Vuosi: 2020

6.11.2020 KOTIKADULLA

Sydän jännityksestä pamppaillen näppäilen muonituslotta Svea Roeringin (o.s. Westerholm) puhelinnumeron ja kuuntelen hälytysääntä. Vaikka olen jo viidenkymmenen, on Bärosundin saaressa Länsi-Uusimaalla elokuussa 1921 syntynyt Svea kunnioitettavasti kaksi kertaa vanhempi. Puhelimeen vastaa virkeä ja ystävällinen ääni.

Isäni 1940-luvun syntymäkoti oli Helsingin Etu-Töölössä sijainneessa Maanviljelijäin maitokeskuksessa Kampin Narinkkatorin vieressä. Maitokeskus käsitti melkein koko korttelin Arkadiankadun, Olavinkadun ja Salomonkadun rajaamina ja kätki suojiinsa mm. meijerin, leipomon, konttorin sekä asuntoja. Kuuntelin lapsena silmät pyöreinä elämäntyönsä leipurina tehneen isänisäni sota-ajan muistelmia hänen kertoessaan kotitaloon osuneesta palopommista, sen seurauksena pahoin vaurioituneesta porraskäytävästä ja kädestä, joka näkyi romahtaneista rakenteista. Uhri oli tuttu. Vasta aikuisena ymmärsin mistä oli kyse.

Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä marraskuun 30. päivänä 1939 kolmen pommikonelaivueen aalloissa. Muun muassa linja-autoaseman vieressä sijainneeseen Maitokeskuksen taloon osui. Räjähtäneitä rakenteita lensi kadulle ja autoja oli ilmiliekeissä. Talvisodan ensimmäisen päivän pommituksissa kuoli 91 helsinkiläistä.

Ilmapommituksen tuhoja Helsingissä 30.11.1939. Maanviljelijäin maitokeskus. SA-kuva.
Ilmapommituksen tuhoja Helsingissä 30.11.1939. Maanviljelijäin maitokeskus. SA-kuva.

18-vuotias Svea Westerholm asui samaan aikaan siskonsa ja veljensä kanssa Dagmarinkadulla, muutaman korttelin päässä Maitokeskuksesta. Bärosundin saaresta 14-vuotiaana Helsinkiin Privata svenska flickskolaniin opintietään jatkamaan muuttanut, ja sittemmin työnteon radiolupakonttorissa aloittanut Svea kuuli marraskuun viimeisen päivän aamuna radiosta, että sota oli syttynyt.

Tuntui epätodelliselta kuulla että vihollinen on hyökännyt, hän kertaa traagisen aamun tunnelmia ja jatkaa naurahtaen:

– Kävelimme siskoni kanssa keskellä Mannerheimintietä raitiovaunukiskoja pitkin kohti Kasarmitoria, jossa siskoni työskenteli. Minun työpaikkani oli Ritaritalossa. Me viattomat tytöt ajattelimme, etteivät mahdollisista pommeista sinkoavat sirpaleet sinne saakka osu.

Kohtalokkaiden pommien osuessa Maitokeskuksen taloon oli Svea Westerholm paraikaa asioimassa parin sadan metrin päässä Postitalossa. Ilmahälytyksen kuultuaan hän juoksi talon pommisuojaan.

– Olivat ne erikoisia aikoja. Mutta nuorena on niin joustava, että mukautuu nopeasti uusiin oloihin, Svea Roering kertoo liki 81 vuotta myöhemmin.

Kodin arvot elämäneväinä

Talvisodan sytyttyä Svea liittyi Lotta Sväd –järjestöön. Hän toimi epävirallisena lottana Bärösundin puhelinkeskuksessa puhelinsensuurissa.

– Äitini Ellen oli Bärosundin Lotta Svärd –paikallisjärjestön puheenjohtaja. Arvot tulivat jo kotikasvatuksessa. Jokaisen suomalaisen suoritus oli tärkeä, kaikkia tarvittiin maanpuolustuksessa ja maata palvelemassa.

Osallistuminen oli itsestään selvää. Svea toimi myös ilmavalvontatehtävissä. Fagervikissä oli IV torni, josta ilmoitettiin Tammisaareen lentokonehavainnoista. Svea osallistui vuonna 1940 Lotta Svärd –järjestön muonituskurssille ja antoi lottalupauksensa juuri ennen jatkosodan syttymistä 1941.

– Minun oli tarkoitus työskennellä tiskaajana Joosepiksi kutsutussa sairasjuna J9:ssä kaksi viikkoa syksyllä 1941, mutta kun esimiehet huomasivat, että olin kova tekemään töitä, komennus venyi kolmevuotiseksi.

Junassa oli 50-henkinen miehistö ja kyytiin mahtui 300 henkeä. Muonituslotta Svea Westerholmin tehtävänä oli huolehtia tiskeistä. Niitä tuli joka aterialla 13 laatikon verran. Edellisen ruokailun päätyttyä muonituslotat valmistelivat jo seuraavaa.

– Keittoastiat olivat valtavia. Kauhakin oli minun mittaiseni, kertoo Svea hyväntuulisesti.

Muonituslottia sairasjunassa. SA-kuva.
Muonituslottia sairasjunassa. SA-kuva.

Työkomennukset olivat pitkiä ja lomaa sai harvoin. Silloin Svea pääsi viikoksi Etelä-Suomeen kotiseudulle.

Olihan sitä työtä paljon, mutta nuorena jaksaa! Olin saariston tyttönä soutanut osan koulumatkaani saaresta toiseen ja koulun jälkeen hain maatilalta tarvikkeita. Fyysistä työtä raikkaassa ilmassa. Ja sujuihan se jatkosota siellä junassa, tiskaten. Meillä oli hyvä henki.

Sairasjuna J9:n muonituslottia merkityksellisillä keskiviikkokahveilla – kahvi oli kortilla. Parikymppinen Svea Westerholm kuvassa oikealla.
Sairasjuna J9:n muonituslottia merkityksellisillä keskiviikkokahveilla – kahvi oli kortilla. Parikymppinen Svea Westerholm kuvassa oikealla.

Vaikka sairasjuna J9 suoritti raskasta velvollisuutta kuljettaessaan haavoittuneita läntisen Suomen sairaaloihin mahdollisimman kauas rintamasta, löysi elämä tiensä myös Jooseppiin. Junan lämmittäjänä työskenteli muuan Woipa Roering.

Meillä oli kyllä hyvä avioliitto, vaikka ensin meillä ei ollut edes yhteistä kieltä, nauraa Svea Roering.

Mieheni oli täysin suomenkielinen ja minä taas Bärosundin tyttönä täysin ruotsinkielinen. Mutta siitä se sitten lähti. Meidän lapsistammekin tuli kaksikielisiä.

Svea ja Woipa kihlautuivat vuonna 1943 ja häitä vietettiin 1945. Esikoinen syntyi 1946 ja kaksoset 1953. Sodan jälkeen Woipa jatkoi työskentelyä junankuljettajana, Svea pääsi Posti- ja lennätinlaitoksen, jossa hän teki koko työuransa eläkkeelle jäämiseensä saakka.

Yhteinen elämämme mieheni kanssa kesti 56 vuotta. Olen elänyt sisältörikkaan elämän ja olen syvästi kiitollinen siitä, summaa Svea Roering koko elämänmittaista, värikylläistä matkaansa.

Yhtenä osoituksena siitä on Svea Roeringin kunnioitusta herättävä kunniamerkkien rivistö: hänelle on myönnetty talvisodan ja jatkosodan mitalien lisäksi Päämajan Risti, 2. luokan Vapaudenmitali ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitali.

Sairaankuljetusjunan keittiö ja sen lottia. 1941. SA-kuva.
Sairaankuljetusjunan keittiö ja sen lottia. 1941. SA-kuva.

Missä kuljimme kerran

Ylitän Helsingin Mannerheimintien marraskuun 2020 aamuna Kiasman edessä olevaa suojatietä pitkin. Aurinko näyttäytyy syysmyrskyisen yön jälkeen ja korostaa nykytaiteenmuseon vieressä seisovan Postitalon keltaista väriä. Kenties nuori Svea kiirehti juuri tästä kotiin pommisuojasta päästyään marraskuussa 1939.

Nykyään Svea Roering asuu Helsingissä ruotsinkielisessä seniorikodissa omassa kaksiossaan. Hän käy päivittäin kävelyillä ja osallistuu seniorikodin aktiviteetteihin, kun kaipaa seuraa.

– Ja käyväthän nämä minun lapseni täällä kyläilemässä. Vaikka eivät he enää lapsia ole, 70-vuotiaita jo, hän kertoo hymy äänessään.

Svea Roering on toiminut aktiivisesti Helsingin ruotsinkielisten veteraanien yhdistyksessä.

Tapaamme edelleenkin, vaikka meitä ei ole enää monta jäljellä. Jos hyvin käy, ensi vuoden elokuun 7. päivänä vietän 100-vuotissyntymäpäivääni. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, nauraa Svea Roering iloisesti ja jatkaa:

Minulla on hyvät saaristolaisgeenit. Kaksi sukulaisistani on elänyt yli satavuotiaaksi. Suhtaudun asioihin huumorilla. Se on tärkeää elämässä ja kantaa vaikeampienkin aikojen yli. Muistakaa tekin se, hän sanoo ystävällisesti.

Kävelen vanhaa kotikatuani Arkadiankatua pitkin ja mietin heitä, jotka kulkivat tässä ennen minua. Selim A. Lindqvistin suunnittelema Maitokeskuksen talo purettiin 1973 ja paikalla on toimistotalo. Isäni ja isovanhempieni viimeinen osoite on Hietaniemen hautausmaalla, vain kilometrin päässä isän syntymäkodista.

”Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut, jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme.”
Kjell Westö Missä kuljimme kerran (Otava, 2006)

Susanna, 50

Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset -kunniamerkin. Ostamalla merkin veteraanit.fi –sivulta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille, ja tuet heitä ja veteraaneja.
Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset -kunniamerkin. Ostamalla merkin veteraanit.fi –sivulta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille, ja tuet heitä ja veteraaneja.

6.10.2020 KUNHAN VAIN SAISI ELÄÄ RAUHASSA

Alli Korvan kokemuksissa olisi aineksia elokuvaan. Kaikkea murhetta ja tuskaa on tullut elämässä eteen, mutta niistäkin on eletty eteenpäin. Kolmen sodan lotta Alli Korva täyttää 97. Tärkeintä elämässä ovat rauha ja rakkaus.

Suru jäi lapsen mieleen

Alli Korva (o.s. Torvinen) syntyi Rovaniemen Ounasjoen kylässä vuonna 1922. Isä oli rakentanut hirsitalon omalle synnyinseudulleen, ja Alli syntyi uuteen taloon ensimmäisenä elävänä lapsena.

Aili Korva (vas.) lotta-ystävänsä, Elsa Uurtamon kanssa Ounasjoella elokuussa 1941.
Aili Korva (vas.) lotta-ystävänsä, Elsa Uurtamon kanssa Ounasjoella elokuussa 1941.

–Meitä oli yhteensä viisi sisarusta, mutta yksi sisar oli kuollut vauvana. En ollut silloin vielä syntynyt. Äiti ei koskaan puhunut siitä enempää, kuulin vaan siitä lapsena.

