Vuosi: 2017

4.5.2017 VELVOLLISUUS RUOKKII LUOTTAMUSTA

Toukokuun blogissamme käsittelemme velvollisuudentuntoa. Sodassa velvollisuudentunto isänmaata, kavereita ja perhettä kohtaan oli ensisijaisen tärkeää. Nykyisin velvollisuudentuntoa ja luottamusta tarvitaan yhtä lailla yhteiskuntaa, omaa maata ja toisiamme kohtaan.

Sodassa velvollisuudentunto oli elinehto. Heikompia tai haavoittuneita autettiin pois rintamalta. Ainoana sotaan osallistuneena kansakuntana suomalaiset kaatuneet sotilaat haudattiin kotiseurakunnan multiin.  Lapsia lähettiin turvaan Ruotsiin ja kaikki Suomeen jääneet tekivät töitä isänmaan eteen.

Hevosmies Matti Parviainen tuo haavoittunutta rintamalta. Kuva Anneli Pehkosen koti-albumi.

Tämä asenne on valitettavasti vähentynyt, vaikka hyvinvointi on lisääntynyt. Autettavia löytyy edelleen, luottamus yhteiskuntaan kyseenalaistetaan.

Jokainen aikuinen tajuaa, että velvollisuudentuntoinen ihminen hoitaa omat asiansa ja tarvittaessa myös heikomman asemassa olevan asiat, niin että yhteiskunta voisi toimia parhaalla mahdollisella tavalla.

Sisarukset kesäretkellä Suomen suvessa.

Mutta mitä konkreettista teemme sen eteen? Olemmeko niin kiireisiä, että emme ehdi edes ajatella heikommin pärjääviä läheisiämme? Onko se meidän asiamme, jos joku toinen ei pärjää?

Päiväkoti-ikäisen toive Reilu-kerhossa.

Kilpailuyhteiskuntamme ruokkii itsekästä asennetta, jossa vain vahvat pärjäävät. Netissä julkaistaan vihapuhetta ja painetaan lähimmäinen alas. Lasten, nuorten ja vanhusten asiat huolettavat:

Lastensuojelun piirissä olevien lasten ja nuorten määrät ovat kasvaneet.

Yli 75-vuotiaista vanhuksista yksinäisyyttä kokee joka kolmas.

Suomalaisista 440 000 on syvästi köyhiä.
(lähteet: THL ja Vanhustyökeskus)

Virkeä vanhus juhlii 100-vuotisjuhliaan itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlavuonna Hennalan Upseerikerholla.

Nyt tarvitaan taas sitä kuuluisaa Talvisodan henkeä. Kaikki eivät pärjää omillaan.

Hyvinvointivaltiomme on pian muisto vain, jollemme auta kaveria hädässä. Kaikki voivat tehdä jotain.

Emme voi luottaa siihen, että joku muu hoitaa. Emmekä rakentaa tukijärjestelmää ajatuksella ”seuraava maksaa”, vaan juuri meidän on tehtävä asioita sen eteen, että me voisimme yhdessä paremmin. Luottamus saavutetaan vasta silloin, kun puheet ja teot ovat linjassa.

Vapaaehtoiset sotilaskotisisaret kahvittamassa veteraaneja.

Meidän aikuisten täytyy näyttää esimerkkiä lapsillemme hyvän tekemisessä.

Apu voi olla pientäkin: lantti keräykseen, kahvit naapurin vanhukselle, kukkaseppele yksinäiselle lapselle, hymy ohikulkijalle, roskan nostaminen maasta. Kaikki hyvä vie lähemmäksi eheämpää yhteiskuntaa.

Bloggaaja hymyilee. (Kuva: Emma Suominen)

Toisinaan elämä on yhtä eteenpäin kompuroimista. Silloin pitää reilusti pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Jokainen notkahtaa vuorollaan. Ja kun voimat palautuvat, on mukava siirtyä taas auttajien joukkoon.

Tyttö moikkaa pupua.

Ylös, ulos ja hyviin töihin sieltä. Pienissä teoissa on suurten muutosten siemen.

