ”Teidän on ymmärrettävä, että pienet kansat tulevat häviämään tulevaisuudessa. Teidän Liettuanne ja muiden Baltian kansojen, Suomi mukaan luettuna on liityttävä kunniakkaaseen neuvostokansojen perheeseen. Sen vuoksi teidän tulisi nyt alkaa perehdyttää kansaanne neuvostojärjestelmään, joka tulevaisuudessa tulee hallitsemaan kaikkialla Euroopassa ja jota tullaan toteuttamaan nopeammin joissakin paikoissa, kuten Baltian maissa ja myöhemmin muualla.”

Puolustusministeri, marsalkka Timošenko ja Leningradin sotilaspiirin komentaja Meretskov laativat uuden suunnitelman syyskuussa 1940 (Yleisesikunnan dokumentti 103203/ov, 18.9.1940) hyökkäyksestä Suomeen 35 päivän mobilisointivaiheen jälkeen. Suunnitelmaan varattiin 46 jalkaväkidivisioonaa, yksi moottoroitu jalkaväkidivisioona, kaksi panssaridivisioonaa, kolme panssariprikaatia ja 13 tykistörykmenttiä. Hyökkäystavoitteet olivat Viipurista Helsinkiin, Savonlinnasta Mikkeliin ja Lappeenrannasta Heinolaan. Pohjoisessa Suomi eristettäisiin Ruotsista ja Norjasta.

Molotov matkusti Berliiniin marraskuussa 1940 tavoitteenaan saada Hitlerin hyväksyntä avoimeksi jääneen Suomi-kysymyksen ratkaisemiseksi. Hitlerille tämä ei enää sopinut, vaikka hän edelleen vakuutti, että Stalinin kanssa sopimansa sopimus ja sen etupiirijako edelleen olivat voimassa. Silti laadittiin vielä 25.11. 1940 uusi direktiivi, jonka lähtökohtana oli määräys päästä Pohjanlahdelle 45 päivässä. Stalin ei kuitenkaan katsonut viisaaksi enää käynnistää sotaa.

Lähteet ja kirjallisuutta:

Winston Churchill, The War Situation: House Of Many Mansions, International Churchill Society, 20.1.1940, https://winstonchurchill.org/resources/speeches/1940-the-finest-hour/the-war-situation-house-of-many-mansions/, (Churchill, 1940)

Stephen Kotkin, Waiting for Hitler 1929 – 1941, Penguin Books, 2017, (Kotkin, 2017)

Harry Järv, Oavgjort i två krig – Finland-Sovjetunionen 1939-1944, Samfundet Sverige-Finland (Infomanager Förlag Jan Linder), 2006, (Järv, 2006)

UPI Archives, Russia releases original Molotov-Ribbentrop Pacts, 29 October 1992, (UPI, 1992)

Harry Järv, Vinterkriget: Attitydförändringen i Sovjetunionen, Fenix – Tidskrift för humanism, 1/1989, (Järv, 1989)

The New York Times, Archives Yield Soviet-German Pact, 30 October 1992, (NYT, 1992)

Mark Stout, Secret Pact with the Nazis?, Never Heard of It ,War On The Rocks, 18 September 2015, https://warontherocks.com/2015/09/secret-pact-with-the-nazis-nyet-never-heard-of-it/, (Stout, 2015)

Jussi Niemeläinen, Venäjä julkaisi ensimmäistä kertaa kuvat alkuperäisestä Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta ja sen lisäpöytäkirjasta, HS, 3.6.2019, https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006130014.html, (Niemeläinen, 2019)

Aleksandr Jakovlev, ”A.N. Jakovlevin komission raportti kansankongressille 23.12.1989”, Pravda, 24.12.1989; http://militera.lib.ru/research/1939_uroki_istorii/18.html,(Pravda, 24.12.1989)

Heiki Lindpere (ed.), Molotov-Ribbentrop Pact: Challenging Soviet History, 2009, https://www.digar.ee/arhiiv/en/books/14082, (Lindpere, 2009)

Mihail I. Semirjaga, Neznamenitaja voina (Maineeton sota), Ogonjok, nro 22, toukokuu 1989. Ruotsinkielinen käännös Staffan Skott, Det okända krigetEn historiker kommenterar det sovjetisk-finska kriget, Fenix, 1/1989 (Harry Järv red.), (Semirjaga 1989)

Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu -Kylmän sodan loppu ja Suomi, WSOY, 2011, (Blomberg, 2011)

Tatjana Maksimova ja Dmitri Olejnikov, Граниты финские, граниты вековые (Suomalainen graniitti, ikivanha graniitti), Rodina 12/1995, http://file.magzdb.org/ul/129/Родина 1995 12.pdf, (Rodina 12/1995)

Timo Vihavainen ja Andrei Saharov (toim.), Tuntematon talvisota – Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot, Edita (Kleio), 2009

Matti Aarnio, Talvisodan ihme – Itärintaman venäläiskeskitykset ja suomalaisten torjuntavoitot, Gummerus, 1966

Kirill A. Meretskov, На службе народу (Isänmaan palveluksessa), 1968 http://militera.lib.ru/memo/russian/meretskov/index.html, (Meretskov, 1968). Suomen vastaisesta sodasta 1939-40 Meretskov kirjoittaa luvussa Финская кампания, http://militera.lib.ru/memo/russian/meretskov/15.html

Timothy Snyder, Tie epävapauteen – Venäjä, Eurooppa, Yhdysvallat, suom. Antero Helasvuo, Siltala, 2019

