Vuosi: 2019

6.5.2019 LUOTTAMUSTA EI VOI OSTAA. SE PITÄÄ ANSAITA.

Valoisaa toukokuuta, lukijamme! Tässä kuussa mietimme luottamusta, joka on elämän, rintamatoveruuden ja rakkauden perusta. Ihmisten elämäntarinat kiehtovat aina, nyt tutustumme luotettavaan, Ylikersantti Eugen ”Ese” Wistiin.

Eugen Wist taisteli Suomen puolesta ja eli mielenkiintoisen elämän.

Eugen Konrad Wist syntyi 20. syyskuuta 1920 Kaipialassa, Uusikirkolla kultaseppä Herman Wistin ja volgansaksalaisen Helena Wistin (os. Winzig) toiseksi pojaksi.

Wistien kotikielenä oli venäjä, mutta kotona puhuttiin myös saksaa ja ranskaa. Isä Herman puhui hyvin suomea, äiti Helena ei sitä vastoin oppinut sitä koskaan kunnolla.

Eugen ”Ese” (kuvassa vas.) oppi tiettävästi suomen kielen vasta kavereiltaan. Lapsuudenkaveri Urpo Lempiäinen aka. Esa Anttalasta (oik.) tuli sotien jälkeen yksi myydyimmistä sotakirjailijoista.

Kansakoulun jälkeen Ese kävi ammattikoulun Viipurissa. Hän oli vilkas ja urheilullinen nuorukainen, joka harrasti voimailua ja nyrkkeilyä ja oli rakentanut itselleen punttisalin. Ese kuului myös Uudenkirkon suojeluskuntaan.

Eugenin (kuvassa oik.) ystäväpiiriin kuului myös vauhtiveikko Lauri Törni.

Koulujen jälkeen Ese oli hopeasepän oppilaana isänsä liikkeessä ja hänestä suunniteltiin Kultasepän liikkeelle jatkajaa.

Kotimaan puolesta

Ese pyrki kuitenkin heti 17 vuotta täytettyään vapaaehtoiseen varusmiespalvelukseen. Hän astui varusmiespalveluun Huoltorykmentin Lääkintäkomppaniaan Viipuriin 2.12.1937. Rykmentin komentajana oli silloin evl Ruben Lagus.

Myöhemmin Eugen ohjattiin AUK:uun ja hän sai lääkintäaliupseerin koulutuksen.

Talvisota

Ese osallistui Talvisotaan uuskirkkolaisista muodostetussa Erillinen Pataljoona 3:ssa. Suojajoukon tehtävänä oli viivyttää vihollista ennen pääasemaa.

Sodan alkuvaiheessa Ese toimi lääkintäaliupseerina esikuntakomppaniassa. Joulukuussa hänet siirrettiin 2. komppaniaan.

2./ErP 3:sta muodostettiin joulukuun puolivälissä lähitorjuntakomppania, jonka tehtävänä oli kasapanoksin ja polttopulloin tuhota vihollisen tankkeja. Komppania toimi aluksi Lähteen lohkolla ja sitten perääntymisvaiheessa Säiniöllä ja Tammisuolla.

Ese haavoittui lievästi kaulaan 4.3.1940 Tammisuon Kuivolassa, mutta oli haavoittumisesta huolimatta etulinjassa sodan päättymiseen saakka.

Jatkosota kaukopartiossa

Muutama viikko ennen jatkosotaa Ese ja kaksi hänen toveriaan suoritti Pääesikunnan ulkomaanosaston lukuun tiedusteluretken Karjalan kannakselle. Samalla reissulla he toivat 40 kg Wistien evakkoonlähtiessä maahan kätkemiä hopeita repuissaan, mistä Esa Anttala kirjoitti kirjan Hopeaa rajan takaa.

Esen kunnostautuminen tiedustelussa ei jäänyt Pääesikunnassa huomaamatta. Häneen luotettiin.

Eugen sai 19.6.1941 liikekannallepanomääräyksen saapua Pääesikunnan ulkomaanosaston Viipurin alatoimistoon Lappeenrantaan. Hänestä tuli kaukopartiomies Osasto Vehniäiseen.

Partion ensimmäinen kohde oli Viipurin–Antrean rata, jossa se suisti tavarajunan kiskoilta.

Seuraava kohde oli Leningradin–Viipurin rata Leipäsuolla. Rata oli kuitenkin vartioitu, joten tämä tehtävä jäi suorittamatta.

Kaukopartio vaati yhteishenkeä ja sitä riitti. Eugen on mies oikealla, tupakka suussa.

Useat kaukopartiomiehet osasivat jonkin verran venäjää, mutta se oli ”pihavenäjää” suomalaisella korostuksella. Ese oli yksi harvoista partiomiehistä, joka puhui ja ymmärsi venäjää täydellisesti.

Tammikuun lopussa 1942 tuli käsky lähettää partio tutkimaan Äänisen takaista Marian kanavaa ja Vytergan kaupungin ympäristöä.

Kohdealueelle mentiin hiihtämällä 50 km Äänisen yli. Siksi partioon valittiin kaikkein kovakuntoisempia miehiä, joten mukana oli myös Ese.

Muilla partiomiehillä oli turkit paitsi Esellä, joka oli laittanut päälleen omilla rahoilla ostamansa hienon valkoisen turkisliivin.

Lähtöpäivällä oli pakkasta yli 40 astetta. Äänisen ylitys onnistui kuitenkin hyvin. Yksi mies tosin väsähti, mutta kantamuksia tasaamalla ja Pervitiinin voimalla mies selvisi.