Laura ja Satu

27.4.2017 YHTEINEN JUHLAPÄIVÄMME

Vuodesta 1987 lähtien on kansallista veteraanipäivää vietetty huhtikuun 27.päivänä, joka oli Lapin sodan päättymispäivä keväällä 1945. Silloin suomalaisten osalta sota oli ohi ja edessä oli paljon työtä, johon ryhdyttiin toiveikkain mielin.

Tänä vuonna kansallisen veteraanipäivän teemana on Kansallinen veteraanipäivä – Sinun veteraanipäiväsi, joka korostaa veteraanipäivän merkitystä meille kaikille. Voimme itsenäisen Suomen lisäksi muistaa kiitollisuudella veteraaneja niiden arvojen säilyttämisestä, joiden avulla hekin selvisivät vaikeista ajoista. Velvollisuudentunto, oikeudenmukaisuus, toisista välittäminen sekä vapauden ja isänmaan puolustaminen ovat jatkuvasti muuttuvassa maailmassa hyvinä oppaina tulevaisuuden haasteissa.

Monien paikallisten juhlatilaisuuksien lisäksi kansallisen veteraanipäivän valtakunnallinen pääjuhla pidetään tänä vuonna perinteisessä muodossa viimeisen kerran Lahdessa. Seuraavina vuosina juhlapäivän vietto tulee uudistumaan ja saamaan erilaisia muotoja jo siitäkin syystä, että pääjuhlassa kunniavieraina olleet veteraanit ovat jo hyvin iäkkäitä ja heidän joukkonsa vähenee nopeasti. Veteraanien tärkeän työn muistaminen tulee kuitenkin säilymään tulevinakin vuosina.

Hyvää kansallista veteraanipäivää!

Seija Niinistö-Samela

 

 

6.4.2017 ”Ihan sama kuka voittaa, kunhan Suomi voittaa!”

Saimme kunnian ja ilon käydä Lahdessa tutustumassa hiihtäjälegendaan, olympiavoittaja Siiri ”Äitee” Rantaseen. Kohtaamme harvoin jos koskaan yhtä itsevarmaa ja tärkeilemätöntä naista. Tapaamisemme oli ikimuistettava.

 

”Äitee” ja Laura.

Lisänimensä ”Äitee” Siiri sai maajoukkuesisariltaan, koska hän aina huolehti joukkueesta kuin omasta perheestään, auttoi siskoja ja piti yllä reipasta meininkiä ja reilua yhteishenkeä.

Suuri Olympiakirja, Oslo 1952, vasemmalta Sirkka Polkunen,
”Äitee”, Mirja Hietamies ja Lydia Videman.

Sisukas Siiri

Siiri syntyi Tohmajärvellä vuonna 1924.  Hän aloitti hiihtämisen 6-vuotiaana – poikien kanssa – koska tytöt eivät pysyneet Siirin vauhdissa. Siirin ensimmäiset omat sukset olivat hänen enonsa tekemät, koivupöllistä, ja niillä Siiri mennä hiihteli. Hän oli pienestä pitäen ”aina valmis kilpailemaan”.

Talvisodan syttyessä Siiri oli vasta 15-vuotias. Hänellä oli kaksi sisarta ja kolme veljeä. ”Sodan aikana en juurikaan ehtinyt hiihtää, koska silloin piti tehdä työtä. ”

Siirin todellinen hiihtoura alkoi sotien jälkeen vuonna 1948, kun hän liittyi urheiluseura Wärtsilän Teräkseen. Siirillä ei ollut valmentajaa vaan hän harjoitteli yksin. ”Juoksin työmatkat ja joskus pyhän seutuna kävin vetämässä pidemmän hiihtolenkin, 6 tai 10 kilometriä pimeässä metsässä”, Siiri kertoo.


Urheilumuseo: Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies ja Siiri Rantanen 

Cortina d’Ampezzon 
olympialaisissa 1956.  Suomi voitti kultaa 3x5km viestissä.

”Minulla oli nuoruus ja hulluus!”