Yksi veljeni kuoli myös. Se suru jäi lapsen mieleen. Kun me kuljimme aina kouluun Ounasjoen poikki, niin vene oli kaatunut ja veli hukkui. Äiti kulki pitkään rannalla ja itki.

Paljon oli murheita, mutta onneksi myös paljon työtä. Pienviljelijätalossa nähtiin lapsesta asti, että työtä tehdään ja kaikilla lapsillakin oli omat tehtävät.

 Lapset kitkeämässä. 1941
Lapset kitkeämässä. 1941

Alli kuului myös pikkulottiin.

– Pikkulotat oli mukava kerho, koska ei meillä maalla muita huvitilaisuuksia ollut.

Sodan alkaessa lotan saappaisiin

Kun talvisota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä 1939 – Allin 17-vuotissyntymäpäivän aattona – Alli siirtyi pikkulotista Lottiin ja totiseen työhön.

– Muistan, että ensin alkoi Kemijärven evakuointi, ja sitten nuoret miehet joutuivat tositoimiin.

Meidät lotat komennettiin heti apuun. Majoitumme evakuoituihin taloihin ja mökkeihin. Elimme kaikki, sotilaat ja lotat, samoissa tiloissa. Ei meillä ollut omia huoneita.

Lotat talouspuuhissa. Kemijärvi 1940
Lotat talouspuuhissa. Kemijärvi 1940

Päivät menivät siinä, että laitettiin sotilaille ruokaa ja keitettiin lämmintä juotavaa. Piisi oli päällä koko ajan ja leivinuunissa leivottiin. Ulkona oli kova pakkanen. Touhujen lomassa kuuntelimme radiota, tai mitä sieltä nyt kuului, kun Moskovan Tiltu häiritsi.

– Kerrottiin, että Stalin oli järjestänyt 18 000 miestä rajan pintaan hyökkäysasemiin ja sanonut, että ”eivät suomalaiset pysty taistelemaan vastaan. Sen kun marssitte rajan yli”. Suomalaisia oli vajaa tuhat.

Sotapojat kertoivat, että kuulivat venäläisten rempseää torvisoittoa. Sitä kaikki ihmettelivät.

Kotitilan elämää sota-aikana

– Meidän kotitaloon tuli myös evakoita asumaan. Evakkoperheellä oli kaksi poikaa rintamalla. Toinen poika pääsi kotiin lomalle kolmeksi vuorokaudeksi. Hän oli iloinen poika, ja minä ihastuin häneen salaa.

Kun poika lähti takaisin rintamalle, hän kuiskasi minulle, että kirjoitellaan kirjeitä toisillemme.

Alli odotti kirjettä, jota ei kuulunut, ja ajatteli pojan jo unohtaneen hänet. Sitten tuli kirje, jossa kerrottiin pojan kaatuneen. Se oli kova isku talossa, pojan vanhemmille ja myös isäntäperheelle. Alli itki ihastuksensa kuolemaa.

Partio Kemijärvi. Tammikuu 1940
Partio Kemijärvi. Tammikuu 1940

Allin isä oli lähes 60-vuotias, joten tätä ei otettu talvi- ja jatkosodassa rintamalle.

– Isä auttoi kotirintamanaisia. Kyllä naisilla oli silloin kohtuuttoman paljon työtä. He ovat paljon tehneet Suomen hyväksi, että ollaan ruokaa saatu.

Rauhan jälkeen tyhjyys

Kun talvisota päättyi, ehdot olivat järkyttävät. Liput laskettiin puolitankoon.

– Talvisodan jälkeen oli jotenkin tyhjä olo, Alli muistelee ääni väristen.

Tyhjyys kuitenkin täyttyi, kun välirauhan aikana valmistauduttiin uuteen sotaan. Lotat komennettiin lisäkoulutukseen.

– Koulutusta piti joku kapteeni. Meitä oli ainakin 50 lottaa, ja koulutus kesti kolme viikkoa. Sinä aikana meille opetettiin morsetus ja ilmavalvonta. Ja piti osata kiikkua puhelinpylväässä tähystämässä!

 Sota alkoi taas

 – Kun lähdettiin pirua vastaan, piti ottaa perkele mukaan, niin kuin Lasse Lehtinen on kirjoittanut. Kahdesta pahasta piti valita. Ja kun venäläisille ei enää suostuttu alistumaan suomalaiset liittyivät saksalaisten mukaan ottamaan Karjalaa takaisin.

Jatkosodassa Allin veli haavoittui. Alli puolestaan jatkoi lottana toimimista, ja hankittu ilmavalvontavalmius tuli nyt testatuksi tositoimissa.

Lotat ilmavalvontatornissa. 1942.
Lotat ilmavalvontatornissa. 1942.

– Palovartijan torniin tehtiin ilmavalvontapaikka. Olin naapurin tytön kanssa parina, ja mukana oli yksi mies aseen kanssa. Vuoro oli kahdeksan tuntia kerrallaan. Meillä oli kaava ja koodi, jolla ilmoitettiin lentokoneista Rovaniemen IVAKiin.

Sotien armoton loppunäytös.

Kun sota jatkui vielä Lapissa, Alli vei äitinsä ja siskonsa juna-asemalle, josta heidät vietiin Ruotsiin evakkoon. Itse hän lähti viimeisellä junalla.

Ounaskosken suuri rautatiesilta on räjäytetty Rovaniemi 1944.
Ounaskosken suuri rautatiesilta on räjäytetty Rovaniemi 1944.

– Saksalaisilla oli aseet, ja he tarkastivat junan. Jokaisen sillan, jonka ylitimme, saksalaiset räjäyttivät takana. Kaikki sillat poltettiin.

Saksalaiset ovat suorittaneet Rovaniemen kauppalan täydellisen hävityksen 1944.
Saksalaiset ovat suorittaneet Rovaniemen kauppalan täydellisen hävityksen 1944.

Kotikonnut ja hävitetty Rovaniemi – kaikki oli raunioina. Myös lottakokemus päättyi lohduttomiin ja ristiriitaisiin tunnelmiin.

Ratapihalla virui useita rikottuja vetureita. Rovaniemi 1944.
Ratapihalla virui useita rikottuja vetureita. Rovaniemi 1944.

– Olin ollut lottana talvisodan ensimmäisestä päivästä lähtien, ja kun sota loppui, kuulin radiosta vain, että ”lottajärjestö on lopetettava, koska se on fasistinen järjestö ja ollut koko Suomen sotaväen selkäranka”. Oli tyrmistyttävää, että lottia pidettiin niin vaarallisina. Sodan aikana meidän kaikkien apua tarvittiin.

Kiitos, kolmen sodan lotta

Työtä Allilla on siis riittänyt lapsesta alkaen. Lottatyön jälkeen Alli aloitti kansakoulun opettajana, palasi evakosta Rovaniemelle ja teki siellä elämäntyönsä Rantavitikan koulun rehtorina.

Sotiemme naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset -kunniamerkin. Ostamalla merkin veteraanit.fi –sivulta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille, ja tuet heitä ja veteraaneja.

Laura Pennanen

6.9.2020 HÄÄT SOTA-AIKANA

Aina kuolemaan asti – häät sota-aikana

Vuonna 1940 avioliittoon vihkimisten määrä lähti jyrkkään nousuun, kun taas alkukesästä 2020 kirkollisten vihkimisten määrän arvioidaan laskeneen peräti 40 prosenttia. Syynä kumpaankin on sota-aika, jälkimmäisessä tapauksessa sota näkymätöntä vihollista vastaan. 1450-luvulla rakennettu Helsingin pitäjän kirkko valmistautuu syyskuussa 2020 jälleen yhteisvihkimisiin.

Seison pastori Terhi Viljasen kanssa keskiajalla rakennetun Helsingin pitäjän eli Vantaan Pyhän Laurin kirkon alttarin tuntumassa, missä Viljanen vihkii syyskuun kolmantena perjantaina kollegojensa kanssa pariskuntia avioliittoon tarvittaessa aamun pikkutunneille saakka joko pari kerrallaan tai useampi yhtä aikaa. Hääyö-tapahtumassa kaikki järjestelyt on tehty valmiiksi pariskuntia varten ja naimisiin pääsee vaivattomasti, mutta arvokkaasti. Valtakunnalliseksi tapahtumaksi laajentunutta Hääyötä vietetään Pyhän Laurin kirkossa 18.9.2020 kahdennentoista kerran.

Kummankin suvun isovanhempani vihittiin jo 1930-luvulla, eivätkä he surukseni ole enää kertomassa sota-ajan aikalaistodistuksia. Turvaudun siksi dokumentoitujen haastattelujen sekä alan ammattilaisen apuun, ja nyt pohdimme pastori Viljasen kanssa kirkollisten vihkimisten yhtäläisyyksiä talvi- ja jatkosodan sekä korona-pandemian aikana. Pyhän Laurin kirkko on ollut liki kuudensadan vuoden ajan tapahtumien polttopisteessä ja tuntuu luontevalta summata historiaa juuri tässä, vihkiryijyn kohdalla.

Hääyön joukkovihkiminen Vantaan Pyhän Laurin kirkossa 18.9.2017. Tikkurilan seurakunta.
Hääyön joukkovihkiminen Vantaan Pyhän Laurin kirkossa 18.9.2017. Tikkurilan seurakunta.

Häät sota-aikana

1940-luvun sota-ajan Suomessa avioduttiin ahkerasti. Liitto saatettiin solmia nuorena ja lyhyenkin tuttavuuden jälkeen. Epävarmuus tulevaisuudesta kannusti tarttumaan hetkeen, ja omat vaikutuksensa oli myös vihkimistä varten saadulla lomalla ja rintamalla olevien puolisoille, kotirintamalle, maksettu palkka.

1940-luvulla avioliittojen määrä kasvoi liki 20 prosenttia edelliseen vuosikymmeneen nähden. Vihkitilaisuus Jaakkiman kirkossa keväällä 1944. Keskellä Meri P 3:n upseeriruokalan muonituslotta Marja Haakana ja korpraali Reiman, joka oli Laatokan länsirannikon puolustajia. SA-kuva.
1940-luvulla avioliittojen määrä kasvoi liki 20 prosenttia edelliseen vuosikymmeneen nähden. Vihkitilaisuus Jaakkiman kirkossa keväällä 1944. Keskellä Meri P 3:n upseeriruokalan muonituslotta Marja Haakana ja korpraali Reiman, joka oli Laatokan länsirannikon puolustajia. SA-kuva.

Helsingin kaupunginmuseosta kerrotaan, että sota-aikana 1940-luvulla ja sen jälkeen vihkiseremonia oli usein pienimuotoinen ja vaatimaton ja vihkipuvut sen mukaisia. Vihkiasuja myös lainattiin sukulaisilta ja tuttavilta, koska kankaista ja tarvikkeista oli pulaa. Vihkipukuna käytettiin lottapukua tai arkimekkoa, pientä hattua ja valkeita puuvillakäsineitä. Miehet käyttivät joko frakkia, mustaa pukua, Suomen armeijan sotilaspuvun juhla-asua tai suojeluskuntapukua. Hääjuhlan järjestämistä hankaloitti se, että kaikesta oli pulaa. Kaikki jalkineista jauhoihin ja kermasta kananmunaan oli kortilla. Kahvi esimerkiksi oli mennyt kortille jo 1939 ja huhtikuusta 1943 se oli pelkkää korviketta.