Koko kahdeksan vuorokauden ajan pakkasta oli yli 30 astetta. Päivällä miehet hiihtivät umpihankea paita hiessä ja yöt vietettiin taivasalla nuotion lämmössä. Yhtenä yönä Eseltä kärähtikin karvahattu, kun hän tunki liian lähelle nuotiota.

Esen äiti, Helena Wist kuoli 17.12.1942. Sota jatkui.

Eugen Rautatieasemalla jatkosodan aikoihin.

Salaisissa luottamustehtävissä

Kevättalvella 1944 laadittiin Päämajan tiedusteluosastossa suunnitelma toiminnan jatkamisesta siinä tapauksessa, että nykyiseltä rintamatasolta vetäydyttäisiin. Vihollisen joukkojensiirtojen seuraamiseksi olisi sen selustaan jätettävä hyökkäyksen kestäessä toimintakykyisiä partioita.

Valmiustehtävän salaamiseksi annettiin partiokätköille Kannaksella nimeksi Matti. Eugen määrättiin Matti 3 partion johtajaksi.

Partion kartat loppuivat Viipurin korkeudella, siitä eteenpäin piti pärjätä ilman karttoja.

Kuusi vuorokautta piileskeltyään Matti 3 lähti pyrkimään läheisen järven rantaan. Monen mutkan kautta miehet pääsivät venäläisten huomaamatta järven rantaan ja lähtivät pyrkimään omalle puolelle uiden. Miehet uivat viitisen tuntia saaden välillä tulta niskaansa. Luullen uineensa vastarannalle, he nousivat maihin Pienelle Käräjäsaarelle.

Päästyään saaren rantaan 8-miehinen partio yllätti heidät. Partio huusi jotakin kielellä jota he luulivat saksaksi, koska uskoivat partion olevan saksalaisen. Ese vastasi heille saksaksi ja he nostivat kätensä ylös. Samassa venäläiset ampuivat sarjan konepistoolilla, jolloin Ese lysähti maahan. Oli 6. heinäkuuta 1944 Noskuajärvellä.

Rintamakaveri Leino yritti päästä pakoon juosten järveen, mutta matalan rannan takia venäläisten tuli saavutti hänet. Leino haavoittui ja joutui venäläisten vangiksi.

Sodan tapahtumia raportoitiin, joskus suurpiirteisesti.

II/JR5: partio kävi seuraavana päivän Pienessä Käräjäsaaressa, jossa havaitsi alastoman venäläisen ruumiin, tämä oli kuitenkin todennäköisesti Ese. Leino palautettiin Suomeen keväällä 1945.

Eugenin veljen pojanpoika, Mika Wist käy edelleen etsimässä isosetänsä kalmistoa toivoen sen löytyvän ja haudattavan kotiin maan multiin.

Kiitos Eugenille ja kaikille muille, jotka taistelivat Suomen itsenäiseksi.
Vaalikaamme mekin luottamusta heidän hengessään.

Laura ja Satu

Kirjoitus perustuu Mika Wistin hallinnoimiin dokumentteihin ja sotapolku.fi-palvelussa esitettyyn aineistoon.

Muita lähteitä: Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Eugen_Wist

 

 

 

6.4.2019 SE KASVAA, SE RYNTÄÄ, SE VOITTAA!

Huhtikuinen tervehdys, lukijamme! Tämän kuun aiheenamme on voittaminen. Pohdimme kilpailemista ja menestyksen synnyttämää isänmaallisuuden tunnetta. Lisäksi tutustumme urheilija Hannes Kolehmaisen elämään.

Kilvoittelu kuuluu ihmisen luontoon. Rauhan aikana katsotaan urheilukentillä, kuka on nopein, tarkin, notkein tai voimakkain.

Hannes Kolehmainen ja Jean Bouin Tukholman olympialaisissa 1912.

Kolehmaisten veljesvoimaa

Hannes Kolehmainen (ristimänimeltään Juho Pietari Kolehmainen) eli, vaikutti ja juoksi 1889–1966. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa köyhissä oloissa: niukkaan ja työntäyteiseen arkeen Hannekselle ja hänen kahdelle vanhemmalle veljelleen toi iloa urheilu.

Veljekset menestyivätkin nuorena hyvin sekä hiihdossa että kestävyysjuoksussa. Parikymppisinä he muuttivat töiden perässä Helsinkiin, jossa pääsivät harjoittelemaan kovien kestävyysjuoksijoiden kanssa.

Tukholman uroteot

Hannes saavutti kansainvälisen huipun vuonna 1911, jolloin hän voitti 31 kilpailustaan peräti 29. Samana vuonna hän juoksi epävirallisen maailmanennätyksen 3000 metrillä.

Seuraavana vuonna pidettiin Tukholman olympialaiset, jotka onnistuivatkin loistavasti: Hannes Kolehmainen voitti Tukholmassa kolme kultaa.

Kilpailuista unohtumattomin oli 5000 metrin finaali, jossa Hannes Kolehmainen kukisti huikean kaksintaistelun päätteeksi ranskalaisen Jean Bouinin uudella ME-ajalla 14.36,6. Näin Kolehmainen kuvaa itse juoksuaan: ”Minä koitin lähteä johtamaan alussa mutta en minä vauhtia saanut oikein kunnolla, koko jono oli perässä. Paitsi sitten kun Bouin astu kaks kertaa minun kantapäille, minä pelkäsin että kenkä putoo, niin hyppäsin sivuun ja käskin Bouinin mennä ohi.  Sitten hän lähti pitämään vauhtia, mutta minä pidin mukana koko ajan. Viimestä edellisellä kierroksella minä koitin mennä ohi mutta Bouin lisäsi vauhtia. ja sitten mä aattelin että nyt täytyy koittaa lopussa mennä. Sitten tuli viimeinen suora ja siinä mä sitten pinnistin kaikkeni.”