Ensimmäisen kultamitalinsa Siiri voitti Turussa 1948 vieden ennakkosuosikilta Suomen mestaruuden. Maalta tullutta Siiriä moitittiin ennen kilpailua ”törpöksi”, koska hänellä ei ollut valmentajaa, voiteita eikä voiteluasiantuntijaa. ”Mutta minulla oli nuoruus ja hulluus”, Siiri veistelee.

Siiri avioitui Kalle Rantasen kanssa ja sai kaksi poikaa. Aviomies tuki Siirin hiihtämistä, mikä oli urheilu-uralla tosi tärkeää. Ruoka- ja ravintoasiat olivat sodan jälkeen täysin erilaisia, mihin olemme nykyisin tottuneet. Ruoka oli mitä oli, kaikille samaa: ”Puuroa, perunaa, läskisoosia, puol litraa maitoa. Ei ollut rahaa ostaa muuta”, Siiri kertoo.

   

Siiri valmistautumassa Lahti2017 MM-kisahulinaan. Kuvassa vasemmalta. Marja-Leena Kirvesniemi, ”Äitee”, Toni Nieminen, Juha Mieto ja Immo Kuutsa. Kuva otettu Ravintola Voitossa.

Mutta mikä tekee urheilijasta voittajan? ”Ihan sama kuka voittaa, kunhan Suomi voittaa” -asenne varmastikin.

Annetaan nyt 92-vuotiaan Siirin itse kertoa. ”Äiteen” teesit voittamiseen ovat mielestämme ihanan yksinkertaisia.

  1. Itseluottamus auttaa voittamaan.
  2. Ei piä hermostua.
  3. Luonnollinen keskittyminen.
  4. Kalusto pitää olla kunnossa.
  5. Ei piä masentua missään.
  6. Huumori, hyvänolon tunne ja rauhallisuus.

Ja erityisluistona suksissa:

7.     Mieluummin sitä nauraa kun itkee.

Siiri on ikäisekseen huippukunnossa ja todellinen esikuva muille! Hän lenkkeilee edelleen päivittäin. Hän myös hiihti maaliskuussa Lahden 2017 MM-kisoissa hiihtostadionilla 20 000 ihmisen edessä. Ei kuulemma jännittänyt kun ”hiihti vaan”.


Siiri sukset olalla Lahden hiihtostadionilla.

Urheilu sotien jälkeen

Monen urheilijan parhaat vuodet kuluivat rintamalla. Moni myös teki rintamalla elämänsä kovimman ja viimeisen suorituksen.

Sotien jälkeen voittamisen vimma jäi päälle. Suomi nostettiin sisukkaasti takaisin urheilun maailmankartalle erityisesti hiihdossa, voimistelussa ja painissa. Sotaveteraaneista kuuluisan urheilu-uran teki mm. edesmennyt olympiakultamitalisti ja maailmanmestari, hiihtäjä Veikko Hakulinen (1925–2003).


Urheilumuseo. Veikko Hakulinen voittaa 50 km hiihdon ajalla 3.33.33 
 
Oslon olympiakisoissa 1952.

Suuri kiitos Siirille haastattelumahdollisuudesta. Saimme paljon ajateltavaa ja opimme sisukasta ja lempeää elämänasennetta.

 

”Äiteen” palkintokaapista.

Lahden Hiihtomuseossa on upeaa ja korvaamatonta suomalaista talviurheiluhistoriaa sanoina ja kuvina.

Siiri Rantasen manageri Antero ”Napu” Verto huolehtii myös mm. legendaaristen hiihtäjä Eero Mäntyrannan ja kaikkein aikojen menestyneimmän mäkimiehemme Matti Nykäsen saavutusten esillepanosta Lahden Hiihtomuseossa.

Suosittelemme lukijoille tutkimusmatkoja urheiden sankareidemme ja sankarittariemme kultaisiin päiviin. Kattavaa tietoa aiheesta löydät mm.  Urheilumuseosta Helsingissä, ( www.urheilumuseo.fi ) tai Lahden Hiihtomuseosta ( www.lahdenmuseot.fi/museot/fi/hiihtomuseo )

Hyvä Suomi, ”latu” on auki!

t. Laura ja Satu

Kiitokset: ”Äitee”, Antero Verto, Lahden Hiihtomuseo, Ravintola Voitto ja Urheilumuseo.