Myös tanssiminen oli kortilla. Tanssikielto tuli voimaan talvisodan alussa ja uudelleen jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941. Tanssien järjestämistä pidettiin sopimattomana aikana, jolloin miehiä kaatui rintamalla. Ainoan luvallisen poikkeuksen teki häätilaisuus, jolloin hääpari sai tanssia yhden valssin, silloinkin muiden vain katsellessa.

Niukkuus läpäisi yhteiskunnan kaikilla elämän osa-alueilla ja kosketti vihkipareja muullakin tavoin: Suomen maanpuolustus tarvitsi poikkeusoloissa kipeästi varoja ja kevättalvella 1940 käynnistettiin kultakeräys, jota olivat organisoimassa Suomen Ilmapuolustusliitto, Lotta Svärd -järjestö, Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto ja Suomen pankki. Noin 315 000 avioparia luovutti valtiolle kultaiset vihkisormuksensa saaden niiden tilalle rautasormuksiksi kutsutut uushopeasta, alpakasta, valmistetut sormukset.

Vihkitilaisuus Jaakkiman kirkossa keväällä 1944. Etualalla muonituslotta Haakana ja korpraali Reiman. SA-kuva.
Vihkitilaisuus Jaakkiman kirkossa keväällä 1944. Etualalla muonituslotta Haakana ja korpraali Reiman. SA-kuva.

Vantaan Pyhän Laurin kirkon ja sitä ympäröivän Helsingin pitäjän kirkonkylän historiaa on tallennettu tarkasti. Muun muassa Vantaan kaupunginmuseo ja kotiseutuyhdistys Vantaa-Seura julkaisevat alueen kulttuurihistoriasta kertovia vuosikirjoja.

Helsingin pitäjän kirkonkylässä asuva Gunnar Weckström (s. 1935) on pitäjän pitkäaikaisen ja maineikkaan rovastin, kirkkoherra Otto Weckströmin (1892-1972) poika. Gunnar asui lapsena Pyhän Laurin kirkon pappilassa ja kertoo:

”Vuodesta 1941 sain toisinaan toimia vihkiäisten todistajana. Lomat rintamalta olivat usein hyvin lyhyitä ja pari tuli lyhellä varoituksella pappilaan tullakseen vihityksi Oton palmun alla. Jos kukaan rippikoulun käynyt ei sattunut olemaan paikalla, sain minä istua ruokasalin sohvalla ja toimia todistajana. Oli tietysti täysin laitonta, että kuusivuotias toimi todistajana, mutta hätä ei tunne lakia ja rikos nykyään jo vanhentunut. En nähnyt mitään, mitä palmun alla tapahtui, mutta osaan edelleen vihkikaavan sekä ruotsiksi että suomeksi!” 

Hääpari Helsingin pitäjän kirkonkylässä (nyk. Vantaalla) vuonna 1940. Taustalla näkyy Pyhän Laurin kirkon torni. Kuvassa vasemmalta Ruth Sjöberg, Wilhelmina Aarnio, hääpari Greta ja Hilding Baggström ja Toini Kyrklund. Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkisto.
Hääpari Helsingin pitäjän kirkonkylässä (nyk. Vantaalla) vuonna 1940. Taustalla näkyy Pyhän Laurin kirkon torni. Kuvassa vasemmalta Ruth Sjöberg, Wilhelmina Aarnio, hääpari Greta ja Hilding Baggström ja Toini Kyrklund. Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii

Terhi Viljanen on tähän astisen työuransa aikana vihkinyt 65 hääparia, joista 20 Hääyössä. Aivan kuten sota-aikana, on joka syyskuisessa tapahtumassakin joukkovihkimisiä. Mutta miksi nykypari valitsee yhteisvihkimisen?

Kaikki hääparit eivät halua olla huomion keskipisteenä ja yhteisvihkiminen vähentää jännitystä. Toisaalta kaikilla pareilla ei ole mukanaan ystäviä tai sukulaisia. Vihkiminen ryhmässä luo yhteisöllisyyden tunnetta. Koska Hääyö on matalan kynnyksen vihkitapahtuma, on ilahduttavaa nähdä erilaisten ja eri ikäisten parien laaja kirjo. Näin myös suhtautuminen vihkimiseen on erilainen, mikä näkyy pukeutumisessakin: toisilla on rennosti farkut, toisilla juhla-asu. Näen tässä yhtäläisyyden sota-aikaan, jolloin vihkiasuna oli se, mikä oli saatavilla. Tämä on minusta yksi tapahtuman hienouksia, kertoo pastori Terhi Viljanen ja jatkaa:

Yhteisvihkimisten suosioon sota-aikana vaikutti osaltaan se, että vihkivän henkilön paikalle saaminen saattoi olla haastavaa osan papistoakin ollessa rintamalla. Toki sielläkin vihittiin. Ja varojen vähyydestä johtuen esimerkiksi sisarukset saatettiin vihkiä samaan aikaan. Hääjuhlaan haluttiin panostaa myös poikkeusaikana ja säännösteltyjä elintarvikkeita säästeltiin tilaisuutta varten.

Pyhän Laurin kirkko on ollut vuodesta toiseen Suomen suosituimpia vihkikirkkoja. Alkukesän 2020 vihkikatoon on vaikuttanut koronavirusepidemia, jota vastaan taistelemme paraikaa. Karanteenien ja kokoontumisrajoitusten hieman hellitettyä on vihkitilaisuuksia siirretty loppukesään ja alkusyksyyn.

Pariskunnat haluavat mennä naimisiin nyt, eivätkä siirtää vihkimistä vuosilla. Tilanne on samankaltaisesti epävarma niin kuin sota-aikana 75-80 vuotta sitten. Nyt halutaan tehdä päätöksiä sitoutumisesta ja avioituminen koetaan merkitykselliseksi. Olen saanut paljon kyselyjä myös Hääyöstä, kertoo tapahtuman vastuupappi Terhi Viljanen.

Hääyö-tapahtumassa avioituminen tuo helppoudessaan mieleen 1940-luvun vihkimiset: päätöksen avioitumisesta voi tehdä nopeasti, viikonkin varoitusajalla, eikä häitä tarvitse valmistella monta vuotta ennakkoon, saati varata siihen suurta budjettia. Mukaan tarvitsee ottaa vain tuleva puoliso, sormus, henkilöllisyystodistus ja avioliiton esteettömyystodistus.

Hääjuhla on iloinen tapahtuma tällaisena ahdistavana aikana. Avioituminen luo toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Yhteiseen tulevaisuuteen. Tällaisella juhlalla on iso merkitys meidän ajassamme, aivan kuten sillä oli sota-aikanakin, sanoo Viljanen.

Vaikka pappi toimii toivon lähettiläänä erilaisten elämäntapahtumien toimituksissa, toisinaan hänkin tulee kosketetuksi:

Vihkiparit saavat valita sormuspuheeseen kahdesta vihkikaavan kysymyksestä, joista toinen kuuluu ”Tahdotko rakastaa hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?” Erään parin kanssa ennakkoon käyty vihkikeskustelu oli erityisen hieno. He pohtivat: ”Mutta eihän rakkaus pääty toisen kuolemaan”, kertoo Terhi Viljanen hymyillen.

Ajatus pätee niin sodan kuin rauhan aikaan.

Susanna, 50

Lähteet: Helsingin kaupunginmuseo, Vantaan kaupunginmuseo, Sotaveteraanit, Vantaa-Seura, Kylä risteyksessä (Vantaan kaupunginmuseon julkaisu, 2015)
Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset -kunniamerkin. Ostamalla merkin veteraanit.fi –sivulta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille, ja tuet heitä ja veteraaneja.
Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset -kunniamerkin. Ostamalla merkin veteraanit.fi –sivulta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille, ja tuet heitä ja veteraaneja.

6.8.2020 NUORUUDEN UNELMAT JÄIVÄT

Nuoruuden unelmat jäivät sodan jalkoihin

Hyvää ja viljavaa elokuuta, lukijat! Haastattelimme kuopiolaista Rauha Kajanusta, joka toimi Punaisen Ristin apusisarena jatkosodassa. Sodan keskellä nuoruuden unelmat jäivät, kuten suurimmalla osalla sodan käyneestä sukupolvesta.

Rauha Kajanus

Sotiemme naiset luopuivat unelmistaan Suomen itsenäisyyden puolesta.

Naisten sota-ajan työvelvollisuus

Suomeen oli vuonna 1939 säädetty 18–56-vuotiaita naisia koskeva sota-ajan työvelvollisuus paikkamaan työvoimapulaa, joka syntyi työikäisten miesten lähtiessä rintamalle. Vuonna 1942 työvelvollisuutta vielä laajennettiin ikähaitarin molemmista päistä koskemaan kaikkia 15–65-vuotiaita naisia.

Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö

Jatkososan aikana toiminut Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö (tai apusisaret tai pikkusisaret), oli vapaaehtoisten naisten terveydenhuoltojärjestö. Apusisaret toimivat kenttä- ja sotasairaaloissa sekä muissa terveydenhuollon tehtävissä sairaanhoitajien apuna. Järjestö perustettiin vuonna 1941 Suomen Punaisen Ristin (SPR) johtajan C. G. E. Mannerheimin käskyllä.

Käytännössä apusisareksi ryhtyminen korvasi työvelvollisuuden, ja koulutuksen jälkeen komennukselle oli pakko lähteä. Apusisartoiminta perustui vapaaehtoisuuteen, eikä siitä saanut korvausta. Vuonna 1943 apusisarille alettiin kuitenkin maksaa päivärahaa.

Rauha Kajanus, Iisalmesta

Apusisaria oli jatkosodan aikana kaikkiaan 3 553. Useimmat olivat hyvin nuoria, mutta joukossa oli myös aikuisia naisia.

Rauha Kajanus oli vain 16 vuotta vanha, kun hän matkusti Helsinkiin ja liittyi Punaisen Ristin Apusisarjärjestöön. Hän sai pikakoulutuksen tehtävään vuonna 1943 ja työn sotasairaalan osastolla. Työ siellä jatkui maaliskuulle 1944.

Maaliskuussa Rauha sai komennuksen Raumalle, jossa hän oli töissä Karin kansakouluun rakennetussa sotasairaalassa sodan loppuun asti.

Sieltä nuoren naisen matka jatkui edelleen Vaasaan siirtoväen sairaalaan.

Kun kouluja ryhdyttiin avaamaan, sairaala lopetettiin ja Rauha pääsi kotiin.

Lähdin Iisalmesta Helsinkiin, kun olin 16 vuotta. Olin saanut auttamisen kokemusta kotona, kun meillä leivottiin rintamalle leipää.

Sain SPR:ltä pikakoulutuksen apusisaren tehtäviin. Täytin 17 vuotta sairaalassa. Muistan, kun syntymäpäivääni vietettiin pommituksen keskellä.

Tarjolla oli Ruotsista saatua lakritsia ja iso kakku ja ihan oikeaa kahvia!

Se oli hienoa!