Suomalaisurheilijat voittivat Tukholmassa peräti 26 mitalia. Suurmenestys oli henkisesti tärkeä etenkin, kun Venäjä jäi ilman voittoja. Vuonna 1912 elettiin toisen sortokauden aikaa, ja vaikka Suomi oli kaukana itsenäisyydestä, se sai kisata Tukholmassa omana joukkueenaan.

Kolehmaisen ja muiden suomalaisurheilijoiden uroteot Tukholmassa nostivat kansallista mielialaa itsenäistymisen alla ja loivat pohjan suomalaiselle urheilulle. Ne sytyttivät valtavan urheiluinnostuksen erityisesti maaseudulla.  Kolehmainen innosti pikkupojat juoksemaan!

Tukholman olympialaisten ja etenkin Hannes Kolehmaisella oli erittäin suuri merkitys siinä vaiheessa, kun Suomi etsi itseään ja tietään kohti itsenäistä kansakuntaa.

Kulisseissakin kisaillaan

Vuoden 1918 sisällissota oli repinyt Suomen urheilumaailman kahtia. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto (SVUL) erotti  sisällissodassa punaisten puolella taistelleet urheilijat. Työväen Urheiluliitto (TUL) perustettiin 1919. TUL kielsi jäseniään osallistumasta Antwerpenin vuoden 1920 olympialaisiin. Kolehmaisella oli työläisurheilijan tausta, minkä vuoksi hänen päätöksensä lähteä Antwerpeniin oli kova isku TUL:lle.

Tukholman saavutukset olivat tehneet Kolehmaisesta kansakunnan sankarin valtiollisesti vaikeassa tilanteessa. TUL:lta hän sai petturin leiman, vaikka heidän oma sankarinsa voitti Antwerpenin kisoissa maratonkultaa.

Antwerpenin olympiakisojen 1920 maratonin voittaja Hannes Kolehmainen Suomen lippu harteillaan, vieressä hopeamitalisti Viron Jüri Lossmann.

Vähitellen Hannes Kolehmaisesta tulikin valkoisen Suomen sankari. Sittemmin maanviljelijänä ja urheiluvälinekauppiaana työskennellyt Kolehmainen liittyi jälleen Helsingin KisaVeikkoihin ja hyväksyi roolinsa porvarillisen Suomen sinivalkoisena työläisurheilijana. Hän oli niitä valkoisen Suomen ”valkoisia työläisiä”, jotka kelpasivat suojeluskuntaliikkeessäkin esillä olleeseen ”yhtenäiseen Suomen kansaan”. Kolehmainen oli nimenomaan työläisurheilija, ei työväenliikkeen urheilija.

Tarinat ja legendat elävät

Tarina Kolehmaisesta Suomen vuonna 1912 ”maailmankartalle juosseena sankarina” viritettiin uudelleen talvisodan kynnyksellä. Kyse oli kansakunnan yhtenäisyyden nimissä tehdystä ratkaisusta, jossa koko kansa haluttiin valjastaa yhteiseen taisteluun tulevassa sodassa.

Suomessa rakennettiin uutta stadionia ja odotettiin innokkaana olympialaisia. Helsingin olympiastadion valmistui vuonna 1938 vuoden 1940 olympialaisiin.

Olympialaiset peruutettiin, sen sijaan suunniteltuun avajaisaikaan järjestettiin Kaatuneiden muistokisat, jossa nähtiin kentällä sekä TUL:n että SVUL:n urheilijoita. Myöhemmin syyskuussa 1940 stadionilla käytiin Suomi-Ruotsi-Saksa-kolmoismaaottelu.

Helsinki ilmoitti 23.4.1940 luopuvansa olympiakisojen järjestämisestä maailmansodan vuoksi.

Suomen vuosina 1939–1945 käymissä sodissa menehtyi noin 400 suomalaista mestariurheilijaa. He antoivat kaikkensa, jotta Suomi säilytti itsenäisyytensä.

Sisu, sitkeys ja uudet olympialaiset

Sisu, sitkeys ja suomalaisuus ovat siivittäneet urheilijoitamme upeisiin saavutuksiin koko itsenäisyytemme ajan: Nurmi, Virén, Selänne, Litmanen, Nykänen, Häkkinen, Kurri, Karppinen, Kirvesniemi ja tuhannet muut suomalaistähdet ovat tarjoilleet katsomoihin ja koteihin jännitystä, jonka tänä päivänä voimme jakaa yhteisen siniristilipun alla.

Sotien jälkeen Suomi sai kuitenkin isännöidä olympialaisia Helsingissä 1952. Siellä Hannes Kolehmainen oli mukana kunniatehtävässä,  sytyttämässä olympiatulen Olympiastadionin torniin.

Soihtuviesti Helsingissä 19.7.1952. Tulostaululla lukee neljällä kielellä: tulen sytyttää tornissa Hannes Kolehmainen.

Kannustetaan aina omiamme ja pidetään Suomen lippu korkealla!

