Vuosi: 2020

6.7.2020 USKO, TOIVO ja RAKKAUS

”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13)

Lämpiminä hehkuvat heinä- ja elokuu ovat kesähäiden suosituimpia kuukausia ja Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen 13. luku kuullaan usein vihkitilaisuuksissa arjen kestävyyttä ylistävänä vertauskuvana.

Paljon siteeratut raamatun sanat voidaan käsittää myös universaalissa asiayhteydessä. Vaikeina yhteiskunnallisina aikoina noilla ristin, ankkurin ja sydämen symboleilla on ollut merkitys myös valtionjohdossa. Olivat ne sitten sota-ajan koti, uskonto ja isänmaa –kulmakivet tai pääministeri Sanna Marinin tiedotustilaisuus koronavirusepidemian kysymästä henkisestä kriisinkestävyydestä keväällä 2020.

Usko

Kuuntelen mielelläni radiosta hyvin toimitettuja puheohjelmia ja podcasteja. Kuluneena keväänä olen seurannut koronavirusuutisoinnin lisäksi muun muassa talvisotaa käsitteleviä historiadokumentteja. Peilailen ajankuvausten kautta äitini puoleisen suvun siirtokarjalaista perintöä itsessäni sekä elämääni naisena, äitinä ja työni tekijänä pohjoisessa hyvinvointivaltiossamme.

Suomen neljänneksi presidentiksi vuonna 1937 valitun Kyösti Kallion puoliso Kaisa Kallio (1878-1954) hoiti näkyviä edustustehtäviä miehensä sairastellessa paljon. Jouluna 1939, kun talvisotaa oli käyty vajaa kuukausi, piti Kaisa Kallio radiossa puheen, jossa hän valoi uskoa sotaan joutuneeseen kansakuntaan:

Me olemme tänä melskeisenä aikana kokeneet, kuinka isänmaan rakkaus on yhdistänyt kaikki suomalaiset yksimieliseksi kansaksi. Monet kodit ovat joutuneet antamaan isänmaalle suurimman joulu-uhrin, minkä ihminen voi antaa. He ovat antaneet kalleimpansa taistelussa isänmaan puolesta. Kun me hiljennymme siunaamaan heidän muistoaan, teemme sen täynnä kiitollisuutta. Mutta samalla päättäen, että kansamme huoltaa niitä, jotka ovat huoltajaa vaille jääneet. Kova kohtalo on yhdistänyt meidät kaikki lujaan liittoon. Se on takonut kestäväksi rakkautemme isänmaata ja lähimmäisiämme kohtaan.

Radiopuhe on kuultavissa kokonaan Yleisradion Suomi talvisodassa -radio-ohjelman kahdeksannessa jaksossa Naisten sota. Vaikka yhteiskunnallinen uhka oli erilainen, löydän talvisodan aikaisesta puheesta paljon yhtymäkohtia kevään 2020 valmiuslain aikaan. Emmekö olekin olleet Suomi auttaa -hankkeissamme hivenen yhteisöllisempiä kuin ennen maaliskuuta?

Tasavallan presidentin Kyösti Kallion puoliso Kaisa Kallio puhumassa 1.11.1939. SA-kuva.
Tasavallan presidentin Kyösti Kallion puoliso Kaisa Kallio puhumassa 1.11.1939. SA-kuva.

Kuuden lapsen äiti Kaisa Kallio oli suurtilan emäntä Nivalasta, Pohjois-Pohjanmaalta. Hänestä kasvoi erittäin suosittu presidentin rouva ja maan äiti, vaikka häntä ensin pilkattiinkin ”navetantuoksuiseksi linnanrouvaksi”.

Hän käänsi sen vahvuudekseen: Kaisa Kallio osoitti pystyvänsä hoitaa valtiollisia edustustehtäviä erittäin arvokkaasti. Talvisodan sytyttyä hän otti kantaakseen oman roolinsa, antoi paljon haastatteluja lehtiin ja puhui radiossa.

Sekä presidentti Kallio että hänen puolisonsa olivat kristillisesti vakaumuksellisia, mikä sekin ensin hymyilytti arvostelijoita. Ei kauan. Kalliot antoivat omalla uskollaan voimia sotatilassa kamppailevalle kansalle.

Toivo

Suomen hallitus piti tämän vuoden maaliskuun puolivälissä historiallisen tiedotustilaisuuden valmiuslain käyttöönotosta, millaista ei oltu kuultu sitten sotavuosien. Maailmanlaajuisena epidemiana levinneen koronaviruksen rajoitustoimista hallituksesta tiedottamassa olivat pääministeri Sanna Marin, valtiovarainministeri Katri Kulmuni, sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen, perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru ja opetusministeri Li Andersson. Viisi ministeriä. Kaikki naisia.

Joulukuussa 2019, vain kolme kuukautta aiemmin, 34-vuotias Sanna Marin valittiin Suomen pääministeriksi. Uutinen virkaan nimittämisestä uutisoitiin näyttävästi mediassa ympärin maailman.

Toivo on pelon vastavoima”, olemme kuulleet tänä keväänä. Myös tieto on pelon vastavoima. Suomi on vuodesta toiseen edustanut kansainvälisen, oppimista tutkivan PISA-tutkimusohjelman kärkeä. YK:n teettämässä onnellisuusraportissa Suomi on  rankattu maailman onnellisimmaksi maaksi jo kolmatta vuotta peräkkäin. Kun mietin maamme olosuhteita Kaisa Kallion radiopuheen aikaan ja nyt, en voi kuin ihmetellä kuinka pieni kansakuntamme on onnistunut näissä asioissa.

Vaikka 1940-luvulla syntynyt, nyt jo edesmennyt isäni oli toisinaan ankara kasvattaja meille neljälle lapselleen, hän ei estänyt meitä toteuttamasta omia valintojamme. Hän ei koskaan sanonut, että jokin tie tai ammatti olisi sopivampi pojalle kuin tytölle. Hän antoi meidän löytää oman paikkamme maailmassa, yrityksen ja erehdyksenkin kautta.

Matkustellessani nuorena maailmalla kotimaani arvostettu passi kädessäni, ymmärsin kuinka etuoikeutettu olin saadessani käydä kouluni Suomessa, missä minua ei uhattu sukupuoleni, kansallisuuteni, ihonvärini tai maailmankatsomukseni vuoksi. Tämän henkisen perinnön olen halunnut antaa nuorille tyttärilleni. ”Teistä voi tulla periaatteessa mitä vain, jos oikein kovasti teette töitä sen eteen”, kannustan heitä, kun läksyjen teko joskus turhauttaa. Nykyisen pääministerimme valinta virkaansa on hyvä osoitus nyky-yhteiskunnastamme, jossa kyvykkyys ohittaa sukupuoliroolit. Tytöttely ei ole ollut enää pitkiin aikoihin muodikasta. Siitä kertoo myös maailmanlaajuinen Me Too –somekampanja.

Rakkaus

Lähimmäisenrakkaus ei kysy loppututkintoa tai ansioluetteloa. Se syntyy eletystä elämästä, kokemuksista ja myötätunnosta toisia ihmisiä kohtaan.

Presidentti Kyösti Kallio ja rouva Kaisa Kallio Presidentinlinnassa. Kuva: Thérèse Bonney, 1939. Museoviraston historian kuvakokoelma.
Presidentti Kyösti Kallio ja rouva Kaisa Kallio Presidentinlinnassa. Kuva: Thérèse Bonney, 1939. Museoviraston historian kuvakokoelma.