14.3.2017 TALVISODAN PÄÄTTYMISEN MUISTOKSI

Tällä viikolla tuli kuluneeksi 77 vuotta talvisodan päättymisestä. Eri puolilla Suomea järjestettävien lipunnostojen ja muistotilaisuuksien sanomana on edelleen selkeä viesti siitä, että vapaata Suomea kannattaa yhä puolustaa ja rakentaa.

Kun talvisota päättyi 13.3.1940, uutinen rauhasta oli huojentava tieto, mutta samalla aikalaisten kertoman mukaan raskaat rauhanehdot otettiin vastaan tyrmistyneinä. Kohtuuttomat vaatimukset saivat aikaan paljon surua ja huolta tulevaisuudesta. Laajojen menetettyjen alueiden jääminen rajan toiselle puolelle vaikutti suuresti sekä kansalaisten että myös teollisuuden ja maanviljelyn tulevaisuuteen.

Moni maanviljelijä menetti paitsi kotinsa, myös työnsä. Evakkoon joutui lähtemään yli 400 000 suomalaista, jotka tarvitsivat asunnon ja toimeentulon. Kaatuneita oli siviiliuhrit mukaan lukien noin 24 000 ja haavoittuneita noin 43 000. Valtavasta järjestelytyöstä ja poliittisesti levottomasta ilmapiiristä huolimatta päästiin elämässä kuitenkin vähitellen eteenpäin.

Espoon sotaveteraanien järjestämään talvisodan päättymisen lipunnostotilaisuuteen osallistui 13.3.2017 Espoon Tapiolassa muutama kymmenen henkeä, joista huomattava osa oli sotiemme veteraaneja. Maamme sotaveteraanien joukko vähenee nopeasti, ja on hienoa, että nykyisin heidän työnsä isänmaan hyväksi tunnustetaan ja sitä kunnioitetaan. Juhlatilaisuuksien järjestämisen lisäksi kannattaa itsenäisen isänmaamme puolustajia muistaa myös arjen keskellä.

Seija Niinistö-Samela

6.3.2017 SUOMALAINEN SISU

Tervehdys, lukijat!

Tämän juhlavuoden blogisarjan kolmannessa osassa sukellamme suomalaisen sisun syvyyksiin. Mitä on tämä mystinen Sisu, jota ulkomaalaisen on vaikea täysin ymmärtää ja suomalaisen vaikea pestä pois.

Sotiemme Veteraanit osoittivat sodassa sitkeyttä, lannistumattomuutta ja periksiantamattomuutta, kun he taistelivat maamme puolesta. Samaa sisua osoittivat kaikki suomalaiset sodanjälkeisessä Suomessa, kun maata jälleenrakennettiin yhteistuumin. Sisua tarvitsemme myös nyt tässä lamanlyömässä, muuttuvassa maailmassa, jossa varmaa on vain epävarma. Maailman parhaassa maassa, jossa pidetään toisista huolta.

Nyt tehtävämme on siirtää Veteraanien sisukasta ajattelua myös jälkipolville.

Väinö Kannisto. Naisurheilijoita Eläintarhan urheilukentällä 1948. Helsingin kaupunginmuseo.

Missä sisua tarvitaan? Sisukkaat suomalaiset kertovat!

Sisu tarkoittaa tarmoa, kun jääräpäisesti kulkee kohti omaa päämääräänsä. Sisua tarvitaan nyt, kun on niin paljon vaikeuksia ja epävarmuutta joka puolella. Jos esimerkiksi sairastuu vakavasti, täytyy olla sellaista henkistä voimaa, että joka tapauksessa ponnistelee kohti parempaa.
Nainen 72 v.

Sisua tarvitaan yrittämisessä. Sisu tarkoittaa rohkeutta, uskoa omiin kykyihin ja luottamusta siihen, että elämä kantaa. Sisukas ihminen tai yrittäjä ei lannistu ensimmäisestä vastoinkäymisestä, eikä toisestakaan, vaan yrittää entistä kovemmin. Sisukas ihminen osaa kuitenkin lopettaa ajoissa, kun mahdollinen tappio on selvä. Sisukas ihminen oppii tappiosta, nuolee haavat ja yrittää sitten jotain muuta.
Nainen, 42 v.