Laura ja Satu

Lähteet:

Kiitokset yhteistyöstä: Urheilumuseo

 

 

 

 

6.3.2019 USKO OMIIN KYKYIHISI!

Hyvää maaliskuuta, lukijamme! Tässä kuussa tutustumme Rikhard Antilaan, joka teki pitkän uran vastuullisissa tehtävissä Puolustusvoimissa ja koki satavuotisen elämänsä aikana kolme sotaa. Rikhardia vei elämässä eteenpäin kunnianhimo, lain ja järjestyksen kunnioittaminen sekä usko omiin kykyihin.

Rikhard Antila oli arvostettu työntekijä. Kuvassa hän on jäämässä eläkkeelle Puolustusvoimista.

Rikhard Antila syntyi 18. maaliskuuta 1895 Kangasalan pitäjässä. Syksyllä 1917 maanviljelijäperheen toiseksi vanhin poika aloitti opinnot Orismalan maanviljelyskoulussa. 22 vuodessa pienestä poikavauvasta oli varttunut atleettinen nuori mies.

Levottomuutta ja kuohuntaa

Opiskelijapoika huolestui Etelä-Suomesta kantautuvista tarinoista, joiden mukaan punaisten tekemät ryöstöt ja väkivalta olivat lisääntyneet. Hän halusi omalta osaltaan turvata järjestystä ja nuoren itsenäisen maan yhteiskuntarauhaa. Muutaman kuukauden opiskelun jälkeen Rikhard värväytyikin lyhyelle taistelukurssille.

Kurssin jälkeen hänet kutsuttiin vakinaiseen armeijaan, johon hän liittyi vapaaehtoisena. Taisteluihin hän osallistui Tampereen valtauksen yhteydessä, jolloin hän mm. kantoi vatsaan osuman saaneen vänrikin sidontapaikalle.

Asepalvelus jatkui sisällissodan päättymisen jälkeen 18 kuukauden koulutuksessa, ja opinnot maanviljelyskoulussa saivat lopullisesti jäädä. Rikhard liittyi myös Kangasalan Suojeluskuntaan.

Rikhard ehti kokea kolme sotaa Suomessa. SA-kuva.

Kasakan ratsastustaidot

26-vuotiaana Rikhard meni jääkärieversti Gunnar Melinin johtamaan Tykistökouluun Helsinkiin, josta hän valmistui ratsastuksen ja hevosvetoisen tykinajon opettajaksi.

Antila oli poikkeuksellisen taitava ratsumies, joka kykeni ratsastamaan satulassa seisten täydessä laukassa hypähtäen vasemmalle alas ja siitä ponnahtaen yli satulan yli oikealle alas 10 kertaa yhteen menoon. Hän oli nähnyt pienenä poikana legendaaristen Donin kasakoiden ratsastusesityksiä ja päättänyt tulla yhtä taitavaksi.

Lakia ja järjestystä arvostanut mies kävi myös Helsingin Poliisikoulun.

Räjähdysaineiden ammattimies Vallisaaren ajoilta.

Vaarallista työtä ammusvarastolla

Vuoden 1925 syyskuussa 30-vuotiaan Rikhardin tie vei jälleen Puolustusvoimien palvelukseen Vallisaaren ammusvarastolle vastuullisiin tehtäviin. Kallio- ja betonikellareissa oli Suomen suurimmat räjähdysainevarastot.

Tässä työssä tarvittiin valppautta, kokemusta ja kylmähermoisuutta. Jokaisesta ruutierästä lähetettiin näyte laboratorioon tutkittavaksi, jotta niiden varastoinnin turvallisuutta voitiin arvioida.

Sotilasmestarista tuli erittäin kokenut räjähdysaineiden asiantuntija. Hän tiesi, miten suuretkin pommit saatiin purettua turvallisesti ja tunsi räjähdysnallit sekä merivoimien käyttämien syvyyspommien detonaattorit.

Ammuksia tuodaan etulinjoille 1941. SA-kuva. 

Huolehtiva perheenisä

Rikhardin perheeseen kuuluivat vaimo Aili sekä tyttäret Päivikki ja Pirkko. Huoli omasta perheestä oli kahden lapsen isällä kova.

Vanhin tytär Päivikki oli 9-vuotias ja nuorempi Pirkko 5-vuotias, kun ammusvarastolla sattui 9. heinäkuuta 1937 räjähdys, joka johti 12 ihmisen kuolemaan sekä kymmenien loukkaantumiseen.

Rikhard huolehti perheestään loppuun asti. Kuvassa 98-vuotias Rikhard
onnittelemassa Päivikki-tytärtään vaimonsa Ailin kanssa.

Tulipalon ja ensimmäinen räjähdyksen jälkeen Rikhard lähti toimistoltaan ulos katsomaan, mitä hän voisi tehdä muiden hyväksi. Sammutusryhmän hän komensi siirtymään kauemmaksi ennen kuin ammukset alkaisivat räjähdellä yhä runsaammin.

Sirpale leikkasi haavan sotilasmestarin kasvoihin, vasemman posken puolelta, nenästä leukaan. Tajunta ei kuitenkaan mennyt, vaikka ilmanpaine lennätti vahvaa miestä useita metrejä. Ylös piti päästä omin voimin, sillä ketään ei ollut auttamassa. Ensisidonnan jälkeen hänet vietiin Kirurgiseen sairaalaan leikattavaksi.

Yksi ammus räjähti myös Antilan kodin keittiössä, mutta onneksi lapset ja vaimo Aili olivat jo turvassa. Antila uskoi vakaasti siihen, ettei traagista onnettomuutta olisi sattunut, jos hän olisi saanut itse paikalla päällä johtaa töitä.