Kyösti Kallio on maamme presidenteistä ainoa, jolla ei ollut akateemista tutkintoa. Talonpoikaistaustalle irvailu vaihtui kuitenkin kunnioitukseen. Jo vuonna 1938 järjestettiin Kaisa Kallion 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kansalaiskeräys, joka tuotti merkittävän summan. Tavallisilta ihmisiltä saadun keräyksen tuotolla perustettiin kansalaislahjasäätiö ja Kaisa Kallion toiveen mukaisesti ”lepokoti naisille, jotka elämän vaikeuksista ja ruumiillisista sairauksista masentuneina tai henkisesti väsyneinä kaipasivat tervehtymistä ja sielunrauhaa”.

1950-luvulla Espooseen siirtynyt, ja siellä edelleen kuntoutus- ja työelämäpalveluita tarjoava Kaisankoti syntyi presidentin rouvan halusta tarjota uupuneille paikka voimien keräämiseen. Kaisa Kallion omaan elämään mahtui tapahtumia ja vuosia, jotka vahvistivat hänen motiivejaan auttaa vaikeissa elämäntilanteissa kamppailevia.

Saavutan näinä päivinä viidenkymmenen ikävuoden virstanpylvään. Elämäntielleni on kaikkien aikuisten tavoin osunut niin ihanilta kuin ikäviltä tuntuneita ihmisiä. Aina ei ole käynyt selväksi, miksi toiset ovat ilkeilleet, ivanneet tai vähätelleet, ja toiset taas kohdelleet lempeydellä, auttamisenhalulla ja empatialla. Lähimmäisenrakkaudella.

Muuan 50-luvulla syntynyt rouva tuhahti minulle viime vuosikymmenen puolella, että Karjalan evakot veivät hänen sukutilansa maat eteläisessä Suomessa.

Karjalan kannakselta jatkosodan suurhyökkäyksen edeltä Pohjanmaalle perheensä kanssa pikkutyttönä evakuoitu äitini kohtasi 1940-luvun lopulla joskus käsittämättömältä tuntunutta ’ryssittelyä’. Sodasta toipuvan, sulkeutuneen pohjalaisen pikkupitäjän kohdalla se tavallaan oli ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää. Sukutilansa maalohkoja 2010-luvun Suomessa harmittelevan rouvan lauseen tarkoitusperät ovat jääneet tuntemattomiksi.

Elämä olisikin yksinkertaista, jos pystyisimme aina parhaimpaamme. Mutta juuri epätäydellisyys ja inhimillisyys tekee meistä ihmisistä kiinnostavia.

”Ystävälliset teot palaavat takaisin luoksemme. Vanhemmilleni osoitettu kiitoskortti 30 vuoden takaa on säilynyt leikekirjassa.”
Ystävälliset teot palaavat takaisin luoksemme. Vanhemmilleni osoitettu kiitoskortti 30 vuoden takaa on säilynyt leikekirjassa.

Kaisa Kallion lämmin viisaus käy sydämeen. Omasta haastavasta elämästään huolimatta hänessä oli ihmisen kohtaamisen ymmärrys, myötätuntoa ja kyky samastua toisen elämän vaikeuksiin. ”Elämäni varrella olen tavannut hyvin paljon uupuneita lähimmäisiä, jotka kaipaavat paitsi ruumiillista lepoa ja hoitoa, myös ymmärrystä vaikeuksissaan”, häntä lainataan Kaisankodin historiikissa. Kaisa Kallion esimerkkiä on helppo ihailla, sillä maanläheisyydessään hän muistuttaa kummankin suvun isovanhempiani, jotka olivat tavallisia läheisiään auttavia suomalaisia.

Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset –kunniamerkin. Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.
Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset –kunniamerkin. Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Tämän heinäkuun blogin julkaisupäivä osuu Eino Leinon, runon ja suven päivään, joka on liputuspäivä. Siksi tuntuu jotenkin sopivalta päättää kirjoitus Leinon Hymyilevän Apollon (1898) edelleen ajankohtaiseen säkeeseen:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Susanna, 49

Lähteet: Yleisradio, Kaisankoti

6.6.2020 ISÄNMAA ON TURVALLINEN

Kuten muualla, myös Suomessa Covid 19 –viruksen aiheuttama poikkeustila jatkuu, tosin jo selkein höllennyksin. Varsinkin vanhemmat ihmiset ovat joutuneet viettämään pitkiä aikoja erityksissä ja pohtimaan tuntematonta uhkaa.

Äärimmäisen hyvin koulutetut hoitoalan ammattilaiset ovat taistelleet etujoukoissa viruksen hyökkäyksiä vastaan. Suurkiitos ja kunnia heille!

Mutta ilman yhteistä päästöstämme taistella tuntematonta hyökkääjää vastaan, emme olisi selvinneet eteenpäin. Yhdessä puolustautumisen kyvyn olemme saaneet edellisiltä sukupolvilta.

Suomen talous on kokenut kovan kolauksen. Nyt rakennamme koronan jälkeistä yhteiskuntaa toiveikkaina yhdessä. Paluu entiseen normaaliin on vaikeata, ja uuden normaalin luomiseen tarvitaan muutakin kuin rahaa ja aikaa. Siihen tarvitaan edelleen kaikkia suomalaisia, niin kuin sotiemme jälkeenkin.

Kun muistelemme, millaisesta tilanteesta vanhempamme ja isovanhempamme joutuivat rakentamaan Suomen uudestaan, voimme toiveikkaana ottaa mallia ja saada tämänkin kriisin jälkeen rattaat pyörimään. Muistetaan ”kaveria ei jätetä” -asenne.

Suurimmaksi onneksi olemme saaneet tehdä päätöksiä itsenäisenä hyvinvointivaltiona.

Sotiemme naiset

Pia Mikkonen (55v.) muistelee sota-ajan eläneitä isoäitejään lämmöllä. Isänmaa ja turvallisuus olivat heille enemmän kuin kunnia-asia.

– Molemmat isoäitini ovat kotoisin Pohjois-Savosta, toinen Heinävedeltä ja toinen Keiteleeltä, tai oikeammin Hamulan kylästä.

Hilja-mummi ja pikku-Pia Vappu-mummin sylissä.
Hilja-mummi ja pikku-Pia Vappu-mummin sylissä. SA-kuva

Hamulan mummi Vappu, oikealta nimeltään Aleksandra Walpuri oli syntynyt 26.5.1904 olisi nyt 116- vuotias.

Heinäveden mummi Hilja Maria olisi nyt 100- vuotias, oli syntynyt 8.10.1919.

Mummit olivat ahkeria tekemään työtä

Molemmat isoäitini olivat maalaistalojen emäntiä. Molempien mummoloiden päätoimeentulo olivat lehmät ja vilja. Mummoloissa oli myös pienet kasvimaat, joissa kasvatettiin perunaa, porkkanaa, avomaan kurkkuja, mansikoita ja herneitä. Molemmat mummini olivat käyneet sen ajan karjakkokoulun.

Kotirintamalla naiset perunanistuksessa. 1944. SA-kuva.
Kotirintamalla naiset perunanistutuksessa. 1944. SA-kuva.

Oikeastaan voin kuvailla molempia isoäitejäni samalla tavalla, sillä he olivat perinteisiä savolaismummoja. Kutsuin heitä kumpaakin mummiksi.

