Vuosi: 2019

6.2.2019 HERRA EI HYLKÄÄ

Kaunista helmikuuta, lukijamme. Tänä vuonna tutustumme mielenkiintoisiin ihmisiin, heidän elämäntarinoihinsa ja niihin mottoihin, jotka ovat kantaneet heidät yli vaikeiden aikojen. Nyt saamme kuulla Sadun isänisän, Emil Tervosen tarinan.

Emil Tervonen eli 1902–1996 ja ehti nähdä monia Suomen vaiheita.
Emil Tervonen eli 1902–1996 ja ehti nähdä monia Suomen vaiheita.

Emil Tervonen syntyi 1902 ja kävi kansakoulua jo tsaarinvallan aikana Etelä-Karjalassa, Parikkalan Peruspohjassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingit ja vuosien 1917–1918 levottomuudet, mm. Venäjän vallankumous ja Suomen verinen sisällissota edelsivät Suomen itsenäisyyttä ja muuttumista demokraattiseksi tasavallaksi. Levottomuuksien aikaan Venäjän väliaikainen hallitus ja Suomen eduskunta kiistelivät väliaikaisen vallan hallinnasta. Venäläisiä sotilaita oli maassamme yli 100 000 miestä.

Hiljaiset kylätiet

Emil Tervosen kotikunnailla, hiljaisella maaseudulla itsenäisyysjulistus ei juurikaan näkynyt. Venäläisiä sotilaita oli Melkoniemessä eräällä asumattomalla tilalla ja Emilin lapsuudenkodin maille venäläiset olivat pystyttäneet näkötornin. Uteliaisuudesta nuoret pojat olivat kerran käyneet jututtamassa venäläisiä, mutta yleensä ”he eivät häirinneet muita eivätkä ihmiset heitä pelänneet”.

Raskaista kokemuksista huolimatta Emil jaksoi aina ylistää Luojaa.
Raskaista kokemuksista huolimatta Emil jaksoi aina ylistää Luojaa.

Emil koki hengellisen herätyksen 16-vuotiaana ollessaan palaamassa uukuniemeläisen liikkeen seuroista. Tuo herätys muutti koko hänen elämänsä suunnan. Hänestä kasvoi maanviljelijä, mutta hän oli aktiivinen myös seurakunnallisissa toimissa.

Onnettomuus nuorena

Ensimmäinen suuri järkytys Emilin elämässä oli parikymppisenä, kun hän oli laittamassa vartta lapioon. Teräsniitti sinkoutui silmään ja silmä jouduttiin kokonaan poistamaan. Emil kertoi, että ilman uskoa ja toivoa iankaikkisesta elämästä hän tuskin olisi jaksanut kestää tuota iskua.

23-vuotiaana, vuonna 1925, Emil meni naimisiin oman kylän tytön Selman kanssa. Häät olivat kaksipäiväiset ja kun vieraat lähtivät koteihinsa, tuli puimakone. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun tällä puolen Simpeleenjärveä puitiin koneella. Sen käyttäjänä oli vienankarjalainen pakolainen”, Emil kertoi ylpeänä.

Nuoripari kihlakuvassa.
Nuoripari kihlakuvassa.

Sodan pyörteissä

Seuraavana vuonna nuoripari muutti kotitalosta Simpeleen järven toiselle puolelle Lamminsalolle, jossa Selman ja Emilin perhe kasvoi viidellä lapsella. Ensimmäinen lapsi Elsa tosin nukkui yllättäen pois vain 3,5 kk:n ikäisenä.

Lamminsalolla perhe joutui erityisellä tavalla myös sodan pyörteisiin. Lamminsalo kun oli keskipiste Hiitolan ja Elisenvaaran välillä: ”Vihollisen koneet tulivat pommittamaan ensin Hiitolaa. Sen jälkeen ne järjestäytyivät ja lähtivät pommittamaan Elisenvaaraa. Laskin kerran, että taivaalla oli 32 konetta.” Tästä huolimatta vain kaksi pommia pudotettiin kylään.