Usko omiin kykyihin

Kasvava sodan uhka ja sodat toivat kokeneen ammattisotilaan arkeen jatkuvasti lisää haasteita. Merivoimat tilasi mittavia panostustöitä, ja Jatkosodan aikana sotilasmestari lähetti kerralla eteenpäin jopa 1500 tonnia ampumatarvikkeita.

Syksyllä 1939 Rikhard Antila nimitettiin myös palomestariksi ja suojelupäälliköksi. Töitä tehtiin sotavuosina 10 tuntia päivässä, mutta Rikhardin työpäivä oli tätä paljon pidempi. Vuoden 1944 alusta työtaakka kasvoi entisestään. Kovassa arjessa punnitaan, kenellä on aidosti sisua.

Rikhard teki pitkän uran Puolustusvoimissa ja sai monta kunniamerkkiä.
Tässä kuvassa hän on 75 vuotta.

Sotilasmestari Rikhard Antila toimi Puolustusvoimien palveluksessa vuoteen 1955 saakka, 60-vuotiaaksi, työelämässä hän oli 67-vuotiaaksi saakka. Rikhard kuoli kotonaan Helsingin Katajanokalla 100 vuoden iässä. Rohkeasti omaa polkuaan kulkenut mies kertoi toistuvasti pitkän elämänsä salaisuudeksi: ”En ole koskaan polttanut tupakkaa enkä juonut viinaa.”

On se varmasti paljon muutakin vaatinut. Sisukkuus on ilmennyt hänessä vankkumattomana uskona omiin kykyihin. Elämänhalu ja kokemus auttoivat varmasti myös selviytymään haastavina aikoina.

Laura ja Satu

Tämä blogikirjoitus perustuu Petri Tuomisen kirjoitukseen. Hän on Rikhard Antilan tyttärenpoika. Aineistona on käytetty Rikhard Antilan muistelmia sekä hänen vanhimman poikansa Seppo Antilan kanssa käytyjä keskusteluja. Valokuvat ovat perikunnan perhealbumista.

 

6.2.2019 HERRA EI HYLKÄÄ

Kaunista helmikuuta, lukijamme. Tänä vuonna tutustumme mielenkiintoisiin ihmisiin, heidän elämäntarinoihinsa ja niihin mottoihin, jotka ovat kantaneet heidät yli vaikeiden aikojen. Nyt saamme kuulla Sadun isänisän, Emil Tervosen tarinan.

Emil Tervonen eli 1902–1996 ja ehti nähdä monia Suomen vaiheita.
Emil Tervonen eli 1902–1996 ja ehti nähdä monia Suomen vaiheita.

Emil Tervonen syntyi 1902 ja kävi kansakoulua jo tsaarinvallan aikana Etelä-Karjalassa, Parikkalan Peruspohjassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingit ja vuosien 1917–1918 levottomuudet, mm. Venäjän vallankumous ja Suomen verinen sisällissota edelsivät Suomen itsenäisyyttä ja muuttumista demokraattiseksi tasavallaksi. Levottomuuksien aikaan Venäjän väliaikainen hallitus ja Suomen eduskunta kiistelivät väliaikaisen vallan hallinnasta. Venäläisiä sotilaita oli maassamme yli 100 000 miestä.

Hiljaiset kylätiet

Emil Tervosen kotikunnailla, hiljaisella maaseudulla itsenäisyysjulistus ei juurikaan näkynyt. Venäläisiä sotilaita oli Melkoniemessä eräällä asumattomalla tilalla ja Emilin lapsuudenkodin maille venäläiset olivat pystyttäneet näkötornin. Uteliaisuudesta nuoret pojat olivat kerran käyneet jututtamassa venäläisiä, mutta yleensä ”he eivät häirinneet muita eivätkä ihmiset heitä pelänneet”.

Raskaista kokemuksista huolimatta Emil jaksoi aina ylistää Luojaa.
Raskaista kokemuksista huolimatta Emil jaksoi aina ylistää Luojaa.

Emil koki hengellisen herätyksen 16-vuotiaana ollessaan palaamassa uukuniemeläisen liikkeen seuroista. Tuo herätys muutti koko hänen elämänsä suunnan. Hänestä kasvoi maanviljelijä, mutta hän oli aktiivinen myös seurakunnallisissa toimissa.

Onnettomuus nuorena

Ensimmäinen suuri järkytys Emilin elämässä oli parikymppisenä, kun hän oli laittamassa vartta lapioon. Teräsniitti sinkoutui silmään ja silmä jouduttiin kokonaan poistamaan. Emil kertoi, että ilman uskoa ja toivoa iankaikkisesta elämästä hän tuskin olisi jaksanut kestää tuota iskua.

23-vuotiaana, vuonna 1925, Emil meni naimisiin oman kylän tytön Selman kanssa. Häät olivat kaksipäiväiset ja kun vieraat lähtivät koteihinsa, tuli puimakone. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun tällä puolen Simpeleenjärveä puitiin koneella. Sen käyttäjänä oli vienankarjalainen pakolainen”, Emil kertoi ylpeänä.

Nuoripari kihlakuvassa.
Nuoripari kihlakuvassa.

Sodan pyörteissä

Seuraavana vuonna nuoripari muutti kotitalosta Simpeleen järven toiselle puolelle Lamminsalolle, jossa Selman ja Emilin perhe kasvoi viidellä lapsella. Ensimmäinen lapsi Elsa tosin nukkui yllättäen pois vain 3,5 kk:n ikäisenä.