Vanhemmuudessa vaaditaan sisua. Aina tulee eteen tilanteita, jotka ovat epämukavia tai raskaita lapselle. Kun lapsi on selvästi pahoilla mielin, raivoaa tai on ahdistunut, vanhempi sisukkaasti tsemppaa. Usein olisi helpompi antaa periksi lapsen uhmalle, mutta on sisukasta vanhemmalta pysyä suunnitelmassa siitä huolimatta. Vanhemmuus vaatii myös pitkän tähtäimen sisua. Pitää olla sisukas päivästä ja viikosta toiseen, koska lasten kanssa ei tule koskaan ns. valmista.
Nainen, opettaja, 41 v.

Sisua tarvitaan kielten opiskelussa ja matematiikan harjoittelussa. Koulussa projektien ja koko koulutuksen loppuunsaattamisessa. Samoin työelämässä tarvitaan sisukasta pitkäjänteisyyttä.
Mies, 72 v.

Lätkää katsoessa huomaa, että nuoretkin jätkät osaa taistella, ei ne luovuta helposti, ainakaan ruotsalaisille. Mutta kyllä meillä futiskentälläkin ikämiespeleissä tunnistaa saman lannistumattomuuden ja yrittelijäisyyden, joskin vauhti on vähän hidastunut.
Mies, 45 v.

Jalkapallojoukkue poseeraa kentällä. 1950-luku. Elannon kokoelmat. Helsingin kaupunginmuseo.

Sisua on suomalaisissa ollut aina ja sitä löytyy nyt. Sisulla on voitettu taisteluita ja urheilukisoja, osoitettu taitoa kotona, koulussa ja työelämässä. Ei luovuteta eikä anneta periksi liian helpolla. Ollaan sitkeitä ja yritetään. Tiukassakin paikassa. Sisukas asenne on myös arvo, joka muuttuvassa maailmassa vie koko kansaa eteenpäin.

Sisukkaasti eteenpäin, ystävät

T:
Satu ja Laura

20.2.2017 TALO TÄYNNÄ TARINOITA

Imatran kansallismaisemassa, lähellä Imatrankoskea sijaitseva veteraanien muistoa vaaliva Lotta- ja veteraanimuseo tarjoaa kävijälle paljon nähtävää ja koettavaa. Runsaan esinekokoelman lisäksi oppaan kertomat huikeat tarinat vaikeista sotakokemuksista, uhrauksista, ystävyydestä, toisten auttamisesta ja sitkeydestä vievät mukanaan menneisiin tapahtumiin.

Kotimuseon ovat perustaneet entinen lääkintälotta Eila Ikävalko ja hänen edesmennyt juristi-veteraanimiehensä Reino Ikävalko, jotka uutteralla työllään ovat tallentaneet jälkipolville arvokasta tietoa niin sotavuosista kuin esimerkiksi Helsingin olympialaisistakin. Nykyisin pariskunnan poika Reino Ikävalko vastaa museon toiminnasta ja kävijöiden opastuksesta.

Sotahistoriaan liittyvien esineiden lisäksi museossa voi tutustua myös aiemmin talon omistaneen hammaslääkärin työvälineisiin, jotka näyttävät nykyihmisen näkökulmasta varsin pelottavilta. Lahjoituksia museo on saanut muun muassa venäläisiltä sotilashenkilöiltä, joiden pukuja on näytteillä.

Museokäynnille kannattaa varata reilusti aikaa, sillä muutama tunti vierähtää nopeasti mielenkiintoisten esineiden ja tarinoiden äärellä. Käynnin jälkeen jää vielä paljon pohdittavaa, joten ei siis ihme, että Imatran Lotta- ja veteraanimuseo on paikka, johon tullaan aina uudelleen pitkienkin matkojen takaa.