Orpoja kissanpoikia autiossa Hiitolassa 12.8.1941. SA-kuva.
Orpoja kissanpoikia autiossa Hiitolassa 12.8.1941. SA-kuva.

Sodan aikana Emil toimi sotavankien vartijana, silmävamman vuoksi rintamalle ei ollut asiaa.

”Vankien kohtelu oli mielestäni kohtalainen. Heillä oli sama ruoka kuin meillä vartijoilla. Mukana oli vienankarjalaisia ja inkeriläisiä, jotka puhuivat suomea. Yksi oli puuseppä. Hän sorvasi puutöitä ja myi niitä tupakkaa vastaan”.

Emil osallistui kylän miesten kanssa myös desanttijahtiin; kun venäläinen pudotti desantteja ”korvelle”, lähtivät miehet heitä yksissä tuumin etsimään.

Evakkona

Sota vei myös evakkoon, milloin äidin lapsuudenkotiin, milloin kauas Somerolle tai Ruovedelle. Lopullisesti koti oli jätettävä, kun se jäi rajan taakse. Oli palattava nöyränä lapsuudenkylään.

Evakkoja Kotkassa ja Heinolassa. 1.11.1939. SA-kuva.
Evakkoja Kotkassa ja Heinolassa. 1.11.1939. SA-kuva.

Yleensä luultiin, että somerolaiset eivät pidä evakoista. Emilin perheelle kävi kuitenkin alun vastusteluista huolimatta hyvä tuuri, vaikkei lapsiperhe ollutkaan halutuin vieras. Tuohon aikaan perheessä oli neljä elossa olevaa lasta. ”Oli oikein hyvä kohtelu, että parempi ei osaa olla. jäljestäpäin kyllä kuultiin, että toisenlaistakin oli ollut.” Emil sai talosta viljelymaata ja talon väki auttoi evakkoperhettä, ”yli kaiken kohtuuden”.

Evakkoaikoihin mahtui myös suurta iloa, kun perheeseen syntyi kuudes lapsi, ja suurta surua, kun seitsemäs lapsi syntyi kuolleena.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen elettiin kovia aikoja. Lapsista vanhin Eeva hukkui Simpeleenjärveen 17-vuotiaana. Mutta elämän piti jatkua. Maanviljelijän oli viljeltävä maata, lapsille täytyi hankkia ruokaa.
Perheeseen syntyi vielä kaksostytöt, poika joka menehtyi kahden kuukauden iässä sekä pieni tyttö, perheen kuopus. Yhteensä Selma synnytti 11 lasta, joista 7 sai kasvaa aikuiseksi asti.

Emilin perheen elämä asettui uomiinsa sodan jälkeen, perhe muutti Lauhanmäen pieneen torppaan, osti lehmiä ja laittoi pellot kuntoon. Lapsenlapsiakin tuli. Ensimmäinen lapsenlapsi menehtyi hyvin nuorena ja Emilin oma poika, joka jäi tilaa jatkamaan, kuoli keski-iässä hänkin.

Lauhanmäen tila, jossa Emil asui suurimman osan elämästään. Aluksi paikalla oli vain torppa, myöhemmin torpan ympärille rakennettiin suuri talo, pieni torppa jäi isomman sydämeksi, talon keittiöksi.
Lauhanmäen tila, jossa Emil asui suurimman osan elämästään. Aluksi paikalla oli vain torppa, myöhemmin torpan ympärille rakennettiin suuri talo, pieni torppa jäi isomman sydämeksi, talon keittiöksi.

Emil itse eli pitkän elämän, yli 93-vuotiaaksi. Hän joutui siis hyvästelemään viiden lapsen ja yhden lapsenlapsen lisäksi myös pitkäaikaisen vaimonsa Selman.

Emil kesti elämän eteen tuomat koettelemukset pitkälti uskonsa ansiosta. Hän ehti pitää pyhäkouluakin 60 vuotta, koska ”kinkereillä lupasin, että yhden pyhäkoulun pidän”.

Usko toi turvaa

Usko kantoi läpi elämän, Emil julisti Jumalan armon riittävyyttä ja eli siitä, mutta oli myös armollinen muita ihmisiä kohtaan. Ikään kuin testamenttinaan hän sanoi meille: ”Herran tiellä ihanaa elää on ja kuolla.”