Lamminsalolla perhe joutui erityisellä tavalla myös sodan pyörteisiin. Lamminsalo kun oli keskipiste Hiitolan ja Elisenvaaran välillä: ”Vihollisen koneet tulivat pommittamaan ensin Hiitolaa. Sen jälkeen ne järjestäytyivät ja lähtivät pommittamaan Elisenvaaraa. Laskin kerran, että taivaalla oli 32 konetta.” Tästä huolimatta vain kaksi pommia pudotettiin kylään.

Orpoja kissanpoikia autiossa Hiitolassa 12.8.1941. SA-kuva.
Orpoja kissanpoikia autiossa Hiitolassa 12.8.1941. SA-kuva.

Sodan aikana Emil toimi sotavankien vartijana, silmävamman vuoksi rintamalle ei ollut asiaa.

”Vankien kohtelu oli mielestäni kohtalainen. Heillä oli sama ruoka kuin meillä vartijoilla. Mukana oli vienankarjalaisia ja inkeriläisiä, jotka puhuivat suomea. Yksi oli puuseppä. Hän sorvasi puutöitä ja myi niitä tupakkaa vastaan”.

Emil osallistui kylän miesten kanssa myös desanttijahtiin; kun venäläinen pudotti desantteja ”korvelle”, lähtivät miehet heitä yksissä tuumin etsimään.

Evakkona

Sota vei myös evakkoon, milloin äidin lapsuudenkotiin, milloin kauas Somerolle tai Ruovedelle. Lopullisesti koti oli jätettävä, kun se jäi rajan taakse. Oli palattava nöyränä lapsuudenkylään.

Evakkoja Kotkassa ja Heinolassa. 1.11.1939. SA-kuva.
Evakkoja Kotkassa ja Heinolassa. 1.11.1939. SA-kuva.

Yleensä luultiin, että somerolaiset eivät pidä evakoista. Emilin perheelle kävi kuitenkin alun vastusteluista huolimatta hyvä tuuri, vaikkei lapsiperhe ollutkaan halutuin vieras. Tuohon aikaan perheessä oli neljä elossa olevaa lasta. ”Oli oikein hyvä kohtelu, että parempi ei osaa olla. jäljestäpäin kyllä kuultiin, että toisenlaistakin oli ollut.” Emil sai talosta viljelymaata ja talon väki auttoi evakkoperhettä, ”yli kaiken kohtuuden”.

Evakkoaikoihin mahtui myös suurta iloa, kun perheeseen syntyi kuudes lapsi, ja suurta surua, kun seitsemäs lapsi syntyi kuolleena.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen elettiin kovia aikoja. Lapsista vanhin Eeva hukkui Simpeleenjärveen 17-vuotiaana. Mutta elämän piti jatkua. Maanviljelijän oli viljeltävä maata, lapsille täytyi hankkia ruokaa.
Perheeseen syntyi vielä kaksostytöt, poika joka menehtyi kahden kuukauden iässä sekä pieni tyttö, perheen kuopus. Yhteensä Selma synnytti 11 lasta, joista 7 sai kasvaa aikuiseksi asti.

Emilin perheen elämä asettui uomiinsa sodan jälkeen, perhe muutti Lauhanmäen pieneen torppaan, osti lehmiä ja laittoi pellot kuntoon. Lapsenlapsiakin tuli. Ensimmäinen lapsenlapsi menehtyi hyvin nuorena ja Emilin oma poika, joka jäi tilaa jatkamaan, kuoli keski-iässä hänkin.

Lauhanmäen tila, jossa Emil asui suurimman osan elämästään. Aluksi paikalla oli vain torppa, myöhemmin torpan ympärille rakennettiin suuri talo, pieni torppa jäi isomman sydämeksi, talon keittiöksi.
Lauhanmäen tila, jossa Emil asui suurimman osan elämästään. Aluksi paikalla oli vain torppa, myöhemmin torpan ympärille rakennettiin suuri talo, pieni torppa jäi isomman sydämeksi, talon keittiöksi.

Emil itse eli pitkän elämän, yli 93-vuotiaaksi. Hän joutui siis hyvästelemään viiden lapsen ja yhden lapsenlapsen lisäksi myös pitkäaikaisen vaimonsa Selman.

Emil kesti elämän eteen tuomat koettelemukset pitkälti uskonsa ansiosta. Hän ehti pitää pyhäkouluakin 60 vuotta, koska ”kinkereillä lupasin, että yhden pyhäkoulun pidän”.

Usko toi turvaa

Usko kantoi läpi elämän, Emil julisti Jumalan armon riittävyyttä ja eli siitä, mutta oli myös armollinen muita ihmisiä kohtaan. Ikään kuin testamenttinaan hän sanoi meille: ”Herran tiellä ihanaa elää on ja kuolla.”

Emil ja Selma Tervonen ehtivät olla naimisissa 67 vuotta.
Emil ja Selma Tervonen ehtivät olla naimisissa 67 vuotta.

Usko siis piti maalaispojan tolkuissaan elämän koettelemusten keskellä. 85-vuotiaana Emil sanoi haastattelussa: ”Usko merkitsee minulle turvallisuutta. Vaikka elämässä on ollut myös raskaita päiviä, Herra on auttanut. Kun hän on pitänyt huolta tähänkin asti, niin kyllä hän varmaan pitää huolta vanhana ja sairaanakin. Eihän äitikään hylkää sairasta lastaan.”

Satu muistaa Emilin ukkina, joka oli aina tosi vanha. Ukin kädet tärisivät hiukan, mutta toisessa silmässä oli iloinen pilke. Ukki piti lapsista ja Ukin mansikat olivat maailman parhaita. Ukki oli turvallinen ja ukilla oli suuret lämpimät kädet. Eikä ukki koskaan valittanut.