He olivat ahkeria tekemään työtä ja hyviä ruuan laittajia. Aamuvarhaisella he menivät navettaan ja päivä jatkui tilan töiden parissa iltaan saakka, sitten saunottiin.

Nainen leipomassa Helsingin meijerin leipomossa.
Nainen leipomassa Helsingin meijerin leipomossa. 1940. SA-kuva.

Parhaita hetkiä minulle oli, kun viikonloppu tuli. Silloin autoin Hilja-mummia siivoamaan ja leivoimme leivinuunissa pullaa ja karjalanpiirakoita. Niitä tuoksuja en unohda koskaan. Nyt ylpeänä voin kertoa karjalanpiirakoiden muotoilun onnistuvan aina! – Nelilettistä pullapitkon muotoilua opettelen edelleen.

Paljon työtä kotirintamalla

Hamulan mummi Vappu oli iäkkäämpi ja pappani Eino oli Talvisodassa mukana. Vappu-mummi oli kotona lasten kanssa, isäni oli Talvisodan alkaessa neljävuotias ja hänen isosiskonsa kaksivuotias.

Karjakko Valamossa 1942.
Karjakko Valamossa 1942. SA-kuva.

Heinäveden mummi, Hilja, oli nuorempi ja varmaankin hän oli myös omassa kodissaan, maatilalla. Äitini, Sirpa, on syntynyt vuonna 1943, jatkosodan aikaan.

Sotaa ja sen menetyksiä surtiin hiljaa

Hamulan mummin kanssa en jutellut sodasta, eikä hän koskaan siitä puhunut. Olin sen verran nuori, että silloin ei oikein historia-asiat kiinnostaneet. Olen kuitenkin kuullut tädeiltäni, että Vappu oli hyvin uskovainen ja piti pyhäkoulua, sodankin aikana, silloin kun sitä voitiin pitää.

Kotirintamanaisten mitali

Heinäveden mummin kanssa ei myöskään puhuttu sota-asioista. Koska hän oli kotirintamanainen, niin veteraaneihin töihin tultuani, hommasin hänelle kotirintamanaisten mitalin. Se oli hänelle todella liikuttava hetki ja näin, että hän piti tätä ”ansiomitalia” erittäin arvokkaana tunnustuksena.

Liputuspäivinä Suomen lippu salkoon

Kummatkaan eivät näistä asioista puhuneet. Näki ja tunsi kuitenkin, että isänmaa on heille arvokas asia, sillä aina liputuspäivinä molemmissa mummoloissani nousi Suomen lippu salkoon.

Isänmaan arvo

Turvallisuudesta tai sen ”hakuisuudesta” kertoo ehkä se, että Heinäveden mummolani tilan läpi rakennettiin Varkaus-Joensuu -valtatie. Koska tämä tiehanke vei papaltani maita, niin heille tarjottiin maatilaa jostain nykyisen Helsinki-Vantaan lentokentän tienoilta. He eivät kuitenkaan halunneet lähteä kodistaan mihinkään, vaan tyytyivät pienempiin korvauksiin.

Hilja-mummi ja Pia juhlistavat, mummin kotirintamanaisen mitalia.

Mummini olivat tyytyväisiä omaan elämäänsä. He olivat molemmat uskonnollisia ja kasvattivat lapsiaan kurissa ja rakkaudessa. Luulen, että mummeiltani olen saanut iloisen ja positiivisen luonteenlaadun sekä luottamuksen siihen, että elämä kantaa. Luterilaiset opit työn tunnollisesta ja ahkerasta tekemisestä tulevat varmaankin paljolti heiltä.

He ovat hyvin positiivisia ja suhtautuvat elämään sitä kunnioittaen. Rauha ja viisaus jotenkin hehkuu heistä.

He ovat todella sisukkaita ja aikaansaavia. Myönteinen elämänasenne kaikissa tilanteissa sekä uskollisuus ovat myös heille tyypillisiä piirteitä. Pienestä he eivät koskaan valittaneet, kantoivat surun ja tuskan monesti itse.

Jatkan työtä Suomen ja turvallisuuden puolesta

Turvallinen ja luotettava isänmaa, taloudelliset ja hyvät elämän lähtökohdat antava Suomi on maa, jota arvostan. Arjen turvallisuus on erittäin tärkeää meille jokaiselle. Toivon, että saan tehdä sekä Suomen turvallisuuden että suomalaisten arjen tuvallisuuden edistämistä työkseni myös tulevaisuudessa.

Kun kyselin tarkempia taustatietojani mummeistani, niin tätini kertoi, että Vappu-mummini oli ollut karjakkona Hiekan luostarissa (ent. Konevitsan luostari) ja siellä hän oli tavannut pappani Einon.

Pia Mikkonen tekee arvokasta työtä sotiemme veteraanien ja sotiemme naisten parissa. Lisäksi hän kuuluu Reserviläisliittoon sekä toimii sotilaskotisisarena.

6.5.2020 ÄIDEISTÄ PARHAIMMAN SAIMME

 Äitienpäivää vietetään jälleen toukokuun toisena sunnuntaina 10.5.2020, tänä vuonna poikkeuksellisissa oloissa. Toukokuun blogissamme kahden tytön äiti pohtii äitiyttä niin koronavirusepidemian vuoksi asetetun valmiuslain aikana keväällä 2020 kuin sotavuosien 1939-44 jälkeisissä oloissa.

”Sinä olet paras äiti lapsillesi”, lohduttaa ystävä minua joka kerran, kun parahdan hänelle keskeneräisyyttäni ja riittämättömyyden tunnettani äitinä. Tunne siitä, että kaiken voisi tehdä paremmin, lienee tuttu kaikille äideille kautta maailman. Mistä ihmeestä se kumpuaa?

Taistelemme tänä keväänä covid-19 -pandemiaa vastaan. Tätä kirjoittaessani olen nyt kahdeksan viikon ajan – muiden suomalaisten tavoin – vastannut omien ansiotöideni ohella muun muassa lasteni koulunkäynnistä ja ruokahuollosta kotikaranteenissa. Olen perheeni ainoa aikuinen ja monitekeminen, multitaskaaminen, on toisinaan haastavaa.

Tietotyöläisen arkea tuskaillessani mieleni palaa Radio Ylen Ykkösen syksyllä 2019 lähettämään Sodan satuttamat -radio-ohjelmaan. Kaksiosainen sarja kuvaa perheenäitien ja lasten elämää miesten palattua rintamalta sotavuosien jälkeen; joissakin tapauksissa puoliso ei koskaan palannut kotiin, joissakin tapauksissa kotiin palasi muuttunut mies. Sotatraumat heittivät kärsimyksen pitkän varjon niin kotiinpalaajiin kuin kotiväkeen. Näitä olosuhteita läpivalaisee ohjelmassa Suomen akatemian tutkijatohtori Antti Malinen, joka on tutkinut naisten ja lasten elämää sodanjälkeisessä Suomessa. Jakso Naiset kantoivat raskaita taakkoja on riipaiseva. Siinä kuullaan otteita kirjeistä, joita avioliitossaan ongelmiin joutuneet naiset lähettivät Vastauksia sielunhoidollisiin kysymyksiin -nimiseen radio-ohjelmaan vuosina 1946-51. Naisia kehotettiin ymmärtämään rintamalta palanneita miehiään, kestämään ja jaksamaan vaikeista kotioloista huolimatta. ”Kohta en enää jaksa”, kirjoitti yksi kolmestatuhannesta ohjelmassa apua pyytäneistä vaimoista anonyymissä kirjeessään.