Emil ja Selma Tervonen ehtivät olla naimisissa 67 vuotta.
Emil ja Selma Tervonen ehtivät olla naimisissa 67 vuotta.

Usko siis piti maalaispojan tolkuissaan elämän koettelemusten keskellä. 85-vuotiaana Emil sanoi haastattelussa: ”Usko merkitsee minulle turvallisuutta. Vaikka elämässä on ollut myös raskaita päiviä, Herra on auttanut. Kun hän on pitänyt huolta tähänkin asti, niin kyllä hän varmaan pitää huolta vanhana ja sairaanakin. Eihän äitikään hylkää sairasta lastaan.”

Satu muistaa Emilin ukkina, joka oli aina tosi vanha. Ukin kädet tärisivät hiukan, mutta toisessa silmässä oli iloinen pilke. Ukki piti lapsista ja Ukin mansikat olivat maailman parhaita. Ukki oli turvallinen ja ukilla oli suuret lämpimät kädet. Eikä ukki koskaan valittanut.

Jospa me nyt helmikuussa iloitsisimme rauhasta ja elämästä sekä auttaisimme muita, vaikka ”yli kaiken kohtuuden”.

Satu ja Laura

Kirjoituksen lähteinä on käytetty Emil Tervosen pojan Heikki Tervosen kirjoittamaa juttua Vanhempi kuin tasavalta (julkaistu vuonna 1987 Kotimaa-lehdessä), Heikki Tervosen puhetta Emilin siunaustilaisuudessa sekä Emilin tytärten Ailin ja Irjan haastattelua.

kirjastovirma.fi/kestila/historiikki/009

 

6.1.2019 PELKKÄ PUHE EI RIITÄ

Hyvät lukijamme!

Tänä vuonna 2019 tutustumme suomalaisten mottoihin; niihin johtoajatuksiin, jotka ovat vieneet ja vievät yhä Suomea kohti avoimempaa, yhteisöllisempää ja parempaa tulevaisuuden maata.

Tammikuussa vietämme hetken ”Mikkelin isä Camillon” saappaissa.

Heimo Kuoppamäki sotilaskuvassaan.

Liikunta vei nuoren miehen mukanaan

Heimo Kuoppamäki syntyi vuonna 1910 esikoisena pohjalaisen sahayrittäjän perheeseen. Jo kouluaikana hän oli melkoinen koltiainen; kokoa, näköä ja ääntä riitti. Sen ajan koululaisten tärkein harrastus oli liikunta, niin koulussa kuin vapaa-ajalla, ja Heimokin innostui jääpalloilusta. Vuonna 1929 paikallislehdessä oli selostus naapurikaupungin joukkuetta vastaan käydystä pelistä. Siinä tuli pahasti turpiin 4 – 13, mutta Heimo sai tunnustusta luistelusta, yritteliäisyydestä ja kestävyydestä.

Urheilijanuorukaisia Helsingissä 1932. Heimo on neljäs vasemmalta.

Puhetta tuli kuin pastorilta

Ylioppilaaksi Heimo tuli 1929. Hän aloitti Helsingin yliopistossa historiallis-kielitieteellisessä, mutta siirtyi pian teologiseen tiedekuntaan. Hän tunsi vetoa esilläoloon jo nuorena miehenä, jätti tiedekuntayhteisöissä juomien nauttimisen muille ja otti itse puheiden pitämisvastuun.

Heimo vihittiin papiksi vuonna 1935 Turussa, pastoraalitutkinnon hän teki 1938. Talvisodasta hänet vapautettiin 13.10.1939 hoitamaan Kokkolan vt. kirkkoherran tointa.

Nuoret ylioppilaat nauttivat vapaudesta.

Jatkosota kutsui nuorta isää

Heimo avioitui 40-luvun vaihteessa ja aloitti työt Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnassa 1. kappalaisen virassa työt alkuvuodesta 1941. Pian sen jälkeen perheeseen syntyi kaksospojat ja samaan saumaan alkoi jatkosodan liikekannallepano. Isä kastoi poikansa lähes hätäkasteen aikataululla ja lähti itse sotahommiin itään.