Muistoja sodasta ja Helsingistä

Sota oli varjostanut Rauhan lapsuutta jo ennen jatkosodan apusisaraikoja.

Se oli kyllä kova kohtalo Suomelle, kun Karjala menetettiin. Sitä ei voinut ymmärtää.

Helsingissä jatkosodan aikana apusisarena ollessani asuin sukulaistädin luona Siltasaarenkadulla, ja kävelin sieltä työmatkat Töölöön sairaalaan.

Pommituksen tuhoja Helsingissä Vuori- ja Kaisaniemenkadun kulmassa.

Yhtenä päivänä tuli kova ilmapommitus, kun olin tulossa sairaalasta kotiin. Kaisaniemenkatu paloi jo kahta puolta. Onneksi pääsin kuitenkin pommisuojaan. Se oli Siltasaaren kallioluolassa.

Jäi niin mieleen, että luolan katto tärisi ja raplinkia tuli katosta päähän. Luola oli kostea, vettä tippui katosta. Ihmiset istuivat päät painuneina ja pienet lapset itkivät.

Maalle lähtijöitä Helsingin Rautatieasemalla

Kerran muistan, kun rautatieaseman vasempaan siipeen tuli pommituksessa täysosuma. Mietin, miten paljon sisällä mahtoi olla ihmisiä, kun se syttyi räjähdysmäisesti tuleen. Se on jäänyt syvälle mieleen.

Senkin muistan, miten Lauttasaareen laitettiin valot ja Helsinki pimennettiin. Siinä ampuivat sitten venäläiset ohi.

Sairaalassa työkaverinani oli yksi laborantti Riihimäeltä, ja pääsin auttamaan häntä työssään.

Välillä meidän piti nousta sairaalaan katolle vartioimaan, ettei tullut pommiosumaa sairaalaan.

Ensiapumiehiä. Pommituksessa loukkaantunutta viedään hoitoon.

Kerran tuotiin nuorimies sairaalahoitoon. Turkin hihasta pulppusi verta. Mies oli juuri mennyt naimisiin, kun pommitus tuli. Vaimo taisi mennä.

Kouluja otettiin sairaalakäyttöön

Sota-aikana kaikki koulut järjestettiin sairaalavalmiuksiin ja niihin pedattiin sängyt. Kun Kannas murtui, sieltä tuli potilaita. Silloin tein itse työtä Raumalla Karin kansakoululla, ja jouduimme hoitamaan potilaita urheilusalin pienessä pukuhuoneessa ja pesemään heitä pienissä suihkutiloissa. Monien sotilaiden jalat olivat jo mätänemispisteessä. Koetettiin antaa apua mitä pystyttiin.

Arvovieraita sairaalassa

Kroatian suurlähettiläältä leikattiin umpisuolentulehdus meidän sairaalassa Töölössä. Hänen vaimonsa toi miehelleen kananmunia. Ja minä kun osasin, jouduin keittämään munakokkelin suurlähettiläälle.

Sain palkaksi karamellia, kun mentiin petaamaan suurlähettilään huonetta.

Poikaystävälleni hän lähetti sikarin, mutta ei minulla ollut poikaystävää vielä silloin. Lähetin sikarin isälle. Oli liikuttavaa, kun sellainen suurmies antoi lahjoja minulle.

Eräs kunnianarvoinen eversti oli haavoittunut kuolettavasti, ja itse Mannerheim tuli hyvästelemään hänet. Mannerheim tuli siviilipuvussa.

Meille annettiin ohjeet, ettei saa katsoa häntä eikä sanoa mitään. Näin hänet: hän oli pitkä mies, ja hän peitti kasvonsa takin kauluksella, sillä halusi olla tuntematon, koska Helsingissä oli vakoojia.

Ei näistä saanut puhua sota-aikana.

Muistojen virtaa

Edesmennyt mieheni haavoittui Omelian (Rukajärvi) motissa jo vuonna 1939.

Hän parantui, mutta hänelle jäi pysyvä sydänvika. Hän kuoli 86-vuotiaana Kaunialan sotavammasairaalassa.

Miinanraivaajat ja pikkusisaret saivat veteraanijärjestöltä kuntoutusjaksoja. Minä en enää pysty menemään minnekään, kun olen halvaantunut. Mutta saan siivousapua ja apteekkikäyntejä. Minulla on turvapuhelin. Yhtenä yönä hoitajat tulivat minua hoitamaan, ja hoisivat kuin pikkulasta. Pesivät ja pistivät nukkumaan. Halvauksissa on mennyt kolmesti puhe, ja kerran piti opetella kävelemään uudestaan.

Veteraanivastuu ry:n Pia Mikkonen luovuttaa Rauha Kajanukselle henkilökohtaisesti Sotiemme Naiset -merkin kiitokseksi työstä itsenäisyytemme puolesta.

Sotiemme Naiset -merkki

Varaamalla ja ostamalla Sotiemme naiset merkin veteraanit.fi-sivustolta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille sekä tuet heitä ja veteraaneja.

Suurkiitos haastattelusta ja muistoista Rauha Kajanukselle.

Teksti: Laura Pennanen

6.7.2020 USKO, TOIVO ja RAKKAUS

”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13)

Lämpiminä hehkuvat heinä- ja elokuu ovat kesähäiden suosituimpia kuukausia ja Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen 13. luku kuullaan usein vihkitilaisuuksissa arjen kestävyyttä ylistävänä vertauskuvana.

Paljon siteeratut raamatun sanat voidaan käsittää myös universaalissa asiayhteydessä. Vaikeina yhteiskunnallisina aikoina noilla ristin, ankkurin ja sydämen symboleilla on ollut merkitys myös valtionjohdossa. Olivat ne sitten sota-ajan koti, uskonto ja isänmaa –kulmakivet tai pääministeri Sanna Marinin tiedotustilaisuus koronavirusepidemian kysymästä henkisestä kriisinkestävyydestä keväällä 2020.

Usko

Kuuntelen mielelläni radiosta hyvin toimitettuja puheohjelmia ja podcasteja. Kuluneena keväänä olen seurannut koronavirusuutisoinnin lisäksi muun muassa talvisotaa käsitteleviä historiadokumentteja. Peilailen ajankuvausten kautta äitini puoleisen suvun siirtokarjalaista perintöä itsessäni sekä elämääni naisena, äitinä ja työni tekijänä pohjoisessa hyvinvointivaltiossamme.

Suomen neljänneksi presidentiksi vuonna 1937 valitun Kyösti Kallion puoliso Kaisa Kallio (1878-1954) hoiti näkyviä edustustehtäviä miehensä sairastellessa paljon. Jouluna 1939, kun talvisotaa oli käyty vajaa kuukausi, piti Kaisa Kallio radiossa puheen, jossa hän valoi uskoa sotaan joutuneeseen kansakuntaan:

Me olemme tänä melskeisenä aikana kokeneet, kuinka isänmaan rakkaus on yhdistänyt kaikki suomalaiset yksimieliseksi kansaksi. Monet kodit ovat joutuneet antamaan isänmaalle suurimman joulu-uhrin, minkä ihminen voi antaa. He ovat antaneet kalleimpansa taistelussa isänmaan puolesta. Kun me hiljennymme siunaamaan heidän muistoaan, teemme sen täynnä kiitollisuutta. Mutta samalla päättäen, että kansamme huoltaa niitä, jotka ovat huoltajaa vaille jääneet. Kova kohtalo on yhdistänyt meidät kaikki lujaan liittoon. Se on takonut kestäväksi rakkautemme isänmaata ja lähimmäisiämme kohtaan.

Radiopuhe on kuultavissa kokonaan Yleisradion Suomi talvisodassa -radio-ohjelman kahdeksannessa jaksossa Naisten sota. Vaikka yhteiskunnallinen uhka oli erilainen, löydän talvisodan aikaisesta puheesta paljon yhtymäkohtia kevään 2020 valmiuslain aikaan. Emmekö olekin olleet Suomi auttaa -hankkeissamme hivenen yhteisöllisempiä kuin ennen maaliskuuta?

Tasavallan presidentin Kyösti Kallion puoliso Kaisa Kallio puhumassa 1.11.1939. SA-kuva.
Tasavallan presidentin Kyösti Kallion puoliso Kaisa Kallio puhumassa 1.11.1939. SA-kuva.

Kuuden lapsen äiti Kaisa Kallio oli suurtilan emäntä Nivalasta, Pohjois-Pohjanmaalta. Hänestä kasvoi erittäin suosittu presidentin rouva ja maan äiti, vaikka häntä ensin pilkattiinkin ”navetantuoksuiseksi linnanrouvaksi”.

Hän käänsi sen vahvuudekseen: Kaisa Kallio osoitti pystyvänsä hoitaa valtiollisia edustustehtäviä erittäin arvokkaasti. Talvisodan sytyttyä hän otti kantaakseen oman roolinsa, antoi paljon haastatteluja lehtiin ja puhui radiossa.

Sekä presidentti Kallio että hänen puolisonsa olivat kristillisesti vakaumuksellisia, mikä sekin ensin hymyilytti arvostelijoita. Ei kauan. Kalliot antoivat omalla uskollaan voimia sotatilassa kamppailevalle kansalle.

Toivo

Suomen hallitus piti tämän vuoden maaliskuun puolivälissä historiallisen tiedotustilaisuuden valmiuslain käyttöönotosta, millaista ei oltu kuultu sitten sotavuosien. Maailmanlaajuisena epidemiana levinneen koronaviruksen rajoitustoimista hallituksesta tiedottamassa olivat pääministeri Sanna Marin, valtiovarainministeri Katri Kulmuni, sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen, perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru ja opetusministeri Li Andersson. Viisi ministeriä. Kaikki naisia.

Joulukuussa 2019, vain kolme kuukautta aiemmin, 34-vuotias Sanna Marin valittiin Suomen pääministeriksi. Uutinen virkaan nimittämisestä uutisoitiin näyttävästi mediassa ympärin maailman.

Toivo on pelon vastavoima”, olemme kuulleet tänä keväänä. Myös tieto on pelon vastavoima. Suomi on vuodesta toiseen edustanut kansainvälisen, oppimista tutkivan PISA-tutkimusohjelman kärkeä. YK:n teettämässä onnellisuusraportissa Suomi on  rankattu maailman onnellisimmaksi maaksi jo kolmatta vuotta peräkkäin. Kun mietin maamme olosuhteita Kaisa Kallion radiopuheen aikaan ja nyt, en voi kuin ihmetellä kuinka pieni kansakuntamme on onnistunut näissä asioissa.

Vaikka 1940-luvulla syntynyt, nyt jo edesmennyt isäni oli toisinaan ankara kasvattaja meille neljälle lapselleen, hän ei estänyt meitä toteuttamasta omia valintojamme. Hän ei koskaan sanonut, että jokin tie tai ammatti olisi sopivampi pojalle kuin tytölle. Hän antoi meidän löytää oman paikkamme maailmassa, yrityksen ja erehdyksenkin kautta.