Tämän äidin kolme tytärtä ovat pikkulottia. Helsinki, 10.7.1941. SA-kuva.
Tämän äidin kolme tytärtä ovat pikkulottia. Helsinki, 10.7.1941. SA-kuva.

Minä menetin oman puolisoni toisenlaisessa taistelussa, joka on täysin toisenlainen kertomus 2010-luvun Suomesta. Olen siitä lähtien vienyt perhettäni eteenpäin yksin. Vaan en sentään aivan yksin. Vaikeimpina aikoina avukseni tulivat oman äitini ohella myös toiset äidit: ystäväni ja lasteni ystävien äidit. Elämme hyvinvointiyhteiskunnassamme tyystin erilaista aikaa kuin 75-80 vuotta sitten, myös yhteisön tuen osalta. Sotavuosien jälkeen kotien yksityisyyttä kunnioitettiin ja kodin vaikeuksista puhumista hävettiin, jopa läheisten keskuudessa. Yhteiskunnallisten asioiden merkitys meni yksilön edelle.

”Oli vain pakko selviytyä”, totesi myös äidinäitini, kun kerta toisensa jälkeen ihmettelin hänen sinnikkyyttään, evakkomatkaansa pienten lasten kanssa, elämää siirtokarjalaisena, suurperheen kasvattamista niukkuudessa, sotavelkojen maksua ja sen Suomen jälleenrakentamista, minkä sosiaaliturvasta muun ohella saamme tänään nauttia.

Sankariäiti

Äitien työ ei suinkaan ollut näkymätöntä metatyötä 1940-luvullakaan.

Maamme historiassa vietettiin erityislaatuista äitienpäivää tasan 78 vuotta sitten. Sotamarsalkka Mannerheim antoi ylipäällikön päiväkäskyn Suomen äideille ja myönsi äitienpäivänä 10.5.1942 kaikille äideille Vapaudenristin. Tunnustus annettiin kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena äitien pyyteettömästä työstä isänmaan hyväksi.

Suomen armeijan ylipäällikön, marsalkka C.G. Mannerheimin äitienpäivänä 10.5.1942 Suomen äideille osoitettu päiväkäsky nro 60, joka sijoitettiin valtioneuvoston päätöksellä kirkkoihin kaikkien äitien ja muiden kansalaisten nähtäväksi.
Suomen armeijan ylipäällikön, marsalkka C.G. Mannerheimin äitienpäivänä 10.5.1942 Suomen äideille osoitettu päiväkäsky nro 60, joka sijoitettiin valtioneuvoston päätöksellä kirkkoihin kaikkien äitien ja muiden kansalaisten nähtäväksi.

Äideille annettiin tunnustusta myös ansiokkaasta kasvatustyöstä ensimmäisen kerran lokakuussa 1946. Kunniamerkki myönnetään ansioista lasten ja nuorten esimerkillisenä kasvattajana, perhe-elämän ja vanhemmuuden edistäjänä sekä laajemminkin yhteisvastuullisena toisista huolehtimisen ja välittämisen turvaajana. Myös tänä koronakeväänä saa 36 ansiokasta äitiä äitienpäivän Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein (SVR M I kr), vaikka Mannerheimin Lastensuojeluliiton organisoimaa valtakunnallista äitienpäiväjuhlaa ei voidakaan järjestetää koronavirustilanteen vuoksi.

Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein (SVR M I kr). Pyöreässä hopeisessa mitalissa on Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan tunnus. Risti ruusukkeineen on kullanvärinen. Nauhan väri on sininen, kuten muissakin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkeissä. Mitalia kannetaan vasemmassa rintamuksessa. Kunniakirjat toimitetaan leijonakuvioisissa kansissa.

Pohdin ihaillen, millaisia yhteisöllisiä vaikuttajia tänäkin keväänä palkitut äidit ovat. Sankariäitejä.

Sotiemme naiset –kunniamerkki
Sotiemme Naiset –merkki

Tänä vuonna Sotiemme veteraanit ry. julkaisee kaikille myytävän Sotiemme Naiset –merkin. Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Äideistä parhain sä oot

Humaaneista elokuvistaan tunnetun ohjaaja Klaus Härön vuonna 2005 valmistunut koskettava draamaelokuva Äideistä parhain pohjautuu Heikki Hietamiehen samannimiseen romaaniin. Se kertoo sota-aikana Suomesta Ruotsiin lähetetyn sotalapsen kipeän tarinan yhdeksänvuotiaan Eeron silmin. Elokuvan lopussa keski-ikäinen Eero kohtaa vanhan äitinsä kanssa menetysten tuskan, joka yhdistää kumpaakin. Elokuva nähdään Yle TV1:ssä äitienpäivänä 10.5.2020.

Äitien kamppailuja ja vaikeita valintoja poikkeusaikoina tarkastellessa tuntuvat meidän aikamme arkiset vastoinkäymiset pieniltä. Rauhan aikana syntyneen nykyäidin on silti tarpeetonta, ehkä epäreiluakin, verrata arjen sankaruutta tänään ja 1940-luvulla. Jokainen yrittää parhaansa niissä olosuhteissa, joissa elää. Isovanhempiemme sukupolvi venyi henkisten ja fyysisten voimavarojensa äärirajoille, ylikin. Niin teemme rakkaudesta omiin lapsiimme myös sinä ja minä, omalla tavallamme. Lainaan lauluja-lauluntekijä J. Karjalaisen vuonna 1982 Sankarit-lauluunsa kirjoittamaa armeliasta kertosäettä:

Me ollaan sankareita kaikki / kun oikein silmiin katsotaan / Me ollaan sankareita elämän / ihan jokainen

Hyvää äitienpäivää teille kaikille. Kiitos äiti.

Susanna 49v

 

6.4.2020 ISOÄIDEISTÄ PARHAAT

Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa kirjailija Maritta Lintunen kertoo omista isoäideistään ja siitä, mitä on kuullut heidän elämästään ja sotamuistoistaan. Millaisen henkisen perinnön sodasta selvinneet isoäidit ovat kirjailijan elämään jättäneet?

Isoäideistä parhaat

Helmi

Isoäitini Helmi syntyi vuonna 1907 Hämeessä. 1920-luvulla hän muutti Ylä-Karjalan ja Kainuun rajalle perustetulle rautatieasemalle. Siellä hän työskenteli miehensä kanssa asemanhoitajana ja he saivat viisi lasta. Isoäiti toimi myös asemapäällikkönä. Asetelma oli tuohon aikaan melko moderni. Isoisäni oli ratavartija.

Helmi odottamassa junaa asemalaiturilla.
Helmi odottamassa junaa asemalaiturilla.

Helmi-mummo kuoli, kun olin 2-vuotias. Mutta tarina kertoo Helmin olleen hyvin päättäväinen, suorapuheinen ja temperamentikas.

Häntä oli paras totella!

Helpi

Toinen isoäitini Helpi syntyi myös vuonna 1907, mutta Kuhmossa.
Avioiduttuaan hän muutti Ylä-Karjalan vaaramaisemiin Saramon kylään pientilan emännäksi. Siellä hän asui kuolemaansa saakka.