Jospa me nyt helmikuussa iloitsisimme rauhasta ja elämästä sekä auttaisimme muita, vaikka ”yli kaiken kohtuuden”.

Satu ja Laura

Kirjoituksen lähteinä on käytetty Emil Tervosen pojan Heikki Tervosen kirjoittamaa juttua Vanhempi kuin tasavalta (julkaistu vuonna 1987 Kotimaa-lehdessä), Heikki Tervosen puhetta Emilin siunaustilaisuudessa sekä Emilin tytärten Ailin ja Irjan haastattelua.

kirjastovirma.fi/kestila/historiikki/009

 

6.1.2019 PELKKÄ PUHE EI RIITÄ

Hyvät lukijamme!

Tänä vuonna 2019 tutustumme suomalaisten mottoihin; niihin johtoajatuksiin, jotka ovat vieneet ja vievät yhä Suomea kohti avoimempaa, yhteisöllisempää ja parempaa tulevaisuuden maata.

Tammikuussa vietämme hetken ”Mikkelin isä Camillon” saappaissa.

Heimo Kuoppamäki sotilaskuvassaan.

Liikunta vei nuoren miehen mukanaan

Heimo Kuoppamäki syntyi vuonna 1910 esikoisena pohjalaisen sahayrittäjän perheeseen. Jo kouluaikana hän oli melkoinen koltiainen; kokoa, näköä ja ääntä riitti. Sen ajan koululaisten tärkein harrastus oli liikunta, niin koulussa kuin vapaa-ajalla, ja Heimokin innostui jääpalloilusta. Vuonna 1929 paikallislehdessä oli selostus naapurikaupungin joukkuetta vastaan käydystä pelistä. Siinä tuli pahasti turpiin 4 – 13, mutta Heimo sai tunnustusta luistelusta, yritteliäisyydestä ja kestävyydestä.

Urheilijanuorukaisia Helsingissä 1932. Heimo on neljäs vasemmalta.

Puhetta tuli kuin pastorilta

Ylioppilaaksi Heimo tuli 1929. Hän aloitti Helsingin yliopistossa historiallis-kielitieteellisessä, mutta siirtyi pian teologiseen tiedekuntaan. Hän tunsi vetoa esilläoloon jo nuorena miehenä, jätti tiedekuntayhteisöissä juomien nauttimisen muille ja otti itse puheiden pitämisvastuun.

Heimo vihittiin papiksi vuonna 1935 Turussa, pastoraalitutkinnon hän teki 1938. Talvisodasta hänet vapautettiin 13.10.1939 hoitamaan Kokkolan vt. kirkkoherran tointa.

Nuoret ylioppilaat nauttivat vapaudesta.

Jatkosota kutsui nuorta isää

Heimo avioitui 40-luvun vaihteessa ja aloitti työt Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnassa 1. kappalaisen virassa työt alkuvuodesta 1941. Pian sen jälkeen perheeseen syntyi kaksospojat ja samaan saumaan alkoi jatkosodan liikekannallepano. Isä kastoi poikansa lähes hätäkasteen aikataululla ja lähti itse sotahommiin itään.

Nuoret sotilaat.

Heimo määrättiin 18.6.1941 huoltopäälliköksi kenttätykistöön (II /KTR 4). Hän totesi jälkikäteen, ettei henkilökohtaisella aseellaan sotilaspistoolilla ampunut kertaakaan mihinkään ilmansuuntaan. Sen sijaan hänen johtamillaan ammuskuljetuksilla tykit ampuivat ja paljon hyökkäysvaiheen aikana. Huoltopäällikönä hän osallistui Saarivaaran, Havuvaaran, Kairinvaaran, Larjan, Lehtomäen ja Läskelän taisteluihin 6.-22.7.1941.

Patterin tuliasema; Värtsilä, Saarivaara 6.7.1941. SA-kuva.

Raskaita ratkaisuja

Varsinkin hyökkäysvaiheen aikana miehet olivat kovilla ja jotkut ihan loppuun väsyneitä. Silloin ilmeni haluttomuutta, jopa kieltäytymisiä jatkaa vaan eteenpäin vihollisen painostamiseen. Näitä ei kovin (sotaoikeuden) keinoin rangaistu, vaan tyydyttiin esim. varoituksiin tai Väinö Linnankin Tuntemattomassa sotilaassa kuvaamaan keinoon ”seisomaan kovennettua”. Linna onkin kuvannut teoksessaan episodia, jossa kenttäoikeuden päätöksellä teloitettiin kaksi omaa miestä. Heimo oli paikalla ja muistaa tapahtumat hieman toisella tavalla.

Eräässä poikkeustilanteessa oli kiire mennä auttamaan vihollisen mottiin joutunutta omaa joukko-osastoa ja kaksi miestä kieltäytyivät jatkamaan taistelua ilmeisesti aiempaan linjaan luottaen. Komentavat upseerit pelkäsivät löysän linjan vievän kurin romahtamiseen laajemminkin ja antoivat näille kahdelle miehelle aikaa yön yli seuraavaan aamuun perua päätöksensä. Jos he eivät silloin tottelisi lähtökäskyä omien auttamiseen, heidät viipymättä ammuttaisiin karkuruudesta. Päätöksen heille vei divisioonan sotapastori Heimo.