Matkustellessani nuorena maailmalla kotimaani arvostettu passi kädessäni, ymmärsin kuinka etuoikeutettu olin saadessani käydä kouluni Suomessa, missä minua ei uhattu sukupuoleni, kansallisuuteni, ihonvärini tai maailmankatsomukseni vuoksi. Tämän henkisen perinnön olen halunnut antaa nuorille tyttärilleni. ”Teistä voi tulla periaatteessa mitä vain, jos oikein kovasti teette töitä sen eteen”, kannustan heitä, kun läksyjen teko joskus turhauttaa. Nykyisen pääministerimme valinta virkaansa on hyvä osoitus nyky-yhteiskunnastamme, jossa kyvykkyys ohittaa sukupuoliroolit. Tytöttely ei ole ollut enää pitkiin aikoihin muodikasta. Siitä kertoo myös maailmanlaajuinen Me Too –somekampanja.

Rakkaus

Lähimmäisenrakkaus ei kysy loppututkintoa tai ansioluetteloa. Se syntyy eletystä elämästä, kokemuksista ja myötätunnosta toisia ihmisiä kohtaan.

Presidentti Kyösti Kallio ja rouva Kaisa Kallio Presidentinlinnassa. Kuva: Thérèse Bonney, 1939. Museoviraston historian kuvakokoelma.
Presidentti Kyösti Kallio ja rouva Kaisa Kallio Presidentinlinnassa. Kuva: Thérèse Bonney, 1939. Museoviraston historian kuvakokoelma.

Kyösti Kallio on maamme presidenteistä ainoa, jolla ei ollut akateemista tutkintoa. Talonpoikaistaustalle irvailu vaihtui kuitenkin kunnioitukseen. Jo vuonna 1938 järjestettiin Kaisa Kallion 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kansalaiskeräys, joka tuotti merkittävän summan. Tavallisilta ihmisiltä saadun keräyksen tuotolla perustettiin kansalaislahjasäätiö ja Kaisa Kallion toiveen mukaisesti ”lepokoti naisille, jotka elämän vaikeuksista ja ruumiillisista sairauksista masentuneina tai henkisesti väsyneinä kaipasivat tervehtymistä ja sielunrauhaa”.

1950-luvulla Espooseen siirtynyt, ja siellä edelleen kuntoutus- ja työelämäpalveluita tarjoava Kaisankoti syntyi presidentin rouvan halusta tarjota uupuneille paikka voimien keräämiseen. Kaisa Kallion omaan elämään mahtui tapahtumia ja vuosia, jotka vahvistivat hänen motiivejaan auttaa vaikeissa elämäntilanteissa kamppailevia.

Saavutan näinä päivinä viidenkymmenen ikävuoden virstanpylvään. Elämäntielleni on kaikkien aikuisten tavoin osunut niin ihanilta kuin ikäviltä tuntuneita ihmisiä. Aina ei ole käynyt selväksi, miksi toiset ovat ilkeilleet, ivanneet tai vähätelleet, ja toiset taas kohdelleet lempeydellä, auttamisenhalulla ja empatialla. Lähimmäisenrakkaudella.

Muuan 50-luvulla syntynyt rouva tuhahti minulle viime vuosikymmenen puolella, että Karjalan evakot veivät hänen sukutilansa maat eteläisessä Suomessa.

Karjalan kannakselta jatkosodan suurhyökkäyksen edeltä Pohjanmaalle perheensä kanssa pikkutyttönä evakuoitu äitini kohtasi 1940-luvun lopulla joskus käsittämättömältä tuntunutta ’ryssittelyä’. Sodasta toipuvan, sulkeutuneen pohjalaisen pikkupitäjän kohdalla se tavallaan oli ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää. Sukutilansa maalohkoja 2010-luvun Suomessa harmittelevan rouvan lauseen tarkoitusperät ovat jääneet tuntemattomiksi.

Elämä olisikin yksinkertaista, jos pystyisimme aina parhaimpaamme. Mutta juuri epätäydellisyys ja inhimillisyys tekee meistä ihmisistä kiinnostavia.

”Ystävälliset teot palaavat takaisin luoksemme. Vanhemmilleni osoitettu kiitoskortti 30 vuoden takaa on säilynyt leikekirjassa.”
Ystävälliset teot palaavat takaisin luoksemme. Vanhemmilleni osoitettu kiitoskortti 30 vuoden takaa on säilynyt leikekirjassa.

Kaisa Kallion lämmin viisaus käy sydämeen. Omasta haastavasta elämästään huolimatta hänessä oli ihmisen kohtaamisen ymmärrys, myötätuntoa ja kyky samastua toisen elämän vaikeuksiin. ”Elämäni varrella olen tavannut hyvin paljon uupuneita lähimmäisiä, jotka kaipaavat paitsi ruumiillista lepoa ja hoitoa, myös ymmärrystä vaikeuksissaan”, häntä lainataan Kaisankodin historiikissa. Kaisa Kallion esimerkkiä on helppo ihailla, sillä maanläheisyydessään hän muistuttaa kummankin suvun isovanhempiani, jotka olivat tavallisia läheisiään auttavia suomalaisia.

Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset –kunniamerkin. Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.
Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset –kunniamerkin. Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Tämän heinäkuun blogin julkaisupäivä osuu Eino Leinon, runon ja suven päivään, joka on liputuspäivä. Siksi tuntuu jotenkin sopivalta päättää kirjoitus Leinon Hymyilevän Apollon (1898) edelleen ajankohtaiseen säkeeseen:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Susanna, 49

Lähteet: Yleisradio, Kaisankoti

6.6.2020 ISÄNMAA ON TURVALLINEN

Kuten muualla, myös Suomessa Covid 19 –viruksen aiheuttama poikkeustila jatkuu, tosin jo selkein höllennyksin. Varsinkin vanhemmat ihmiset ovat joutuneet viettämään pitkiä aikoja erityksissä ja pohtimaan tuntematonta uhkaa.

Äärimmäisen hyvin koulutetut hoitoalan ammattilaiset ovat taistelleet etujoukoissa viruksen hyökkäyksiä vastaan. Suurkiitos ja kunnia heille!

Mutta ilman yhteistä päästöstämme taistella tuntematonta hyökkääjää vastaan, emme olisi selvinneet eteenpäin. Yhdessä puolustautumisen kyvyn olemme saaneet edellisiltä sukupolvilta.

Suomen talous on kokenut kovan kolauksen. Nyt rakennamme koronan jälkeistä yhteiskuntaa toiveikkaina yhdessä. Paluu entiseen normaaliin on vaikeata, ja uuden normaalin luomiseen tarvitaan muutakin kuin rahaa ja aikaa. Siihen tarvitaan edelleen kaikkia suomalaisia, niin kuin sotiemme jälkeenkin.

Kun muistelemme, millaisesta tilanteesta vanhempamme ja isovanhempamme joutuivat rakentamaan Suomen uudestaan, voimme toiveikkaana ottaa mallia ja saada tämänkin kriisin jälkeen rattaat pyörimään. Muistetaan ”kaveria ei jätetä” -asenne.

Suurimmaksi onneksi olemme saaneet tehdä päätöksiä itsenäisenä hyvinvointivaltiona.

Sotiemme naiset

Pia Mikkonen (55v.) muistelee sota-ajan eläneitä isoäitejään lämmöllä. Isänmaa ja turvallisuus olivat heille enemmän kuin kunnia-asia.

– Molemmat isoäitini ovat kotoisin Pohjois-Savosta, toinen Heinävedeltä ja toinen Keiteleeltä, tai oikeammin Hamulan kylästä.

Hilja-mummi ja pikku-Pia Vappu-mummin sylissä.
Hilja-mummi ja pikku-Pia Vappu-mummin sylissä. SA-kuva

Hamulan mummi Vappu, oikealta nimeltään Aleksandra Walpuri oli syntynyt 26.5.1904 olisi nyt 116- vuotias.

Heinäveden mummi Hilja Maria olisi nyt 100- vuotias, oli syntynyt 8.10.1919.

Mummit olivat ahkeria tekemään työtä

Molemmat isoäitini olivat maalaistalojen emäntiä. Molempien mummoloiden päätoimeentulo olivat lehmät ja vilja. Mummoloissa oli myös pienet kasvimaat, joissa kasvatettiin perunaa, porkkanaa, avomaan kurkkuja, mansikoita ja herneitä. Molemmat mummini olivat käyneet sen ajan karjakkokoulun.

Kotirintamalla naiset perunanistuksessa. 1944. SA-kuva.
Kotirintamalla naiset perunanistutuksessa. 1944. SA-kuva.

Oikeastaan voin kuvailla molempia isoäitejäni samalla tavalla, sillä he olivat perinteisiä savolaismummoja. Kutsuin heitä kumpaakin mummiksi.

He olivat ahkeria tekemään työtä ja hyviä ruuan laittajia. Aamuvarhaisella he menivät navettaan ja päivä jatkui tilan töiden parissa iltaan saakka, sitten saunottiin.

Nainen leipomassa Helsingin meijerin leipomossa.
Nainen leipomassa Helsingin meijerin leipomossa. 1940. SA-kuva.

Parhaita hetkiä minulle oli, kun viikonloppu tuli. Silloin autoin Hilja-mummia siivoamaan ja leivoimme leivinuunissa pullaa ja karjalanpiirakoita. Niitä tuoksuja en unohda koskaan. Nyt ylpeänä voin kertoa karjalanpiirakoiden muotoilun onnistuvan aina! – Nelilettistä pullapitkon muotoilua opettelen edelleen.

Paljon työtä kotirintamalla

Hamulan mummi Vappu oli iäkkäämpi ja pappani Eino oli Talvisodassa mukana. Vappu-mummi oli kotona lasten kanssa, isäni oli Talvisodan alkaessa neljävuotias ja hänen isosiskonsa kaksivuotias.

Karjakko Valamossa 1942.
Karjakko Valamossa 1942. SA-kuva.

Heinäveden mummi, Hilja, oli nuorempi ja varmaankin hän oli myös omassa kodissaan, maatilalla. Äitini, Sirpa, on syntynyt vuonna 1943, jatkosodan aikaan.

Sotaa ja sen menetyksiä surtiin hiljaa

Hamulan mummin kanssa en jutellut sodasta, eikä hän koskaan siitä puhunut. Olin sen verran nuori, että silloin ei oikein historia-asiat kiinnostaneet. Olen kuitenkin kuullut tädeiltäni, että Vappu oli hyvin uskovainen ja piti pyhäkoulua, sodankin aikana, silloin kun sitä voitiin pitää.

Kotirintamanaisten mitali

Heinäveden mummin kanssa ei myöskään puhuttu sota-asioista. Koska hän oli kotirintamanainen, niin veteraaneihin töihin tultuani, hommasin hänelle kotirintamanaisten mitalin. Se oli hänelle todella liikuttava hetki ja näin, että hän piti tätä ”ansiomitalia” erittäin arvokkaana tunnustuksena.

Liputuspäivinä Suomen lippu salkoon

Kummatkaan eivät näistä asioista puhuneet. Näki ja tunsi kuitenkin, että isänmaa on heille arvokas asia, sillä aina liputuspäivinä molemmissa mummoloissani nousi Suomen lippu salkoon.

Isänmaan arvo

Turvallisuudesta tai sen ”hakuisuudesta” kertoo ehkä se, että Heinäveden mummolani tilan läpi rakennettiin Varkaus-Joensuu -valtatie. Koska tämä tiehanke vei papaltani maita, niin heille tarjottiin maatilaa jostain nykyisen Helsinki-Vantaan lentokentän tienoilta. He eivät kuitenkaan halunneet lähteä kodistaan mihinkään, vaan tyytyivät pienempiin korvauksiin.