Seija Niinistö-Samela

6.2.2017 ELÄKÖÖN TAIDE!

Hyvää helmikuun alkua. Tämä juhlavuoden blogisarjan toinen osa käsittelee taidetta sodan aikana. Saimme mielenkiintoista ja syvästi asiantuntevaa tietoa aiheesta Ateneumin johtajalta, Susanna Petterssonilta. Kiitos tästä hienosta mahdollisuudesta Susannalle!

Ateneumin johtaja Susanna Pettersson
Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Elämisen vimmaa ja toivoa

”Toisin kuin voisi kuvitella, sota-aika ei ollut mitenkään pysähtynyt ajanjakso taiteessa. Eivätkä kaikki aiheet suinkaan käsitelleet sotaa. Suomalaista taidetta ja mielenmaisemaa on aina leimannut mieletön selviytymisen vimma”, kertoo Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Pettersson.

”Sodan vuosina ihmisellä oli voimakas halu tarrautua elämään. Vaikeat ajat toivat mukaan ilmaisuvoimaa, jossa etsittiin kaikkea kaunista ja värikästä. Maalaustaiteessa kuvattiin paljon esimerkiksi värikkäitä hedelmä- ja kukka-asetelmia”, kertoo Pettersson.

Birger Carlstedt: Asetelma (1941).
Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo.
Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis.


Omakuvat olivat aikansa selfieitä. Vasemmalla Ernst Mether-Borgströmin
omakuva Keltainen kukka kädessä (1943).

Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Henri Tuomi.

”Myös harlekiini-hahmot olivat suosittuja. Harlekiini-hahmon kautta taiteilija otti roolin ja haki etäisyyttä vallalla oleviin asioihin. Sekä toisaalta pelastautui naamion taakse”, Pettersson jatkaa.


Teokset ovat esillä Suomen taiteen tarina -näyttelyssä Ateneumissa

”Sotavuosina puutetta oli kaikesta, myös taidetarvikkeista. Maalauskankaiden koko pienentyi ja maalauksissa on toisinaan nähtävissä saumoja, kun kankaita on ommeltu yhteen”.

Mielenkiintoista on, että kansallista taidetta ostettiin paljon sodan aikana.

”Taidetta pidettiin kaiken katoavan keskellä hyvänä sijoituskohteena”, Pettersson kertoo.

Taide Suomen jälleenrakennuksessa

Sodan jälkeisessä Suomessa eri taiteilijapiireissä valmistettiin paljon monumentaalimuotokuvia ja muistomerkkejä. Niillä jälleenrakennettiin kansallista itsetuntoa ja Suomen nousua.

”Yksi suomalaisen taiteen eteenpäin vievä voima on ollut usko tulevaan”, Pettersson sanoo.


Marsalkka C. G. E. Mannerheimin ratsastajapatsas.
Kuvanveistäjä Aimo Tukiainen.
Kuva: Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo.

Taiteen siemenet 2017

Maailmassa eletään taas hyvin epävakaata aikaa. Suurvaltojen voimapolitiikka pelottaa kaikkia.

Kun maailma näyttäytyy sekavana ja kaoottisena, taide voi selkiyttää sitä. Taide lohduttaa meitä ja antaa toivoa ja uskoa paremmasta. Ala-asteen piirustuksen opettajan Soili kertoi meille taidekasvatuksesta kouluissa.

Soilin johdolla kuudesluokkalaiset ovat tehneet upeita geometrisia piirustuksia, hahmottaneet kaksi- ja kolmiulotteisuutta, tehneet maataidetta metsässä, tutustuneet eri tekniikoihin, taiteilijoihin Suomessa ja ulkomailla sekä tehneet retkiä kaupungin taidenäyttelyihin. Tunneilla on versioitu mm. da Vincin, Warholin, Saint Phallen ja Kusaman töitä. Suomi 100-juhlavuonna tutustutaan toki myös suomalaiseen taiteeseen.

”Pyrin opetuksessa huomioimaan lasten oman kuvamaailman ja kannustamaan tekemisen iloon. Oppilailla on tosi hienoja oivalluksia ja valmiista työstä tulee Minä pystyn -tunne”, Soili kertoo.


