HERRA EI HYLKÄÄ

6.2.2019 HERRA EI HYLKÄÄ

Kaunista helmikuuta, lukijamme. Tänä vuonna tutustumme mielenkiintoisiin ihmisiin, heidän elämäntarinoihinsa ja niihin mottoihin, jotka ovat kantaneet heidät yli vaikeiden aikojen. Nyt saamme kuulla Sadun isänisän, Emil Tervosen tarinan.

Emil Tervonen eli 1902–1996 ja ehti nähdä monia Suomen vaiheita.
Emil Tervonen eli 1902–1996 ja ehti nähdä monia Suomen vaiheita.

Emil Tervonen syntyi 1902 ja kävi kansakoulua jo tsaarinvallan aikana Etelä-Karjalassa, Parikkalan Peruspohjassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingit ja vuosien 1917–1918 levottomuudet, mm. Venäjän vallankumous ja Suomen verinen sisällissota edelsivät Suomen itsenäisyyttä ja muuttumista demokraattiseksi tasavallaksi. Levottomuuksien aikaan Venäjän väliaikainen hallitus ja Suomen eduskunta kiistelivät väliaikaisen vallan hallinnasta. Venäläisiä sotilaita oli maassamme yli 100 000 miestä.

Hiljaiset kylätiet

Emil Tervosen kotikunnailla, hiljaisella maaseudulla itsenäisyysjulistus ei juurikaan näkynyt. Venäläisiä sotilaita oli Melkoniemessä eräällä asumattomalla tilalla ja Emilin lapsuudenkodin maille venäläiset olivat pystyttäneet näkötornin. Uteliaisuudesta nuoret pojat olivat kerran käyneet jututtamassa venäläisiä, mutta yleensä ”he eivät häirinneet muita eivätkä ihmiset heitä pelänneet”.

Raskaista kokemuksista huolimatta Emil jaksoi aina ylistää Luojaa.
Raskaista kokemuksista huolimatta Emil jaksoi aina ylistää Luojaa.

Emil koki hengellisen herätyksen 16-vuotiaana ollessaan palaamassa uukuniemeläisen liikkeen seuroista. Tuo herätys muutti koko hänen elämänsä suunnan. Hänestä kasvoi maanviljelijä, mutta hän oli aktiivinen myös seurakunnallisissa toimissa.

Onnettomuus nuorena

Ensimmäinen suuri järkytys Emilin elämässä oli parikymppisenä, kun hän oli laittamassa vartta lapioon. Teräsniitti sinkoutui silmään ja silmä jouduttiin kokonaan poistamaan. Emil kertoi, että ilman uskoa ja toivoa iankaikkisesta elämästä hän tuskin olisi jaksanut kestää tuota iskua.

23-vuotiaana, vuonna 1925, Emil meni naimisiin oman kylän tytön Selman kanssa. Häät olivat kaksipäiväiset ja kun vieraat lähtivät koteihinsa, tuli puimakone. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun tällä puolen Simpeleenjärveä puitiin koneella. Sen käyttäjänä oli vienankarjalainen pakolainen”, Emil kertoi ylpeänä.

Nuoripari kihlakuvassa.
Nuoripari kihlakuvassa.

Sodan pyörteissä

Seuraavana vuonna nuoripari muutti kotitalosta Simpeleen järven toiselle puolelle Lamminsalolle, jossa Selman ja Emilin perhe kasvoi viidellä lapsella. Ensimmäinen lapsi Elsa tosin nukkui yllättäen pois vain 3,5 kk:n ikäisenä.

Lamminsalolla perhe joutui erityisellä tavalla myös sodan pyörteisiin. Lamminsalo kun oli keskipiste Hiitolan ja Elisenvaaran välillä: ”Vihollisen koneet tulivat pommittamaan ensin Hiitolaa. Sen jälkeen ne järjestäytyivät ja lähtivät pommittamaan Elisenvaaraa. Laskin kerran, että taivaalla oli 32 konetta.” Tästä huolimatta vain kaksi pommia pudotettiin kylään.

Orpoja kissanpoikia autiossa Hiitolassa 12.8.1941. SA-kuva.
Orpoja kissanpoikia autiossa Hiitolassa 12.8.1941. SA-kuva.

Sodan aikana Emil toimi sotavankien vartijana, silmävamman vuoksi rintamalle ei ollut asiaa.

”Vankien kohtelu oli mielestäni kohtalainen. Heillä oli sama ruoka kuin meillä vartijoilla. Mukana oli vienankarjalaisia ja inkeriläisiä, jotka puhuivat suomea. Yksi oli puuseppä. Hän sorvasi puutöitä ja myi niitä tupakkaa vastaan”.

Emil osallistui kylän miesten kanssa myös desanttijahtiin; kun venäläinen pudotti desantteja ”korvelle”, lähtivät miehet heitä yksissä tuumin etsimään.