Nuoret sotilaat.

Heimo määrättiin 18.6.1941 huoltopäälliköksi kenttätykistöön (II /KTR 4). Hän totesi jälkikäteen, ettei henkilökohtaisella aseellaan sotilaspistoolilla ampunut kertaakaan mihinkään ilmansuuntaan. Sen sijaan hänen johtamillaan ammuskuljetuksilla tykit ampuivat ja paljon hyökkäysvaiheen aikana. Huoltopäällikönä hän osallistui Saarivaaran, Havuvaaran, Kairinvaaran, Larjan, Lehtomäen ja Läskelän taisteluihin 6.-22.7.1941.

Patterin tuliasema; Värtsilä, Saarivaara 6.7.1941. SA-kuva.

Raskaita ratkaisuja

Varsinkin hyökkäysvaiheen aikana miehet olivat kovilla ja jotkut ihan loppuun väsyneitä. Silloin ilmeni haluttomuutta, jopa kieltäytymisiä jatkaa vaan eteenpäin vihollisen painostamiseen. Näitä ei kovin (sotaoikeuden) keinoin rangaistu, vaan tyydyttiin esim. varoituksiin tai Väinö Linnankin Tuntemattomassa sotilaassa kuvaamaan keinoon ”seisomaan kovennettua”. Linna onkin kuvannut teoksessaan episodia, jossa kenttäoikeuden päätöksellä teloitettiin kaksi omaa miestä. Heimo oli paikalla ja muistaa tapahtumat hieman toisella tavalla.

Eräässä poikkeustilanteessa oli kiire mennä auttamaan vihollisen mottiin joutunutta omaa joukko-osastoa ja kaksi miestä kieltäytyivät jatkamaan taistelua ilmeisesti aiempaan linjaan luottaen. Komentavat upseerit pelkäsivät löysän linjan vievän kurin romahtamiseen laajemminkin ja antoivat näille kahdelle miehelle aikaa yön yli seuraavaan aamuun perua päätöksensä. Jos he eivät silloin tottelisi lähtökäskyä omien auttamiseen, heidät viipymättä ammuttaisiin karkuruudesta. Päätöksen heille vei divisioonan sotapastori Heimo.

Miehiä iltanuotiolla Padasjoella. SA-kuva

Sitten Heimo liittyi miesten seuraan koko yöksi ja käytti kaikki puhelahjansa vetoamalla miehiin ja selittämällä tilanteen vakavuuden. Miehet kuitenkin pitivät päänsä ja kieltäytyivät aamullakin, jolloin sotapoliisit tulivat paikalle, tuomio luettiin ja sen mukainen loppunäytös käynnistyi. Silloin tuomitut vasta murtuivat ja rukoilivat armoa. Sitä ei enää annettu. Heimo joutui raskain mielin todistamaan tuomion täytäntöönpanon, ja tiedottamaan miesten kotikuntaan läheisille tapahtumien kulun.

”Pojat! Kunniaa!”

Elokuussa 1943 Heimo komennettiin rintamalta 17. sotasairaalan pastoriksi Mikkeliin (ja sen ohessa aiemman siviiliviran hoitamiseen). Sotasairaala oli iso, paljon haavoittuneita tuli. Usein Heimo otti kaksospoikansa mukaansa sairaalaan, jossa kierrettiin salista toiseen. Saleihin tullessaan Heimo komensi: ”Pojat! Kunniaa!” Siitä seurasi tavanomaisesta lääkärikierroksesta poikkeava mielialaa kohottava tuokio, sillä monilla haavoittuneilla oli jossain päin Suomea samaa ikäluokkaa olevia omia lapsia, joita he eivät olleet aikoihin nähneet.