Miehiä iltanuotiolla Padasjoella. SA-kuva

Sitten Heimo liittyi miesten seuraan koko yöksi ja käytti kaikki puhelahjansa vetoamalla miehiin ja selittämällä tilanteen vakavuuden. Miehet kuitenkin pitivät päänsä ja kieltäytyivät aamullakin, jolloin sotapoliisit tulivat paikalle, tuomio luettiin ja sen mukainen loppunäytös käynnistyi. Silloin tuomitut vasta murtuivat ja rukoilivat armoa. Sitä ei enää annettu. Heimo joutui raskain mielin todistamaan tuomion täytäntöönpanon, ja tiedottamaan miesten kotikuntaan läheisille tapahtumien kulun.

”Pojat! Kunniaa!”

Elokuussa 1943 Heimo komennettiin rintamalta 17. sotasairaalan pastoriksi Mikkeliin (ja sen ohessa aiemman siviiliviran hoitamiseen). Sotasairaala oli iso, paljon haavoittuneita tuli. Usein Heimo otti kaksospoikansa mukaansa sairaalaan, jossa kierrettiin salista toiseen. Saleihin tullessaan Heimo komensi: ”Pojat! Kunniaa!” Siitä seurasi tavanomaisesta lääkärikierroksesta poikkeava mielialaa kohottava tuokio, sillä monilla haavoittuneilla oli jossain päin Suomea samaa ikäluokkaa olevia omia lapsia, joita he eivät olleet aikoihin nähneet.

Sotasairaalassa hoidettiin omia sotilaita ja venäläisiä vankeja. SA-kuva

Toisaalta Heimon raskas tehtävä oli myös viedä viesti mikkeliläisistä rintamalla kaatuneista heidän koteihinsa. Kerrottiin, että Heimon liikkuessa Mikkelin kaduilla papin puvussaan ja salkku kädessään verhot raottuivat ikkunoissa. Siellä kotiväki toivoi, ettei pastori juuri heille olisi tulossa.

Teinkö hyvää työtä?

Heimon sotilaspastorin komennus katsottiin suoritetuksi 20.11.44. Sen jälkeen hän hoiti seurakuntapapin kutsumustaan Mikkelissä liki 30 vuotta. Kaupungilla kävellessä hän oli ”kaikkien tuntema” hahmo. Silloin vielä oli tapana tervehtiä pastoria ja useat tulivat juttelemaankin. Päivää sanottaessa nostettiin hattua, joten pakkasellakin hänelle oli helpointa pitää hattua valmiiksi kädessä. Monasti kävi niin, että vastaan tuli nuoria pariskuntia, jotka tervehdittyään sanoivat: ”Rovasti on meidätkin vihkinyt” ja kenties ”lapsemme kastanut”. Ei Heimo millään voinut kaikkia muistaa, joten hänellä oli valmis resepti kysyä: ”Teinkö hyvää työtä?”

Pastorin hommissa.

Korkeimman suojeluksessa – ja vähän pankinkin

Lapsia tuli kaksi lisää ja elämä asettui nelilapsisen perheen ja kirkkovuoden pyhien määrittämään raamiin ja rytmiin. Kaupungissa oli rauhallista ja tilaa mukavasti pappilassa. Turvallisuutta lisäsi luottamus Korkeimman suojelukseen ja Heimon joskus rahan ollessa tiukalla toistama sanonta: ”Jos tulee oikein kova paikka, niin minä soitan Matille”. Oppikoulun luokkakaveri oli tuolloin edennyt KOP:n toimitusjohtajaksi.

Oma leiviskä hoidettu

Heimo sai elää sodan vaarojen yli ja niiden jälkeen rauhan ajan elämän juuri niissä tehtävissä, joihin hän oli saanut herätyksen. Elämäntyöstä seurakuntapappina hän varmaan koki saaneensa arvostusta, kun hänestä oma kirkkokansa savolaisen leikkimielisesti käytti lempinimeäkin ”Mikkelin isä Camillo”.

Heimo eli kuten opetti.

Heimo oli uudistusmielinen ja rohkea mies. Hän esimerkiksi hyväksyi naispappeuden pienin varauksin sekä yritti hälventää rajalinjaa vasemmiston ja porvariston/oikeiston välillä niin politiikassa kuin yhdistys- ja urheilutoiminnassa. Etuna oli tietenkin rovastin arvostettu asema ja se, että kokoa, näköä ja ääntä riitti vanhempanakin. Heimo oli aidosti demokraattinen, jopa uudistusmielinen pastori, jolle kaikki ihmiset olivat samanarvoisia. Sen hän myös toiminnallaan näytti.

Vuonna 1989 menehtyneen Heimon henki elää lapsissa,
lapsenlapsissa ja lapsenlapsenlapsissa: ”Eteenpäin ja yhdessä!”.

Kuten Heimo jo tiesi, ihmeitä tehdään, pelkkä puhe ei riitä. Tarvitaan myös rohkeutta, asioiden tekemistä, nöyryyttä ja avoimuutta yhteistyölle. Sodan aikana oli sota-ajan ongelmat, nykyään meillä on toisenlaisia, esimerkiksi luonnon ja ympäristön suojelemiseen, pakolaisuuteen ja digitalisaatioon liittyviä haasteita.

Jospa tänä vuonna meidän kaikkien hyvät ajatuksemme johtaisivat yhä useammin myös hyviin tekoihin.

Kaikkea hyvää vuodelle 2019
Satu ja Laura

Tämä blogikirjoitus perustuu Heimon pojan Erkki Kuoppamäen muistelmakirjoitukseen Heimo Kuoppamäen monet roolit (12/2018). Kuvat ovat Kuoppamäen perikunnan kotialbumista.

© Erkki Kuoppamäki ja Tammenlehvän perinneliitto