Keir Giles, Moskovan opit, suom. Ilkka Rekiaro, Docendo, 2020

Владимир Мединский(Vladimir Medinski), Будут жить 28 – Новое о подвиге героев-панфиловцев (28 tulevat elämään – Uutta tietoa Panfilovin sankareiden uroteoista), Российская газета (Rossiiskaja Gazeta), 2.12.2018, https://rg.ru/2018/12/02/medinskij-nazval-sensaciej-novye-dokumenty-o-geroiah-panfilovcah.html, (Medinski 2018)

European Parliament News, Europe must remember its past to build its future, 19 September, 2019 https://www.europarl.europa.eu/news/en/press-room/20190917IPR61204/europe-must-remember-its-past-to-build-its-future

DW, Vladimir Putin condemns EU stance on Nazi-Soviet WWII pact, 11.12.2019, https://www.dw.com/en/vladimir-putin-condemns-eu-stance-on-nazi-soviet-wwii-pact/a-51636197

RT, There was NO other way (by Sergey Naryshkin), 29 August, 2019, https://www.rt.com/russia/official-word/467554-nonagression-pact-ussr-germany/

The Moscow Times, ‘Poland Started WWII’: Russia Reacts to 80th Commemoration Snub, 2 September 2019, https://www.themoscowtimes.com/2019/09/02/poland-started-wwii-russia-reacts-to-80th-commemoration-snub-a67108

EU vs. DiSiNFo, DISINFO: Poland is largely responsible for WW II, 6 February 2020, https://euvsdisinfo.eu/report/poland-is-largely-responsible-for-the-wwii-outbreak/

TASS, Russia to urge OSCE to sign declaration on fighting WWII revisionism, 31 January 2020, https://tass.com/politics/1115189

RT, ‘We’ll shut your filthy mouth’: Putin says Russia will combat the rewriting of WWII history with new free-to-all archive center, 18 January 2020, https://www.rt.com/news/478610-russia-fight-history-distortion-putin/

RT, Idea that Hitler & Stalin share equal responsibility for WW2 ‘garbage’ promoted by ‘ignorant people’ in EU Parliament – Putin, 10 March 2020, https://www.rt.com/russia/482711-wwii-european-parliament-ignorant/

Lev Trotski, Итоги финляндского опыта (Tulokset Suomen kokemuksista), Iskra-Research, 25 April 1940, http://iskra-research.org/Trotsky/sochineniia/1940/19400425.html, (Trotski 1940)

Vincas Krėvė-Mickevičius, Conversations with Molotov, LITHUANIAN QUARTERLY JOURNAL OF ARTS AND SCIENCES, Lituanus, No. 2, Summer 1965, http://www.lituanus.org/1965/65_2_02_KreveMickevicius.html, (Krėvė-Mickevičius, 1940)

Antero ”Kautto” (Uitto), Puna-armeijan marssiopas Suomeen, Karisto, 1989

Ohto Manninen ja Oleg A. Ržeševski (toim.), Puna-armeija Stalinin tentissä, suom. Kari Klemelä, Edita, 1997

Ohto Manninen, Miten Suomi valloitetaan – Puna-armeijan operaatiosuunnitelmat 1939 – 1944, Edita, 2008

Savon Sotilasperinneyhdistys PORRASSALMI, MIIKKELI – TALVISODAN PÄÄKAUPUNKI, Hannu Jauhiainen (toim.), 2011

Juri Kilin, Neuvostoliiton tavoitteet talvisodassa, Porrassalmi III, Etelä-Savon Kulttuurin Vuosikirja 2010

Henrik Meinander (toim.), Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään, Siltala, 2015

Kimmo Rentola, STALIN ja Suomen kohtalo, Otava, 2016

Ari Raunio ja Juri Kilin, TALVISOTA 30.11.1939 – 13.3.1940, https://www.talvisota.fi/

Stefan Forss, Lauri Kiianlinna, Heikki Hult, Pertti Inkinen och Pekka Holopainen, Vinterkriget var oundvikligt, Kungliga Krigsvetenskapsakademien, Försvar och Säkerhet, 30.11.2019

Lauri Kiianlinna, Stefan Forss, Heikki Hult, Pertti Inkinen ja Pekka Holopainen, Talvisodan syylliset, Sotilasaikakauslehti, 6/2019

Lauri Kiianlinna, Stefan Forss, Heikki Hult, Pertti Inkinen ja Pekka Holopainen, Talvisodan päättymisestä 80 vuotta: Venäjällä puhdistetaan Stalinia – tulkinnoissa on palattu takaisin neuvostoaikaan, Suomen Kuvalehti, 13.3.2020, https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/talvisodan-paattymisesta-80-vuotta-venajalla-puhdistetaan-stalinia-tulkinnoissa-on-palattu-takaisin-neuvostoaikaan/

Artikkelin kirjoittaja Stefan Forss on Suomen johtavia ydinaseteknologian ja -strategian asiantuntijoita. Hän on toiminut mm. tutkijana ja opettajana Helsingin yliopistossa, johtavana tutkijana Valtion teknillisessä tutkimuskeskuksessa ja Ulkoministeriössä sekä dosenttina Maanpuolustuskorkeakoulussa. Hän on julkaissut lukuisia artikkeleita toimiessaan Hufvudstadsbladetin ja Helsingin Sanomien avustajana. Forss on Ruotsin kuninkaallisen sotatiedeakatemian jäsen. Ansioistaan hänelle on myönnetty useita kunniamerkkejä.