Erilaisia versioita ympyrästä

Uskomme, että suomalaisen taiteen tekemisen taustalla tulee aina säilymään Petterssoninkin kuvailema luomisen vimma sekä usko tulevaan. Mennään siis rohkeasti eteenpäin!

Taiteellisin ajatuksin,
Laura ja Satu

Ps.  Suosittelemme lämpimästi visiittiä Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelyssä. ateneum.fi.

23.1.2017 TURVALLISESTI VERKOSSA

Turvallisuuden säilyttäminen on ollut veteraanisukupolvelle tavoite sekä sota-aikana että sen jälkeen. Yhteiskunnan kehittyminen tietoyhteiskunnaksi on tuonut mukanaan uusia turvallisuuteen liittyviä haasteita, joiden tiedostaminen auttaa huomioimaan mahdollisia uhkia. Yhä useampi suomalainen osaa käyttää esimerkiksi sähköisiä palveluita, mutta verkossa toimimisen vaaroja ei vielä tarpeeksi tunneta.

Koulujen opetussuunnitelmiin on jo otettu mukaan turvallisen verkossa toimimisen opastus, mikä on tulevaisuutta ajatellen hieno asia. Osa väestöstä on kuitenkin jäänyt ilman asianmukaista koulutusta ja joillekin voi olla hankala esimerkiksi ymmärtää annettua ohjeistusta.

Yksi mainitsemisen arvoinen uhka verkossa toimijalle on pyrkimykset vaikuttaa mielipiteisiin ja asenteisiin tarkoituksena saada aikaan epävarmuutta ja tyytymättömyyttä vallitseviin olosuhteisiin. Oikean tiedon tarkistaminen tuleekin muistaa, kun etsitään tietoa Internetin laajasta sisällöstä. Jokainen voi omalta osaltaan ehkäistä verkossa olevien uhkien vaikutusta suhtautumalla kriittisesti annettuun informaatioon.

Veteraaneille oli kunnia-asia jättää jälkipolville turvallinen ympäristö kasvaa ja elää rauhallisissa oloissa. Eräs tapa jatkaa veteraanien perintöä on huolehtia omasta osaamisestaan jatkuvasti muuttuvassa toimintaympäristössä.

Seija Niinistö-Samela

6.1.2017 JUHLAVUODEN BLOGISARJA ALKAA!

Tämä on Sotiemme Veteraanit ja Tammenlehvän Perinneliitto ry:n juhlavuoden blogi.

satu_4Kuva: Emma Suominen

Blogia kirjoittavat Laura Pennanen, 45-vuotias helsinkiläinen kolmen tytön äiti ja yrittäjä, joka on aina ollut kiinnostunut maanpuolustusasioista ja kuuluu vapaaehtoisena Sotilaskotiliittoon.

Arvostan Suomea ja olen kuullut sodista isovanhempieni kautta. Haluan viedä Suomea eteenpäin.

Ja Satu Kanervo, Karjalan evakon tytär ja pappisperheen kasvatti, 41-vuotias helsinkiläinen yhden pojan ja kahden tytön äiti.

Minun Suomeni on reilu, rohkea ja rakas. Haluan omalta osaltani vaikuttaa siihen, että se on myös tasa-arvoinen, luontoa kunnioittava ja tulevaisuuteen luottava.

Tämä Sotiemme Veteraanien kunniaksi julkaistava blogi ilmestyy kerran kuukaudessa Suomi100-juhlavuoden ajan.

Itsenäinen Suomi on pian 100-vuotias ja vapaudestamme taistelleet Sotiemme Veteraanit varsin iäkkäitä. Blogin sisältö pohjaa Sotiemme Veteraanien arvoihin ja niiden eteenpäin viemiseen tuleville sukupolville.

Emme erityisesti halua painottaa käytyjä sotia, vaikka ne ovatkin itsenäisyyteemme hinta – vaan niitä henkisiä arvoja, jotka saamme Sotiemme Veteraaneilta. Samat arvot, joilla Suomi selvisi sodissa ja säilytti itsenäisyytensä, pätevät tänäkin päivänä, ihan arkielämässä.