Hilja-mummi ja Pia juhlistavat, mummin kotirintamanaisen mitalia.

Mummini olivat tyytyväisiä omaan elämäänsä. He olivat molemmat uskonnollisia ja kasvattivat lapsiaan kurissa ja rakkaudessa. Luulen, että mummeiltani olen saanut iloisen ja positiivisen luonteenlaadun sekä luottamuksen siihen, että elämä kantaa. Luterilaiset opit työn tunnollisesta ja ahkerasta tekemisestä tulevat varmaankin paljolti heiltä.

He ovat hyvin positiivisia ja suhtautuvat elämään sitä kunnioittaen. Rauha ja viisaus jotenkin hehkuu heistä.

He ovat todella sisukkaita ja aikaansaavia. Myönteinen elämänasenne kaikissa tilanteissa sekä uskollisuus ovat myös heille tyypillisiä piirteitä. Pienestä he eivät koskaan valittaneet, kantoivat surun ja tuskan monesti itse.

Jatkan työtä Suomen ja turvallisuuden puolesta

Turvallinen ja luotettava isänmaa, taloudelliset ja hyvät elämän lähtökohdat antava Suomi on maa, jota arvostan. Arjen turvallisuus on erittäin tärkeää meille jokaiselle. Toivon, että saan tehdä sekä Suomen turvallisuuden että suomalaisten arjen tuvallisuuden edistämistä työkseni myös tulevaisuudessa.

Kun kyselin tarkempia taustatietojani mummeistani, niin tätini kertoi, että Vappu-mummini oli ollut karjakkona Hiekan luostarissa (ent. Konevitsan luostari) ja siellä hän oli tavannut pappani Einon.

Pia Mikkonen tekee arvokasta työtä sotiemme veteraanien ja sotiemme naisten parissa. Lisäksi hän kuuluu Reserviläisliittoon sekä toimii sotilaskotisisarena.

6.5.2020 ÄIDEISTÄ PARHAIMMAN SAIMME

 Äitienpäivää vietetään jälleen toukokuun toisena sunnuntaina 10.5.2020, tänä vuonna poikkeuksellisissa oloissa. Toukokuun blogissamme kahden tytön äiti pohtii äitiyttä niin koronavirusepidemian vuoksi asetetun valmiuslain aikana keväällä 2020 kuin sotavuosien 1939-44 jälkeisissä oloissa.

”Sinä olet paras äiti lapsillesi”, lohduttaa ystävä minua joka kerran, kun parahdan hänelle keskeneräisyyttäni ja riittämättömyyden tunnettani äitinä. Tunne siitä, että kaiken voisi tehdä paremmin, lienee tuttu kaikille äideille kautta maailman. Mistä ihmeestä se kumpuaa?

Taistelemme tänä keväänä covid-19 -pandemiaa vastaan. Tätä kirjoittaessani olen nyt kahdeksan viikon ajan – muiden suomalaisten tavoin – vastannut omien ansiotöideni ohella muun muassa lasteni koulunkäynnistä ja ruokahuollosta kotikaranteenissa. Olen perheeni ainoa aikuinen ja monitekeminen, multitaskaaminen, on toisinaan haastavaa.

Tietotyöläisen arkea tuskaillessani mieleni palaa Radio Ylen Ykkösen syksyllä 2019 lähettämään Sodan satuttamat -radio-ohjelmaan. Kaksiosainen sarja kuvaa perheenäitien ja lasten elämää miesten palattua rintamalta sotavuosien jälkeen; joissakin tapauksissa puoliso ei koskaan palannut kotiin, joissakin tapauksissa kotiin palasi muuttunut mies. Sotatraumat heittivät kärsimyksen pitkän varjon niin kotiinpalaajiin kuin kotiväkeen. Näitä olosuhteita läpivalaisee ohjelmassa Suomen akatemian tutkijatohtori Antti Malinen, joka on tutkinut naisten ja lasten elämää sodanjälkeisessä Suomessa. Jakso Naiset kantoivat raskaita taakkoja on riipaiseva. Siinä kuullaan otteita kirjeistä, joita avioliitossaan ongelmiin joutuneet naiset lähettivät Vastauksia sielunhoidollisiin kysymyksiin -nimiseen radio-ohjelmaan vuosina 1946-51. Naisia kehotettiin ymmärtämään rintamalta palanneita miehiään, kestämään ja jaksamaan vaikeista kotioloista huolimatta. ”Kohta en enää jaksa”, kirjoitti yksi kolmestatuhannesta ohjelmassa apua pyytäneistä vaimoista anonyymissä kirjeessään.

Tämän äidin kolme tytärtä ovat pikkulottia. Helsinki, 10.7.1941. SA-kuva.
Tämän äidin kolme tytärtä ovat pikkulottia. Helsinki, 10.7.1941. SA-kuva.

Minä menetin oman puolisoni toisenlaisessa taistelussa, joka on täysin toisenlainen kertomus 2010-luvun Suomesta. Olen siitä lähtien vienyt perhettäni eteenpäin yksin. Vaan en sentään aivan yksin. Vaikeimpina aikoina avukseni tulivat oman äitini ohella myös toiset äidit: ystäväni ja lasteni ystävien äidit. Elämme hyvinvointiyhteiskunnassamme tyystin erilaista aikaa kuin 75-80 vuotta sitten, myös yhteisön tuen osalta. Sotavuosien jälkeen kotien yksityisyyttä kunnioitettiin ja kodin vaikeuksista puhumista hävettiin, jopa läheisten keskuudessa. Yhteiskunnallisten asioiden merkitys meni yksilön edelle.

”Oli vain pakko selviytyä”, totesi myös äidinäitini, kun kerta toisensa jälkeen ihmettelin hänen sinnikkyyttään, evakkomatkaansa pienten lasten kanssa, elämää siirtokarjalaisena, suurperheen kasvattamista niukkuudessa, sotavelkojen maksua ja sen Suomen jälleenrakentamista, minkä sosiaaliturvasta muun ohella saamme tänään nauttia.

Sankariäiti

Äitien työ ei suinkaan ollut näkymätöntä metatyötä 1940-luvullakaan.

Maamme historiassa vietettiin erityislaatuista äitienpäivää tasan 78 vuotta sitten. Sotamarsalkka Mannerheim antoi ylipäällikön päiväkäskyn Suomen äideille ja myönsi äitienpäivänä 10.5.1942 kaikille äideille Vapaudenristin. Tunnustus annettiin kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena äitien pyyteettömästä työstä isänmaan hyväksi.

Suomen armeijan ylipäällikön, marsalkka C.G. Mannerheimin äitienpäivänä 10.5.1942 Suomen äideille osoitettu päiväkäsky nro 60, joka sijoitettiin valtioneuvoston päätöksellä kirkkoihin kaikkien äitien ja muiden kansalaisten nähtäväksi.
Suomen armeijan ylipäällikön, marsalkka C.G. Mannerheimin äitienpäivänä 10.5.1942 Suomen äideille osoitettu päiväkäsky nro 60, joka sijoitettiin valtioneuvoston päätöksellä kirkkoihin kaikkien äitien ja muiden kansalaisten nähtäväksi.

Äideille annettiin tunnustusta myös ansiokkaasta kasvatustyöstä ensimmäisen kerran lokakuussa 1946. Kunniamerkki myönnetään ansioista lasten ja nuorten esimerkillisenä kasvattajana, perhe-elämän ja vanhemmuuden edistäjänä sekä laajemminkin yhteisvastuullisena toisista huolehtimisen ja välittämisen turvaajana. Myös tänä koronakeväänä saa 36 ansiokasta äitiä äitienpäivän Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein (SVR M I kr), vaikka Mannerheimin Lastensuojeluliiton organisoimaa valtakunnallista äitienpäiväjuhlaa ei voidakaan järjestetää koronavirustilanteen vuoksi.

Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein (SVR M I kr). Pyöreässä hopeisessa mitalissa on Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan tunnus. Risti ruusukkeineen on kullanvärinen. Nauhan väri on sininen, kuten muissakin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkeissä. Mitalia kannetaan vasemmassa rintamuksessa. Kunniakirjat toimitetaan leijonakuvioisissa kansissa.

Pohdin ihaillen, millaisia yhteisöllisiä vaikuttajia tänäkin keväänä palkitut äidit ovat. Sankariäitejä.

Sotiemme naiset –kunniamerkki
Sotiemme Naiset –merkki

Tänä vuonna Sotiemme veteraanit ry. julkaisee kaikille myytävän Sotiemme Naiset –merkin. Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Äideistä parhain sä oot

Humaaneista elokuvistaan tunnetun ohjaaja Klaus Härön vuonna 2005 valmistunut koskettava draamaelokuva Äideistä parhain pohjautuu Heikki Hietamiehen samannimiseen romaaniin. Se kertoo sota-aikana Suomesta Ruotsiin lähetetyn sotalapsen kipeän tarinan yhdeksänvuotiaan Eeron silmin. Elokuvan lopussa keski-ikäinen Eero kohtaa vanhan äitinsä kanssa menetysten tuskan, joka yhdistää kumpaakin. Elokuva nähdään Yle TV1:ssä äitienpäivänä 10.5.2020.

Äitien kamppailuja ja vaikeita valintoja poikkeusaikoina tarkastellessa tuntuvat meidän aikamme arkiset vastoinkäymiset pieniltä. Rauhan aikana syntyneen nykyäidin on silti tarpeetonta, ehkä epäreiluakin, verrata arjen sankaruutta tänään ja 1940-luvulla. Jokainen yrittää parhaansa niissä olosuhteissa, joissa elää. Isovanhempiemme sukupolvi venyi henkisten ja fyysisten voimavarojensa äärirajoille, ylikin. Niin teemme rakkaudesta omiin lapsiimme myös sinä ja minä, omalla tavallamme. Lainaan lauluja-lauluntekijä J. Karjalaisen vuonna 1982 Sankarit-lauluunsa kirjoittamaa armeliasta kertosäettä:

Me ollaan sankareita kaikki / kun oikein silmiin katsotaan / Me ollaan sankareita elämän / ihan jokainen

Hyvää äitienpäivää teille kaikille. Kiitos äiti.

Susanna 49v

 

6.4.2020 ISOÄIDEISTÄ PARHAAT

Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa kirjailija Maritta Lintunen kertoo omista isoäideistään ja siitä, mitä on kuullut heidän elämästään ja sotamuistoistaan. Millaisen henkisen perinnön sodasta selvinneet isoäidit ovat kirjailijan elämään jättäneet?

Isoäideistä parhaat

Helmi

Isoäitini Helmi syntyi vuonna 1907 Hämeessä. 1920-luvulla hän muutti Ylä-Karjalan ja Kainuun rajalle perustetulle rautatieasemalle. Siellä hän työskenteli miehensä kanssa asemanhoitajana ja he saivat viisi lasta. Isoäiti toimi myös asemapäällikkönä. Asetelma oli tuohon aikaan melko moderni. Isoisäni oli ratavartija.

Helmi odottamassa junaa asemalaiturilla.
Helmi odottamassa junaa asemalaiturilla.