Sotasairaalassa hoidettiin omia sotilaita ja venäläisiä vankeja. SA-kuva

Toisaalta Heimon raskas tehtävä oli myös viedä viesti mikkeliläisistä rintamalla kaatuneista heidän koteihinsa. Kerrottiin, että Heimon liikkuessa Mikkelin kaduilla papin puvussaan ja salkku kädessään verhot raottuivat ikkunoissa. Siellä kotiväki toivoi, ettei pastori juuri heille olisi tulossa.

Teinkö hyvää työtä?

Heimon sotilaspastorin komennus katsottiin suoritetuksi 20.11.44. Sen jälkeen hän hoiti seurakuntapapin kutsumustaan Mikkelissä liki 30 vuotta. Kaupungilla kävellessä hän oli ”kaikkien tuntema” hahmo. Silloin vielä oli tapana tervehtiä pastoria ja useat tulivat juttelemaankin. Päivää sanottaessa nostettiin hattua, joten pakkasellakin hänelle oli helpointa pitää hattua valmiiksi kädessä. Monasti kävi niin, että vastaan tuli nuoria pariskuntia, jotka tervehdittyään sanoivat: ”Rovasti on meidätkin vihkinyt” ja kenties ”lapsemme kastanut”. Ei Heimo millään voinut kaikkia muistaa, joten hänellä oli valmis resepti kysyä: ”Teinkö hyvää työtä?”

Pastorin hommissa.

Korkeimman suojeluksessa – ja vähän pankinkin

Lapsia tuli kaksi lisää ja elämä asettui nelilapsisen perheen ja kirkkovuoden pyhien määrittämään raamiin ja rytmiin. Kaupungissa oli rauhallista ja tilaa mukavasti pappilassa. Turvallisuutta lisäsi luottamus Korkeimman suojelukseen ja Heimon joskus rahan ollessa tiukalla toistama sanonta: ”Jos tulee oikein kova paikka, niin minä soitan Matille”. Oppikoulun luokkakaveri oli tuolloin edennyt KOP:n toimitusjohtajaksi.

Oma leiviskä hoidettu

Heimo sai elää sodan vaarojen yli ja niiden jälkeen rauhan ajan elämän juuri niissä tehtävissä, joihin hän oli saanut herätyksen. Elämäntyöstä seurakuntapappina hän varmaan koki saaneensa arvostusta, kun hänestä oma kirkkokansa savolaisen leikkimielisesti käytti lempinimeäkin ”Mikkelin isä Camillo”.

Heimo eli kuten opetti.

Heimo oli uudistusmielinen ja rohkea mies. Hän esimerkiksi hyväksyi naispappeuden pienin varauksin sekä yritti hälventää rajalinjaa vasemmiston ja porvariston/oikeiston välillä niin politiikassa kuin yhdistys- ja urheilutoiminnassa. Etuna oli tietenkin rovastin arvostettu asema ja se, että kokoa, näköä ja ääntä riitti vanhempanakin. Heimo oli aidosti demokraattinen, jopa uudistusmielinen pastori, jolle kaikki ihmiset olivat samanarvoisia. Sen hän myös toiminnallaan näytti.

Vuonna 1989 menehtyneen Heimon henki elää lapsissa,
lapsenlapsissa ja lapsenlapsenlapsissa: ”Eteenpäin ja yhdessä!”.

Kuten Heimo jo tiesi, ihmeitä tehdään, pelkkä puhe ei riitä. Tarvitaan myös rohkeutta, asioiden tekemistä, nöyryyttä ja avoimuutta yhteistyölle. Sodan aikana oli sota-ajan ongelmat, nykyään meillä on toisenlaisia, esimerkiksi luonnon ja ympäristön suojelemiseen, pakolaisuuteen ja digitalisaatioon liittyviä haasteita.

Jospa tänä vuonna meidän kaikkien hyvät ajatuksemme johtaisivat yhä useammin myös hyviin tekoihin.

Kaikkea hyvää vuodelle 2019
Satu ja Laura

Tämä blogikirjoitus perustuu Heimon pojan Erkki Kuoppamäen muistelmakirjoitukseen Heimo Kuoppamäen monet roolit (12/2018). Kuvat ovat Kuoppamäen perikunnan kotialbumista.

© Erkki Kuoppamäki ja Tammenlehvän perinneliitto