Tervetuloa viemään näitä arvoja eteenpäin!

img_2168

Pariskunta vuonna 1942

Mitä on nykypäivän rohkeus?

Ensimmäinen arvomme on uhrautuvaisuus, arkikielellä rohkeus. Miten se ilmenee nykypäivänä?

Sodassa uhrautuminen isänmaan puolesta ja epäitsekkäästi toimiminen pelastivat maamme itsenäisyyden. Kaikessa tekemisessä oli kirjoittamaton sääntö, että toisia autetaan, ollaan rohkeita ja pidetään kiinni yhteisestä Suomesta, yhdessä.

Onko sadan vuoden itsenäisyys ja sen aikana saavuttu hyvinvointi tehnyt meistä ylimielisiä ja ajattelemattomia oman edun tavoittelijoita? Vai vieläkö yhteiskunnassa elää rohkeus?

Näin asiaa pohtii Marja 72 v.:

Ihmiset ovat nykyisin jotenkin käpertyneempiä itseensä. Oman edun tavoittelu tuntuu lisääntyneen. Toivoisin, että ihmiset muistaisivat vielä empatian ja sen, että toista voi auttaa, vaikka itse jäisi ilman. Jos tuolla kaduilla kulkiessa huomaa, että toisella on huoli, voisi aktiivisemmin puuttua. Huomioida ympäristöä ja olla valmiina auttamaan, jos vaikka näkee eksyneen lapsen tai tuupertuneen ihmisen. Myös liikenteessä tarvittaisiin lisää joustavuutta. Haluaisin, että Suomi on maa, jossa kaikista pidetään huolta. Kannustettaisiin toinen toisiamme.

Onko nykyään niin, että ihminen vasta pakon edessä uhrautuu toisen puolesta ja vasta silloin suostuu puhaltamaan yhteen hiileen? Me uskallamme hypätä benji-hypyn, mutta uskallammeko puolustaa kiusattua kaveria julkisesti?

Mitä suomalaiset lapset miettivät Sotiemme Veteraanien arvoista: rohkeudesta ja uhrautumisesta toisen puolesta?

piirros

Kun näkee, että jotain kiusataan, menee sanomaan, että Näpit irti mun kaverista! ja jos se ei ole tuttu tyyppi, niin voi sanoa Näpit irti mun uudesta kaverista! Kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan. Jos joku seisoo yksin, pitää kysyä, että tuutko mukaan. Ja peliin pitää ottaa kanssa mukaan, vaikka ei olisi yhtä hyviä kuin itse. Rohkeus tuntuu siltä kuin muskelit kasvaisivat.
– Urho 7 v.

img_8079    img_6104

On rohkeaa tehdä sellaista mikä vähän pelottaa. Eilen olin rohkea, kun olin yksin kotona hetken aikaa. Jos ei uskalla itse, voi tehdä tiimiin. Yhdessä on helpompi olla rohkea. Ja jos ei tunne toista, voi kysyä mikä sun nimi on ja ootko mun kaveri. Sain uuden kaverin IKEASSA. Kysyin, että onko sun nimi Anna ja sen nimi oli Inna ja sitten sanoin, leikitäänkö yhdessä. Rohkeus tuntuu upealta.
– Ruut 6 v. 

15541959_1303499629702089_2252644382937664625_n

Uskallan puolustaa kaveria, jos sitä kiusataan. Kerran mulla oli ekalla luokalla nukke mukana koulussa. Yks poika sanoi mulle, että mä rikon sun nuken. Meidän luokkalainen Tomi tuli pitämään mun puolia ja sano pojalle, että: Et riko, tai mä rikon sut. Se puolusti mua rohkeasti. Mutta sitä mietin, että mitä jos ei uskalla puolustaa toista? Jos muut on isompia?
– Liina 10 v.

Nykyään ilmassa on paljon epävarmuutta tulevaisuudesta. Suomi ei ole valmis. Jatketaan Sotiemme Veteraanien arvojen mukaan. Uhrautuminen toisten ja yhteisen asian puolesta sekä kansalaisrohkeus pelastavat Suomen nyt ja tulevaisuudessa.

Miten nämä arvot kuuluvat Sinun arkeesi?