Helmi-mummo kuoli, kun olin 2-vuotias. Mutta tarina kertoo Helmin olleen hyvin päättäväinen, suorapuheinen ja temperamentikas.

Häntä oli paras totella!

Helpi

Toinen isoäitini Helpi syntyi myös vuonna 1907, mutta Kuhmossa.
Avioiduttuaan hän muutti Ylä-Karjalan vaaramaisemiin Saramon kylään pientilan emännäksi. Siellä hän asui kuolemaansa saakka.

Toisin kuin Helmiin, Helpi-mummooni tutustuin hyvin, koska vietin kaikki lapsuudenkesäni maalla isovanhempien luona. Helpi teki aina töitä – ja jos ei ollut maatilan pakollisia askareita, hän kutoi mattoja, marjasti, sienesti, kalasti, leipoi leivät ja piirakat, virkkasi sängynpeittoja tai kutoi sukkia. Myös naapureiden auttaminen oli hänelle hyvin ominaista.

En ymmärrä, miten hän jaksoi sen kaiken.

Helmi joutui lasten kanssa evakkoon Hämeeseen

Kun sota alkoi, Helmi joutui lähtemään työpaikaltaan evakkoon Hämeeseen lasten kanssa. Isoisä jäi hoitamaan rajaseudulla sijaitsevaa rautatieasemaa vahtien tienoita desanttien varalta. Joskus hävittäjä kävi tulittamassa asemaa.

Evakkopoika rautatieasemalla Sortavalassa 17.3.1940

Isoisä kertoi, että hän kiersi turvaan aseman palomuurin taakse sitä mukaa kun hävittäjiä hyökkäsi, vuoroin pohjoisen suunnasta, vuoroin etelästä. Ikkunat menivät sirpaleiksi, mutta hän säilyi ehjänä. Rautatietä pommitettiin myös aika ajoin.

Helpi-mummo päätyi ruotsinkieliseen Närpiöön

Helpi-mummin evakkomatka alkoi äkillisesti. Ylä-Karjalan Saramolla kyläläiset kiipesivät pimeänä iltana korkeimmalle vaaralle ja katselivat, kuinka taivas leimusi idässä Kuhmon suunnalla. Isoisä komennettiin rintamalle, ja Helpi sekä muut kyläläiset lähetettiin evakkoon Pohjanmaalle Kannuksen kylään. Hevoset veivät tavarat Saramolta Nurmeksen asemalle, mutta Helpi käveli pakkasessa lehmiä paimentaen 30 kilometrin matkan asemalle. Hänen anoppinsa oli sitonut talon kaikki kahvipaketit Helpin kannettavaksi. Pakettinarut hiersivät olkapäihin ja hartioihin syvät verijuonteet, mutta tottelevainen Helpi kantoi kahvit.

Siirtolaisten on hoidettava ja lypsettävä lehmänsä matkankin varrella.
Ilmee 30.6.1944.

Kannuksessa piti olla huhtikuuhun 1940 asti. Sen jälkeen Helpi lähetettiin yksin ruotsinkieliseen Närpiöön saakka etsimään talon lehmiä. Se ei ollut helppo tehtävä ummikolle, mutta lehmät löytyivät.

Helpi synnytti äitini keväällä 1941, juuri ennen jatkosodan alkua. Isoisä osallistui myös jatkosotaan, mutta palasi hengissä takaisin.

Sodan jäljet

Helpi ei oma-aloitteisesti puhunut sodasta, eikä myöskään isoisä. Jonkin verran älysin teini-ikäisenä kysellä heiltä noista ajoista. Silloin kuulin hiukan Pohjanmaan-evakkomatkasta ja ukin rintamakokemuksista Tolvajärvellä ja Rukajärvellä.

Vahvimpana ovat jääneet mieleen Helpin kainuulaisten sukulaisten kertomukset. Eräänä kesänä Helpin sukua saapui iso joukko Saramolle, ja satuin olemaan tuolloin paikalla. Suvun vanhimmat naiset pyysivät minut sivummalle ja sanoivat kertovansa ”jotakin, josta ei ole saanut puhua, mutta joka pitää säilyttää muistissa.” Tällä tavoin sain ensimmäistä kertaa kuulla sukulaisia kohdanneista kohtaloista: desanttien hyökkäyksistä rajakyliin.

Parilan emäntä, joka pidätti desantin.
Sääksmäellä Kiikalassa 20.6.1941

Muistan olleeni pitkän aikaa järkyttynyt. Naiset kokivat, että nämä tapaukset olivat olleet pitkään sodan jälkeen poliittisesti niin arkoja, ettei niistä uskallettu julkisesti puhua. Surua ja kauhua purettiin pienessä, luotettavassa piirissä muistelemalla ja tapahtumia kertaamalla.

Isoäitini Helmi on jäänyt minulle muiden kertomien muistojen ja kuvittelun varaan. Sen vuoksi hänestä tuli aikanaan esikoisromaanini päähenkilön alter ego. Kirjailijana minun piti ”selvittää” itselleni, kuka ja millainen hän mahtoi olla. Kirjoitusprosessin aikana hän tuli muutaman kerran uniini ja jutteli minulle. Se oli tietysti omalla laillaan mystistä, mutta myös lohdullista.

Helpi on itselleni, mukavuudenhaluiselle ja herkästi pikkuasioistakin valittavalle nykyihmiselle esimerkki ja esikuva sitkeydestä ja epäitsekkyydestä. Lapsuuden kesät maalla, luonnossa ja vapaana, ovat parhaita muistojani. Mummolla oli aina kaikkien kiireidenkin keskellä aikaa tulla leikkimökkiin syömään poimulehti-piparkakut ja juomaan kuravedestä keitetyt ”päiväkahvit”.

Sota-ajan kokeneet ihmiset ovat nykyihmiselle ikkuna ajanjaksoon, johon kukaan ei halua palata. Eivät he, emmekä me. On ihme, että niin moni selvisi siitä ajasta edes jotenkin, toiset paremmin, toiset huonommin.

Oman kodin ja kotiseudun menettäminen ja henkinen orpous on totta tänäkin päivänä monelle. Voi olla, että sodankäyneet sukupolvet ymmärtävät näitäkin kohtaloita paljon paremmin kuin me, joille rauha ja hyvinvointi ovat itsestäänselvyyksiä.

Maritta Lintunen, kirjailija, Hämeenlinna

 

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.

6.3.2020 LYHYT LAPSUUS

Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa 73-vuotias nainen kertoo, millaista oli elää sodan jälkeisessä Suomessa. Ja millainen oli naisen ja lasten taakka erityisesti sen jälkeen kun oma isä kuoli. Äidin muisteleminen tuo mieleen periksiantamattomuuden ja tasa-arvon tärkeyden.

Lapsuus jäi lyhyeksi

Äitini Martta syntyi Itä-Savossa, Pielavedellä 1915.

Heitä oli 11 sisarusta. 5 tyttöä ja 6 poikaa. Äitini oli perheen kuopus. Hän lähti 12-kesäisenä vanhimman siskonsa mukana Ouluun hoitamaan siskon esikoispoikaa. Äiti palasi vielä Pielavedelle käymään rippikoulun, mutta sen jälkeen hän muutti lopullisesti omilleen.

1930-luvulla äitini toimi Kenraali Erik Heinrichsin perheen keittäjänä Pohjanmaalla, Iissä ja muutti sieltä sitten heidän mukanaan Helsinkiin.

Myöhemmin hän oli tarjoilijana ja kylmäkkönä eri ravintoloissa. Helsinki tuntui kuitenkin nuoresta maalaistytöstä turvattomalta, ja niinpä hän muutti Helsingistä Tampereelle.

Tampereella äiti tapasi Räisälästä kotoisin olevan isäni Uunon Tampereen VPK:n tanssiaisissa. Isä oli huumoritajuinen ja hauska ihminen. Sota kuitenkin muutti isän iloista luonnetta.

Sota-aika

SA-kuva. Ilmapommituksen tuhoja Tampereella vuonna 1940.
Ilmapommituksen tuhoja Tampereella vuonna 1940. SA-kuva.

Kun isäni lähti sotaan, äiti jäi Tampereelle töihin.  Sodan aikana naisia lähetettiin kaupungeista pois ja äitikin lähti Harjavaltaan. Hän oli isossa maatalossa töissä, kun tilan miehet olivat lähteneet rintamalle.

Kotirintama. Naisia lähdössä heinätöihin 1941. SA-kuva.

Vanhin siskoni syntyi vuonna 1941. Äidille ehdotettiin, että siskoni lähetettäisiin turvaan Ruotsiin, sotalapseksi, mutta äiti ei suostunut siihen.

Sota-ajan ruoan säännöstely toi käyttöön leipäkortit, joita kuvassa leikataan vuonna 1940. Eero Troberg, Vapriikin kuva-arkisto
Sota-ajan ruoan säännöstely toi käyttöön leipäkortit, joita kuvassa leikataan vuonna 1940. Eero Troberg, Vapriikin kuva-arkisto

Tämän enempää emme keskustelleet sodasta ja sen tapahtumista kotona isän eläessä.

Sodan jälkeen

Me muut neljä lasta synnyimme vasta sotien jälkeen. Sota oli varmasti jättänyt jälkensä kotioloihimme. Vaikka isä selvisi hengissä, hänen nuorempi veljensä oli kuitenkin kaatunut.

Sankarihautajaiset Pirkkalassa vuonna 1944 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto
Sankarihautajaiset Pirkkalassa vuonna 1944 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto

Isä yritti innostaa ja keksiä aina jotain hyvää tekemistä meille. Hän vei meitä kirjastoon, kuuntelimme radiota koko perheen kanssa, isä piti tietokilpailuja ja sitten laulettiin yhdessä. Kolme meistä sisaruksista oli koulun kuorossa, ja pystyimme esiintymään moniäänisesti. Isä osti meille kaikkea, hienot takit ja uudet kengät, ja vei meidät lapset valokuvaamoon.

Jono Kauppahallin virastotalon luona jatkosodan aikana Vapriikin kuva-arkisto
Jono Kauppahallin virastotalon luona. Vapriikin kuva-arkisto

Äiti oli erittäin pidetty ihminen ja äärimmäisen ahkera.  Hän teki aina palkkatyön lisäksi kaikki kotityöt eikä siksi jaksanut osallistua muun perheen yhteisiin hetkiin. Kaipasin aina, että äitikin voisi olla enemmän meidän kanssamme. Tämän takia minusta tuli tasa-arvon suuri kannattaja. Vanhemmilla pitää olla mahdollisuus viettää aikaa tasapuolisesti lasten kanssa, ja kotityöt pitää jakaa.

Linja-autoliikennettä Kangasalan Kuohunharjulla vuonna 1945. E. M. Staf, Vapriikin kuva-arkisto

Isäni oli ammatiltaan kirvesmies, ja viimeiseksi työkseen hän oli rakentamassa Kalevan torni -nimisiä asuintaloja Tampereelle.  Hän toimi myös vakuutusasiamiehenä. Ihmiset kutsuivat isää ”pännämieheksi” eli kynämieheksi.