Toisin kuin Helmiin, Helpi-mummooni tutustuin hyvin, koska vietin kaikki lapsuudenkesäni maalla isovanhempien luona. Helpi teki aina töitä – ja jos ei ollut maatilan pakollisia askareita, hän kutoi mattoja, marjasti, sienesti, kalasti, leipoi leivät ja piirakat, virkkasi sängynpeittoja tai kutoi sukkia. Myös naapureiden auttaminen oli hänelle hyvin ominaista.

En ymmärrä, miten hän jaksoi sen kaiken.

Helmi joutui lasten kanssa evakkoon Hämeeseen

Kun sota alkoi, Helmi joutui lähtemään työpaikaltaan evakkoon Hämeeseen lasten kanssa. Isoisä jäi hoitamaan rajaseudulla sijaitsevaa rautatieasemaa vahtien tienoita desanttien varalta. Joskus hävittäjä kävi tulittamassa asemaa.

Evakkopoika rautatieasemalla Sortavalassa 17.3.1940

Isoisä kertoi, että hän kiersi turvaan aseman palomuurin taakse sitä mukaa kun hävittäjiä hyökkäsi, vuoroin pohjoisen suunnasta, vuoroin etelästä. Ikkunat menivät sirpaleiksi, mutta hän säilyi ehjänä. Rautatietä pommitettiin myös aika ajoin.

Helpi-mummo päätyi ruotsinkieliseen Närpiöön

Helpi-mummin evakkomatka alkoi äkillisesti. Ylä-Karjalan Saramolla kyläläiset kiipesivät pimeänä iltana korkeimmalle vaaralle ja katselivat, kuinka taivas leimusi idässä Kuhmon suunnalla. Isoisä komennettiin rintamalle, ja Helpi sekä muut kyläläiset lähetettiin evakkoon Pohjanmaalle Kannuksen kylään. Hevoset veivät tavarat Saramolta Nurmeksen asemalle, mutta Helpi käveli pakkasessa lehmiä paimentaen 30 kilometrin matkan asemalle. Hänen anoppinsa oli sitonut talon kaikki kahvipaketit Helpin kannettavaksi. Pakettinarut hiersivät olkapäihin ja hartioihin syvät verijuonteet, mutta tottelevainen Helpi kantoi kahvit.

Siirtolaisten on hoidettava ja lypsettävä lehmänsä matkankin varrella.
Ilmee 30.6.1944.

Kannuksessa piti olla huhtikuuhun 1940 asti. Sen jälkeen Helpi lähetettiin yksin ruotsinkieliseen Närpiöön saakka etsimään talon lehmiä. Se ei ollut helppo tehtävä ummikolle, mutta lehmät löytyivät.

Helpi synnytti äitini keväällä 1941, juuri ennen jatkosodan alkua. Isoisä osallistui myös jatkosotaan, mutta palasi hengissä takaisin.

Sodan jäljet

Helpi ei oma-aloitteisesti puhunut sodasta, eikä myöskään isoisä. Jonkin verran älysin teini-ikäisenä kysellä heiltä noista ajoista. Silloin kuulin hiukan Pohjanmaan-evakkomatkasta ja ukin rintamakokemuksista Tolvajärvellä ja Rukajärvellä.

Vahvimpana ovat jääneet mieleen Helpin kainuulaisten sukulaisten kertomukset. Eräänä kesänä Helpin sukua saapui iso joukko Saramolle, ja satuin olemaan tuolloin paikalla. Suvun vanhimmat naiset pyysivät minut sivummalle ja sanoivat kertovansa ”jotakin, josta ei ole saanut puhua, mutta joka pitää säilyttää muistissa.” Tällä tavoin sain ensimmäistä kertaa kuulla sukulaisia kohdanneista kohtaloista: desanttien hyökkäyksistä rajakyliin.

Parilan emäntä, joka pidätti desantin.
Sääksmäellä Kiikalassa 20.6.1941

Muistan olleeni pitkän aikaa järkyttynyt. Naiset kokivat, että nämä tapaukset olivat olleet pitkään sodan jälkeen poliittisesti niin arkoja, ettei niistä uskallettu julkisesti puhua. Surua ja kauhua purettiin pienessä, luotettavassa piirissä muistelemalla ja tapahtumia kertaamalla.

Isoäitini Helmi on jäänyt minulle muiden kertomien muistojen ja kuvittelun varaan. Sen vuoksi hänestä tuli aikanaan esikoisromaanini päähenkilön alter ego. Kirjailijana minun piti ”selvittää” itselleni, kuka ja millainen hän mahtoi olla. Kirjoitusprosessin aikana hän tuli muutaman kerran uniini ja jutteli minulle. Se oli tietysti omalla laillaan mystistä, mutta myös lohdullista.

Helpi on itselleni, mukavuudenhaluiselle ja herkästi pikkuasioistakin valittavalle nykyihmiselle esimerkki ja esikuva sitkeydestä ja epäitsekkyydestä. Lapsuuden kesät maalla, luonnossa ja vapaana, ovat parhaita muistojani. Mummolla oli aina kaikkien kiireidenkin keskellä aikaa tulla leikkimökkiin syömään poimulehti-piparkakut ja juomaan kuravedestä keitetyt ”päiväkahvit”.

Sota-ajan kokeneet ihmiset ovat nykyihmiselle ikkuna ajanjaksoon, johon kukaan ei halua palata. Eivät he, emmekä me. On ihme, että niin moni selvisi siitä ajasta edes jotenkin, toiset paremmin, toiset huonommin.

Oman kodin ja kotiseudun menettäminen ja henkinen orpous on totta tänäkin päivänä monelle. Voi olla, että sodankäyneet sukupolvet ymmärtävät näitäkin kohtaloita paljon paremmin kuin me, joille rauha ja hyvinvointi ovat itsestäänselvyyksiä.

Maritta Lintunen, kirjailija, Hämeenlinna

 

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.

6.3.2020 LYHYT LAPSUUS

Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa 73-vuotias nainen kertoo, millaista oli elää sodan jälkeisessä Suomessa. Ja millainen oli naisen ja lasten taakka erityisesti sen jälkeen kun oma isä kuoli. Äidin muisteleminen tuo mieleen periksiantamattomuuden ja tasa-arvon tärkeyden.

Lapsuus jäi lyhyeksi

Äitini Martta syntyi Itä-Savossa, Pielavedellä 1915.

Heitä oli 11 sisarusta. 5 tyttöä ja 6 poikaa. Äitini oli perheen kuopus. Hän lähti 12-kesäisenä vanhimman siskonsa mukana Ouluun hoitamaan siskon esikoispoikaa. Äiti palasi vielä Pielavedelle käymään rippikoulun, mutta sen jälkeen hän muutti lopullisesti omilleen.

1930-luvulla äitini toimi Kenraali Erik Heinrichsin perheen keittäjänä Pohjanmaalla, Iissä ja muutti sieltä sitten heidän mukanaan Helsinkiin.

Myöhemmin hän oli tarjoilijana ja kylmäkkönä eri ravintoloissa. Helsinki tuntui kuitenkin nuoresta maalaistytöstä turvattomalta, ja niinpä hän muutti Helsingistä Tampereelle.

Tampereella äiti tapasi Räisälästä kotoisin olevan isäni Uunon Tampereen VPK:n tanssiaisissa. Isä oli huumoritajuinen ja hauska ihminen. Sota kuitenkin muutti isän iloista luonnetta.