Evakkona

Sota vei myös evakkoon, milloin äidin lapsuudenkotiin, milloin kauas Somerolle tai Ruovedelle. Lopullisesti koti oli jätettävä, kun se jäi rajan taakse. Oli palattava nöyränä lapsuudenkylään.

Evakkoja Kotkassa ja Heinolassa. 1.11.1939. SA-kuva.
Evakkoja Kotkassa ja Heinolassa. 1.11.1939. SA-kuva.

Yleensä luultiin, että somerolaiset eivät pidä evakoista. Emilin perheelle kävi kuitenkin alun vastusteluista huolimatta hyvä tuuri, vaikkei lapsiperhe ollutkaan halutuin vieras. Tuohon aikaan perheessä oli neljä elossa olevaa lasta. ”Oli oikein hyvä kohtelu, että parempi ei osaa olla. jäljestäpäin kyllä kuultiin, että toisenlaistakin oli ollut.” Emil sai talosta viljelymaata ja talon väki auttoi evakkoperhettä, ”yli kaiken kohtuuden”.

Evakkoaikoihin mahtui myös suurta iloa, kun perheeseen syntyi kuudes lapsi, ja suurta surua, kun seitsemäs lapsi syntyi kuolleena.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen elettiin kovia aikoja. Lapsista vanhin Eeva hukkui Simpeleenjärveen 17-vuotiaana. Mutta elämän piti jatkua. Maanviljelijän oli viljeltävä maata, lapsille täytyi hankkia ruokaa.
Perheeseen syntyi vielä kaksostytöt, poika joka menehtyi kahden kuukauden iässä sekä pieni tyttö, perheen kuopus. Yhteensä Selma synnytti 11 lasta, joista 7 sai kasvaa aikuiseksi asti.

Emilin perheen elämä asettui uomiinsa sodan jälkeen, perhe muutti Lauhanmäen pieneen torppaan, osti lehmiä ja laittoi pellot kuntoon. Lapsenlapsiakin tuli. Ensimmäinen lapsenlapsi menehtyi hyvin nuorena ja Emilin oma poika, joka jäi tilaa jatkamaan, kuoli keski-iässä hänkin.

Lauhanmäen tila, jossa Emil asui suurimman osan elämästään. Aluksi paikalla oli vain torppa, myöhemmin torpan ympärille rakennettiin suuri talo, pieni torppa jäi isomman sydämeksi, talon keittiöksi.
Lauhanmäen tila, jossa Emil asui suurimman osan elämästään. Aluksi paikalla oli vain torppa, myöhemmin torpan ympärille rakennettiin suuri talo, pieni torppa jäi isomman sydämeksi, talon keittiöksi.

Emil itse eli pitkän elämän, yli 93-vuotiaaksi. Hän joutui siis hyvästelemään viiden lapsen ja yhden lapsenlapsen lisäksi myös pitkäaikaisen vaimonsa Selman.

Emil kesti elämän eteen tuomat koettelemukset pitkälti uskonsa ansiosta. Hän ehti pitää pyhäkouluakin 60 vuotta, koska ”kinkereillä lupasin, että yhden pyhäkoulun pidän”.

Usko toi turvaa

Usko kantoi läpi elämän, Emil julisti Jumalan armon riittävyyttä ja eli siitä, mutta oli myös armollinen muita ihmisiä kohtaan. Ikään kuin testamenttinaan hän sanoi meille: ”Herran tiellä ihanaa elää on ja kuolla.”

Emil ja Selma Tervonen ehtivät olla naimisissa 67 vuotta.
Emil ja Selma Tervonen ehtivät olla naimisissa 67 vuotta.

Usko siis piti maalaispojan tolkuissaan elämän koettelemusten keskellä. 85-vuotiaana Emil sanoi haastattelussa: ”Usko merkitsee minulle turvallisuutta. Vaikka elämässä on ollut myös raskaita päiviä, Herra on auttanut. Kun hän on pitänyt huolta tähänkin asti, niin kyllä hän varmaan pitää huolta vanhana ja sairaanakin. Eihän äitikään hylkää sairasta lastaan.”

Satu muistaa Emilin ukkina, joka oli aina tosi vanha. Ukin kädet tärisivät hiukan, mutta toisessa silmässä oli iloinen pilke. Ukki piti lapsista ja Ukin mansikat olivat maailman parhaita. Ukki oli turvallinen ja ukilla oli suuret lämpimät kädet. Eikä ukki koskaan valittanut.

Jospa me nyt helmikuussa iloitsisimme rauhasta ja elämästä sekä auttaisimme muita, vaikka ”yli kaiken kohtuuden”.

Satu ja Laura

Kirjoituksen lähteinä on käytetty Emil Tervosen pojan Heikki Tervosen kirjoittamaa juttua Vanhempi kuin tasavalta (julkaistu vuonna 1987 Kotimaa-lehdessä), Heikki Tervosen puhetta Emilin siunaustilaisuudessa sekä Emilin tytärten Ailin ja Irjan haastattelua.

kirjastovirma.fi/kestila/historiikki/009