Sota-aika

SA-kuva. Ilmapommituksen tuhoja Tampereella vuonna 1940.
Ilmapommituksen tuhoja Tampereella vuonna 1940. SA-kuva.

Kun isäni lähti sotaan, äiti jäi Tampereelle töihin.  Sodan aikana naisia lähetettiin kaupungeista pois ja äitikin lähti Harjavaltaan. Hän oli isossa maatalossa töissä, kun tilan miehet olivat lähteneet rintamalle.

Kotirintama. Naisia lähdössä heinätöihin 1941. SA-kuva.

Vanhin siskoni syntyi vuonna 1941. Äidille ehdotettiin, että siskoni lähetettäisiin turvaan Ruotsiin, sotalapseksi, mutta äiti ei suostunut siihen.

Sota-ajan ruoan säännöstely toi käyttöön leipäkortit, joita kuvassa leikataan vuonna 1940. Eero Troberg, Vapriikin kuva-arkisto
Sota-ajan ruoan säännöstely toi käyttöön leipäkortit, joita kuvassa leikataan vuonna 1940. Eero Troberg, Vapriikin kuva-arkisto

Tämän enempää emme keskustelleet sodasta ja sen tapahtumista kotona isän eläessä.

Sodan jälkeen

Me muut neljä lasta synnyimme vasta sotien jälkeen. Sota oli varmasti jättänyt jälkensä kotioloihimme. Vaikka isä selvisi hengissä, hänen nuorempi veljensä oli kuitenkin kaatunut.

Sankarihautajaiset Pirkkalassa vuonna 1944 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto
Sankarihautajaiset Pirkkalassa vuonna 1944 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto

Isä yritti innostaa ja keksiä aina jotain hyvää tekemistä meille. Hän vei meitä kirjastoon, kuuntelimme radiota koko perheen kanssa, isä piti tietokilpailuja ja sitten laulettiin yhdessä. Kolme meistä sisaruksista oli koulun kuorossa, ja pystyimme esiintymään moniäänisesti. Isä osti meille kaikkea, hienot takit ja uudet kengät, ja vei meidät lapset valokuvaamoon.

Jono Kauppahallin virastotalon luona jatkosodan aikana Vapriikin kuva-arkisto
Jono Kauppahallin virastotalon luona. Vapriikin kuva-arkisto

Äiti oli erittäin pidetty ihminen ja äärimmäisen ahkera.  Hän teki aina palkkatyön lisäksi kaikki kotityöt eikä siksi jaksanut osallistua muun perheen yhteisiin hetkiin. Kaipasin aina, että äitikin voisi olla enemmän meidän kanssamme. Tämän takia minusta tuli tasa-arvon suuri kannattaja. Vanhemmilla pitää olla mahdollisuus viettää aikaa tasapuolisesti lasten kanssa, ja kotityöt pitää jakaa.

Linja-autoliikennettä Kangasalan Kuohunharjulla vuonna 1945. E. M. Staf, Vapriikin kuva-arkisto

Isäni oli ammatiltaan kirvesmies, ja viimeiseksi työkseen hän oli rakentamassa Kalevan torni -nimisiä asuintaloja Tampereelle.  Hän toimi myös vakuutusasiamiehenä. Ihmiset kutsuivat isää ”pännämieheksi” eli kynämieheksi.

Ihanat kotikonnut

Meillä oli paljon kauniita kukkia, muun muassa ihanat amaryllikset ikkunoilla. Ihan naapuritkin tulivat kysymään, että miten teillä on noin hienot kukat. Kukkien taika oli siinä, että äiti laittoi kukkiin aina koivuntuhkaa, jota saatiin kun kakluuneja lämmitettiin.

Lapsia oli aina pihalla ja yhteisöllisyys sitoi toisilleen vieraitakin ihmisiä yhteen. Sitä kaipaan nykyään. Kun naapurin pojat tekivät talvella ison lumilinnan, he pyysivät meitä pieniä mukaan. Ihmiset pysähtyivät juttelemaan kadulla.

Kansakouluruokailua 1950-luvulla.
Kansakouluruokailua 1950-luvulla. Valokuvaaja tuntematon/Journalistinen kuva-arkisto/Alma Media/Uuden Suomen kokoelma.

Muistan, kun jouluna kulki makeisjuna kotimme ohi. Sinne sai hakea lipun lähikaupasta. Junassa joulupukki jakoi karkkia ja laulettiin joululauluja.

Kun olimme katsomassa pukkiparaatia, muistan että minulla oli isän ostama uusi keltainen talvitakki päällä. Takissa oli karvareunat, ja joulupukki tuli paraatin keskeltä sanomaan minulle, että ”Sinullahan on tyttö hieno takki!” Olin ylpeä siitä, sen muistan.

Nainen leipomossa 1950-luvulla.
Nainen leipomossa 1950-luvulla. Valokuvaaja tuntematon/Journalistinen kuva-arkisto/Alma Media/Uuden Suomen kokoelma.

Vanhemmat veivät meidät pyhäkouluun, jossa kävimme monta vuotta. Muistan myös että meillä oli tosi tarkat ruoka-ajat ja sunnuntaisin oli usein karjalanpaistia.

Isä sanoi aina äidille, että ”On niin hienoa ja kotoista, kun meillä näin paljon lapsia.”

Surua

Isän kuollessa vuonna 1958 olin itse 12-vuotias. Surun lisäksi jouduimme taloudellisesti tiukoille äidin käydessä nyt yksin palkkatöissä. Me kaikki viisi lasta olimme kouluiässä, nuorin 4-vuotias ja vanhin 16-vuotias.

Jaoimme pikkusiskoni kanssa aamuisin ennen kouluun menoa Hämeen Sanomat -lehteä. Äidillä oli sellainen ylpeys, että kerjätä ei saa.

Vaikka se kuulostaa makaaberilta nyt, niin muistan miten yksi setä toi meille kilon jauhelihaa syötäväksi, kun isä oli kuollut. Hän halusi auttaa, koska tiesi, että ilman isää meillä olisi tosi tiukkaa.

Viimeistä Tampellassa valmistettua sotakorvausveturia viimeistellään heinäkuussa 1952
Viimeistä Tampellassa valmistettua sotakorvausveturia viimeistellään heinäkuussa 1952

Olin lapsesta asti lahjakas maalaamisessa ja musiikissa. Vaikka en päässyt pyrkimään nuorena taidekouluihin, koska minun oli tienattava kotiin rahaa, käytin luovuuttani arjessa.

Suunnittelimme vaatteita pikkusiskoni kanssa ja ompelimme niitä. Suunnittelin ystävilleni asuja: yhdellekin ystävälle, joka lähti kesäksi Amerikkaan.

Olen kiitollinen

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen. Selvisimme kaikki lapset kunnialla työelämään ja lisäkoulutuksen kautta saimme hyvät työurat.  Vaikeista olosuhteista huolimatta meillä oli usko itseemme. Emme antaneet periksi.

Perunoiden multausta Kangasalla kesällä 1945 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto
Perunoiden multausta Kangasalla. Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto

Äidiltä peritty ahkeruus on antanut paljon mahdollisuuksia. Ja tasa-arvo on minulle tärkeä juttu. Naiset joutuivat sodissa yhtä koville kuin miehetkin, kenties toisella tavalla, mutta kuitenkin. Sitä pitää arvostaa.

Nainen, 73
Satakunta

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.

6.2.2020 KOTIRUOKA, PAREMPI MIELI

Hyvä lukijamme! Tässä blogissa Susanna 49 v. kertoo, millaisen henkisen perinnön hän sai karjalaiselta mummiltaan ja kuinka mummin vanhat opit heräävät hänessä uudelleen oman jälkikasvun myötä.

Teininä Marttojen kokkikurssilla

Kevätlukukauden päättyessä 1980-luvun alussa ystäväni Teijan äiti passitti hänet Marttojen monipäiväiselle kokkikurssille. Se oli ajan varhaisteinille vähän noloa, sillä marttailu ei ollut ikäluokassamme millään tavoin muodissa. Teija pyysi minua seurakseen ja lähdin. Tykkäsin siihen aikaan kokkailla ja köksän tunnit olivat alkamassa vasta yläkoulussa. Silloinen bravuurini olivat kotoisat korvapuustit äitini reseptin mukaan.

Martta muonittaa nuoria palosotilaita. Kotirintama 1941

Olen siirtokarjalaisten jälkeläinen ja niukkuudesta jälleenrakennettu elämä näkyi vielä kolme-neljäkymmentä vuotta myöhemmin perheemme ruokakulttuurissa: ruuassa ei säästelty. Vieraalle laitettiin aina syötävää, ihan yksinkertaistakin kotiruokaa. Ruuan tarjoaminen oli huolenpidon osoittamista. Jos jollakulla meistä isossa sisarus- ja serkuskatraassamme oli mielipahaa, mummi hemmotteli paistamalla lettuja. Lapsuudessani vierailtiin ahkerasti tuttujen ja naapureiden luona ennakkovaroituksetta, eikä se ollut mitenkään tavatonta. Koetapa tehdä tänä päivänä samalla tavoin, ja vastaanotto on erilainen. Eihän täällä ole edes siivottu. Kodin yksityisyyden käsitys on muuttunut.

Karjalan kannakselta Vaasaan

Mummin ja vaarin rakkaus syttyi 1930-luvun alussa ruuan äärellä. Kuvassa mummini seisoo renkaan päällä.

Äidinäitini ja äidinisäni, mummi ja vaari, tapasivat 1930-luvun alussa Parikkalan liepeillä tietyömaalla, missä vaari ajoi katepillaria ja mummi piti työmaaruokalaa. Siis ruuan merkeissä. Kihlat ostettiin Viipurista ja koti siirtyi Antreasta Kirvuun. Taloudenpito oli ajan tapaan omavaraista. Vaari metsästi, mummi viljeli muun tarvittavan kasvimaallaan. Saippuan hän keitti itse ja valkaisi liinavaatteet lipeällä. Pienviljelyä hän harrasti melkein kuolemaansa saakka livahtaen rakastamalleen kasvimaalle meiltä jälkipolvilta salaa ja hihitteli, kun olimme toruvinamme häntä liiallisesta työnteosta.

Mummin koti oli aina puhdas ja siisti. Hän valmisti pieteetillä kaiken ruuan, leipoi hiivaleivän ja pullan. Lakanat olivat hyväntuoksuisia ja sileiksi mankeloituja. Pystyn kevyesti palauttamaan mieleeni liedellä porisevan Mehumaijan tai paistuvan pannupullan tuoksun. Näistä kodinhoitoon liittyvistä asioista muodostui oman lapsuuteni turvalliset tunnelmat.

Elisenvaaran  pommitus

Hiljainen ja lempeä mummini oli paitsi kuin toinen äitini, myös sankarihahmoni. Kahdesti hän joutui jättämään kotiseutunsa Karjalan kannaksella sotien jälkimainingeissa, jälkimmäisellä kerralla neljän pienen lapsen kanssa. Nuorin oli kolmiviikkoinen rintalapsi.

Siirtoväkeä Savonlinnan Faneeritehtaalla. SA-kuva.

Vielä liki yhdeksänkymmenvuotiaana mummi muisteli, miten pahalta oli tuntunut kun vanha mummo pyysi evakuointijunassa tilkkaa maitoa, eikä hänellä enää ollut mistä jakaa. Kolmivuotias äitini nostettiin täpötäydessä junassa hattuhyllylle nukkumaan. Hän muistaa sen, pitkältä tuntuneen pysähdyksen Elisenvaarassa ja tädin joka nukkui maassa, eikä herännyt vaikka hänen vauvansa itki. Äitini perhe oli myöhästynyt edellisestä junasta. Jos olisivat ehtineet siihen Elisenvaaran kautta kulkevaan siviilijunaan, en ehkä istuisi tässä kirjoituspöytäni ääressä pohtimassa sukuni henkistä perintöä.

Siirtoväkeä Savonlinnan Faneeritehtaalla. SA-kuva.

Elisenvaaran pommitus 20. kesäkuuta 1944 oli jatkosodan tuhoisin lentopommitus Suomen hallitsemalla alueella. Elisenvaaran asemalla oli yli tuhat ihmistä, lähinnä evakkoon matkaavia karjalaisia. Neuvostoliittolaiset moukaroivat yli 80 pommikoneen voimin asemaa kolmessa pommitusaallossa. Vartin kestäneessä pommituksessa surmansa sai arviolta yli 150 evakkoa, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.

Ympyrä sulkeutuu sittenkin?

Olen ylpeä karjalaisista juuristani, siirtokarjalaisten selviytymistarinasta sotien jälkeisessä Suomessa sekä siitä, miten se on vaikuttanut kasvatukseeni ja arvomaailmaani. Olen kiitollinen kaikista niistä pitkistä ja polveilevista keskusteluista, joista sain käydä mummini kanssa aina 34-vuotiaaksi saakka; hänen kasvustaan nuoressa Suomessa, sota-ajoista nuorena äitinä, luopumisista, vastuusta, huolista, mutta ennen kaikkea perheen merkityksestä ja tärkeydestä. Mummi välitti minulle sydämen sivistystään.

Marttoja säilömässä raparperia. Kotirintama 1941

Äitini lapsuudenkodista periytyi tiukka kuri, mutta rakastava ilmapiiri sekä työnteon ja ahkeruuden korostus. Huomaan vieneeni monia arvoja, kuten vanhempien henkilöiden kunnioituksen ja arvostuksen myös omille lapsilleni. Heittäydyimme kerran raitiovaunussa juttusille elämänlämpöisen 92-vuotiaan rouvan kanssa, ja tuolloin 7- ja 6-vuotiaat tyttäreni teitittelivät häntä, vaikken ollut sitä heille opettanut. Vai olinko?

Mutta palatkaamme takaisin kotiruokaan. Marttojen kurssista huolimatta minusta ei tullut kokkia, kaikkea muuta. Kadotin ajan juoksussa mielenkiintoni ruuanlaittoon. Omassa perheessäni muonituksesta vastasi puolisoni. Hellyydellä katson nyt kastiketahrojen tuhrimasta ruutuvihkosta liki 30 vuoden takaisia muistiinpanojani, sen ajan arkireseptejä, ja huomaan kuinka aika on muuttanut ruokatrendejä. Nuo reseptit tuntuvat sopivan paljon liikkuville ja fyysistä työtä tekeville ihmisille. En tule valmistaneeksi omille lapsilleni esimerkiksi janssoninkiusausta tai stroganoffia. Mutta miksen kirjoittanut muistiin mummin hirvipaistiohjetta?

Neljäs sukupolvi reseptejä tutkimassa.

Keittiössäni komeilee kuitenkin Penninvenyttäjän keittokirja ja nuoret tyttäreni odottavat innoissaan, milloin osallistun heidän kanssaan perheiden kokkikurssille. Ympyrä sulkeutuu sittenkin?

Susanna, 49, Espoo

6.1.2020 MANTTELINPERIJÄ

Hyvä lukijamme, 

Hyvää alkanutta vuotta! Tämän vuoden blogisarjamme teema on sotiemme naiset. Pohdimme heidän jättämäänsä henkistä perintöä meille jälkipolville.

Suomalaiset naiset olivat miesten rinnalla puolustamassa isänmaatamme. He toimivat monissa vaarallisissa tehtävissä myös rintamalla. Teollisuudessa, sairaaloissa, ruoka- ja varustehuollossa heidän panoksensa oli korvaamaton. Kotirintamalla he hoitivat niin lapset, vanhukset, eläimet kuin talojenkin työt. Naiset olivat myös tärkeässä roolissa, kun Suomea jälleenrakennettiin yhdessä.

Mummi ennen sotia
Mummi ennen sotia.

Tulemme haastattelemaan vuoden varrella sotiemme naisten jälkipolvia. Millainen on saamamme henkinen perintö?

Mummini, lotta

Mummi syntyi Viipurissa 6. tammikuuta 1917. Hän kävi koulunsa Viipurissa. Sodan syttyessä hän työskenteli Viipurin lääninhallituksessa.

Talvisodan aikana mummi toimi viestintälottana Viipurin maalaiskunnassa.

Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella johti Mannerheim-linjan murtumiseen, mummi lähti yhdellä viimeisistä evakuointikuljetuksista Viipurista ja päätyi vaarallisen matkan jälkeen Imatralle sotasairaalaan hoitamaan haavoittuneita.

Välirauhan aikana syntyi hänen esikoisensa. Jatkosodassa mummi toimi ilmavalvontalottana Lahdessa.

SA-kuva, Ilmavalvoja
SA-kuva, Ilmavalvoja

Kasvoin mummin opissa

Vietimme isoveljeni Tepon ja serkkuni Kallen kanssa kaikki kesät mummin ja ukin luona heidän kesäpaikassaan Kiteen Puhossalossa. Lähdimme sinne heti kun tarhat ja koulut keväällä päättyivät. Kotiin tulimme takaisin vasta elokuussa juuri ennen syyslukukauden alkua.

Työtä pienestä pitäen

Lapsuuden kesistä on paljon kivoja muistoja. Mutta muistan myös isovanhempieni tietynlaisen ankaruuden. Työtä piti tehdä ihan pienestä pitäen. ”Tuo tullessas, vie mennessäs, tee ollessas.” mummi opetti.

Aamulla heräsimme aikaisin ja illalla menimme aikaisin nukkumaan.

Toimin mummin pikkuapulaisena koko kesän. En osaa muunlaisista kesistä haaveillakaan. Opin mummilta paljon hyödyllistä.

Kevätsiivous ja muita arjen toimia

Mökille tullessamme alkoi kevätsiivous. Siivosimme mökin ja kaikki aitat tarkasti. Mummi opetti, ja minä opin nopeasti miten lakanat laskostellaan, sängyt pedataan ja tyynyt möyhennetään. Matot ja patjat tampattiin, pölyt ja hiirenjätökset korjattiin ja ikkunat pestiin. Opin, että ikkunan saa pesun jälkeen kirkkaaksi pyyhkimällä sen sanomalehdellä. Teen niin nykyäänkin.

Kun maalle tuli vieraita, minun piti mennä reippaasti heitä vastaan, kätellä silmiin katsoen ja niiata.

Opin 8-vuotiaana tarjoilemaan ja kattamaan pöydän. Passasin vieraita mummin oikeana kätenä hänen oppiensa mukaan ”ota anna oikealta, tarjoo aina vasemmalta”. Tuvan keittiöön ei päästetty vieraita.

Kun ruokailu oli ohi, menin mummin kanssa keittiöön siivoamaan. Astiat tiskattiin käsin ja kuivattiin hyvin. Mummi tiskasi, minä kuivasin ja laitoin astiat paikoilleen.

Olin myös ruoka-aitan asiantuntija. Tiesin, kuinka paljon mitäkin elintarvikketta oli jäljellä ja missä järjestyksessä ruuat piti syödä. Kun ukki sitten lähti kauppaan ”Kitteen kirkolle”, juoksin ruoka-aittaan laskemaan jugurttipurkit, maidot ja rinkelit, jotta mummi sai laadituksi kauppalistan.

Kalastamaan opin myös nuorena. Kävimme nostamassa katiskat pari kertaa viikossa. Saalis perattiin ja kaloista mummi teki kirkasta kalakeittoa ja kalanlihat jauhettiin kalapihvitaikinaksi vanhalla lihamyllyllä. Minä taputtelin pieniä pihvejä valmiiksi ja mummi paistoi ne voissa.

Joka aamu meidän lastenkin piti käydä uimassa, oli kylmää tai ei. ”Pitää herätä kunnolla”, mummi sanoi. Se tuntui joskus ankaralta, kun tuuli lujaa, ja varsinkin alkukesästä, kun järven vesi ei ollut juuri kymmentä astetta lämpimämpää. Nykyäänkin menen kylmään veteen reippaasti.

Vanhempani olivat töissä Helsingissä ja tulivat maalle lomallaan heinäkuussa. Siinä välissä he kävivät tervehtimässä jokaisena viikonloppuna. Ikävä oli varmasti molemminpuolinen, mutta minulla oli monesti äitiä kova ikävä ja halusin kotiin. Kun minua itketti, mummi aina sanoi: ”Ei pidä itkeä, pitää tehdä töitä, niin murheet unohtuu.” Ja sitten taas teimme jotain käytännöllistä, poimimme marjoja tai kastelimme pihan kukkia, ja totta, ikävä unohtui.

Mummin lotta kuva.
Mummin lotta kuva.

Olen kiitollinen

Olen myöhemmin ymmärtänyt, että sota-ajan kokeneet mummi ja ukki olivat meille lastenlapsille välillä aika ankaria. En moiti heitä siitä.

Samalla olen kiitollinen, että olen oppinut pienestä pitäen siihen, ettei minulla  mene sormi suuhun kovissakaan paikoissa. Pärjään alkeellisissakin olosuhteissa ja osaan passata isoakin joukkoa vieraita.

Omat tyttäreni olen yrittänyt opettaa samoille tavoille, hieman pehmeämpiä metodeja käyttäen. Monet tuttavani sanovatkin, että meillä on hyvin käyttäytyvät tytöt. Olen siitä tietysti hyvilläni.

Tätini Riitta on sanonut, että ”Laura, sä olet meidän suvun naisista se mummin manttelinperijä.

Ahkeruus, käytöstavat ja reippaus tarttua epämiellyttäviinkin hommiin on avannut itselleni ovia työelämässä. Kuulun myös Sotilaskotiliittoon. Olenkin kiitollinen mummille ja ukki-vainaalle. He ovat silmissäni selviytyjiä ja vastuunkantajia. Sellaisia ihmisiä tarvitaan, olivatpa ajat millaiset hyvänsä. Ei se mummin ”mantteli” huono ole.

Mummi täyttää 103 vuotta tänään 6.1. 2020. Hän asuu Kaarlaaksokodissa, Lahdessa.

Laura, 48 vuotta
Helsinki