Ihanat kotikonnut

Meillä oli paljon kauniita kukkia, muun muassa ihanat amaryllikset ikkunoilla. Ihan naapuritkin tulivat kysymään, että miten teillä on noin hienot kukat. Kukkien taika oli siinä, että äiti laittoi kukkiin aina koivuntuhkaa, jota saatiin kun kakluuneja lämmitettiin.

Lapsia oli aina pihalla ja yhteisöllisyys sitoi toisilleen vieraitakin ihmisiä yhteen. Sitä kaipaan nykyään. Kun naapurin pojat tekivät talvella ison lumilinnan, he pyysivät meitä pieniä mukaan. Ihmiset pysähtyivät juttelemaan kadulla.

Kansakouluruokailua 1950-luvulla.
Kansakouluruokailua 1950-luvulla. Valokuvaaja tuntematon/Journalistinen kuva-arkisto/Alma Media/Uuden Suomen kokoelma.

Muistan, kun jouluna kulki makeisjuna kotimme ohi. Sinne sai hakea lipun lähikaupasta. Junassa joulupukki jakoi karkkia ja laulettiin joululauluja.

Kun olimme katsomassa pukkiparaatia, muistan että minulla oli isän ostama uusi keltainen talvitakki päällä. Takissa oli karvareunat, ja joulupukki tuli paraatin keskeltä sanomaan minulle, että ”Sinullahan on tyttö hieno takki!” Olin ylpeä siitä, sen muistan.

Nainen leipomossa 1950-luvulla.
Nainen leipomossa 1950-luvulla. Valokuvaaja tuntematon/Journalistinen kuva-arkisto/Alma Media/Uuden Suomen kokoelma.

Vanhemmat veivät meidät pyhäkouluun, jossa kävimme monta vuotta. Muistan myös että meillä oli tosi tarkat ruoka-ajat ja sunnuntaisin oli usein karjalanpaistia.

Isä sanoi aina äidille, että ”On niin hienoa ja kotoista, kun meillä näin paljon lapsia.”

Surua

Isän kuollessa vuonna 1958 olin itse 12-vuotias. Surun lisäksi jouduimme taloudellisesti tiukoille äidin käydessä nyt yksin palkkatöissä. Me kaikki viisi lasta olimme kouluiässä, nuorin 4-vuotias ja vanhin 16-vuotias.

Jaoimme pikkusiskoni kanssa aamuisin ennen kouluun menoa Hämeen Sanomat -lehteä. Äidillä oli sellainen ylpeys, että kerjätä ei saa.

Vaikka se kuulostaa makaaberilta nyt, niin muistan miten yksi setä toi meille kilon jauhelihaa syötäväksi, kun isä oli kuollut. Hän halusi auttaa, koska tiesi, että ilman isää meillä olisi tosi tiukkaa.

Viimeistä Tampellassa valmistettua sotakorvausveturia viimeistellään heinäkuussa 1952
Viimeistä Tampellassa valmistettua sotakorvausveturia viimeistellään heinäkuussa 1952

Olin lapsesta asti lahjakas maalaamisessa ja musiikissa. Vaikka en päässyt pyrkimään nuorena taidekouluihin, koska minun oli tienattava kotiin rahaa, käytin luovuuttani arjessa.

Suunnittelimme vaatteita pikkusiskoni kanssa ja ompelimme niitä. Suunnittelin ystävilleni asuja: yhdellekin ystävälle, joka lähti kesäksi Amerikkaan.

Olen kiitollinen

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen. Selvisimme kaikki lapset kunnialla työelämään ja lisäkoulutuksen kautta saimme hyvät työurat.  Vaikeista olosuhteista huolimatta meillä oli usko itseemme. Emme antaneet periksi.

Perunoiden multausta Kangasalla kesällä 1945 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto
Perunoiden multausta Kangasalla. Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto

Äidiltä peritty ahkeruus on antanut paljon mahdollisuuksia. Ja tasa-arvo on minulle tärkeä juttu. Naiset joutuivat sodissa yhtä koville kuin miehetkin, kenties toisella tavalla, mutta kuitenkin. Sitä pitää arvostaa.

Nainen, 73
Satakunta

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.

6.2.2020 KOTIRUOKA, PAREMPI MIELI

Hyvä lukijamme! Tässä blogissa Susanna 49 v. kertoo, millaisen henkisen perinnön hän sai karjalaiselta mummiltaan ja kuinka mummin vanhat opit heräävät hänessä uudelleen oman jälkikasvun myötä.

Teininä Marttojen kokkikurssilla

Kevätlukukauden päättyessä 1980-luvun alussa ystäväni Teijan äiti passitti hänet Marttojen monipäiväiselle kokkikurssille. Se oli ajan varhaisteinille vähän noloa, sillä marttailu ei ollut ikäluokassamme millään tavoin muodissa. Teija pyysi minua seurakseen ja lähdin. Tykkäsin siihen aikaan kokkailla ja köksän tunnit olivat alkamassa vasta yläkoulussa. Silloinen bravuurini olivat kotoisat korvapuustit äitini reseptin mukaan.

Martta muonittaa nuoria palosotilaita. Kotirintama 1941

Olen siirtokarjalaisten jälkeläinen ja niukkuudesta jälleenrakennettu elämä näkyi vielä kolme-neljäkymmentä vuotta myöhemmin perheemme ruokakulttuurissa: ruuassa ei säästelty. Vieraalle laitettiin aina syötävää, ihan yksinkertaistakin kotiruokaa. Ruuan tarjoaminen oli huolenpidon osoittamista. Jos jollakulla meistä isossa sisarus- ja serkuskatraassamme oli mielipahaa, mummi hemmotteli paistamalla lettuja. Lapsuudessani vierailtiin ahkerasti tuttujen ja naapureiden luona ennakkovaroituksetta, eikä se ollut mitenkään tavatonta. Koetapa tehdä tänä päivänä samalla tavoin, ja vastaanotto on erilainen. Eihän täällä ole edes siivottu. Kodin yksityisyyden käsitys on muuttunut.

Karjalan kannakselta Vaasaan

Mummin ja vaarin rakkaus syttyi 1930-luvun alussa ruuan äärellä. Kuvassa mummini seisoo renkaan päällä.

Äidinäitini ja äidinisäni, mummi ja vaari, tapasivat 1930-luvun alussa Parikkalan liepeillä tietyömaalla, missä vaari ajoi katepillaria ja mummi piti työmaaruokalaa. Siis ruuan merkeissä. Kihlat ostettiin Viipurista ja koti siirtyi Antreasta Kirvuun. Taloudenpito oli ajan tapaan omavaraista. Vaari metsästi, mummi viljeli muun tarvittavan kasvimaallaan. Saippuan hän keitti itse ja valkaisi liinavaatteet lipeällä. Pienviljelyä hän harrasti melkein kuolemaansa saakka livahtaen rakastamalleen kasvimaalle meiltä jälkipolvilta salaa ja hihitteli, kun olimme toruvinamme häntä liiallisesta työnteosta.

Mummin koti oli aina puhdas ja siisti. Hän valmisti pieteetillä kaiken ruuan, leipoi hiivaleivän ja pullan. Lakanat olivat hyväntuoksuisia ja sileiksi mankeloituja. Pystyn kevyesti palauttamaan mieleeni liedellä porisevan Mehumaijan tai paistuvan pannupullan tuoksun. Näistä kodinhoitoon liittyvistä asioista muodostui oman lapsuuteni turvalliset tunnelmat.

Elisenvaaran  pommitus

Hiljainen ja lempeä mummini oli paitsi kuin toinen äitini, myös sankarihahmoni. Kahdesti hän joutui jättämään kotiseutunsa Karjalan kannaksella sotien jälkimainingeissa, jälkimmäisellä kerralla neljän pienen lapsen kanssa. Nuorin oli kolmiviikkoinen rintalapsi.

Siirtoväkeä Savonlinnan Faneeritehtaalla. SA-kuva.

Vielä liki yhdeksänkymmenvuotiaana mummi muisteli, miten pahalta oli tuntunut kun vanha mummo pyysi evakuointijunassa tilkkaa maitoa, eikä hänellä enää ollut mistä jakaa. Kolmivuotias äitini nostettiin täpötäydessä junassa hattuhyllylle nukkumaan. Hän muistaa sen, pitkältä tuntuneen pysähdyksen Elisenvaarassa ja tädin joka nukkui maassa, eikä herännyt vaikka hänen vauvansa itki. Äitini perhe oli myöhästynyt edellisestä junasta. Jos olisivat ehtineet siihen Elisenvaaran kautta kulkevaan siviilijunaan, en ehkä istuisi tässä kirjoituspöytäni ääressä pohtimassa sukuni henkistä perintöä.

Siirtoväkeä Savonlinnan Faneeritehtaalla. SA-kuva.

Elisenvaaran pommitus 20. kesäkuuta 1944 oli jatkosodan tuhoisin lentopommitus Suomen hallitsemalla alueella. Elisenvaaran asemalla oli yli tuhat ihmistä, lähinnä evakkoon matkaavia karjalaisia. Neuvostoliittolaiset moukaroivat yli 80 pommikoneen voimin asemaa kolmessa pommitusaallossa. Vartin kestäneessä pommituksessa surmansa sai arviolta yli 150 evakkoa, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.

Ympyrä sulkeutuu sittenkin?

Olen ylpeä karjalaisista juuristani, siirtokarjalaisten selviytymistarinasta sotien jälkeisessä Suomessa sekä siitä, miten se on vaikuttanut kasvatukseeni ja arvomaailmaani. Olen kiitollinen kaikista niistä pitkistä ja polveilevista keskusteluista, joista sain käydä mummini kanssa aina 34-vuotiaaksi saakka; hänen kasvustaan nuoressa Suomessa, sota-ajoista nuorena äitinä, luopumisista, vastuusta, huolista, mutta ennen kaikkea perheen merkityksestä ja tärkeydestä. Mummi välitti minulle sydämen sivistystään.

Marttoja säilömässä raparperia. Kotirintama 1941

Äitini lapsuudenkodista periytyi tiukka kuri, mutta rakastava ilmapiiri sekä työnteon ja ahkeruuden korostus. Huomaan vieneeni monia arvoja, kuten vanhempien henkilöiden kunnioituksen ja arvostuksen myös omille lapsilleni. Heittäydyimme kerran raitiovaunussa juttusille elämänlämpöisen 92-vuotiaan rouvan kanssa, ja tuolloin 7- ja 6-vuotiaat tyttäreni teitittelivät häntä, vaikken ollut sitä heille opettanut. Vai olinko?

Mutta palatkaamme takaisin kotiruokaan. Marttojen kurssista huolimatta minusta ei tullut kokkia, kaikkea muuta. Kadotin ajan juoksussa mielenkiintoni ruuanlaittoon. Omassa perheessäni muonituksesta vastasi puolisoni. Hellyydellä katson nyt kastiketahrojen tuhrimasta ruutuvihkosta liki 30 vuoden takaisia muistiinpanojani, sen ajan arkireseptejä, ja huomaan kuinka aika on muuttanut ruokatrendejä. Nuo reseptit tuntuvat sopivan paljon liikkuville ja fyysistä työtä tekeville ihmisille. En tule valmistaneeksi omille lapsilleni esimerkiksi janssoninkiusausta tai stroganoffia. Mutta miksen kirjoittanut muistiin mummin hirvipaistiohjetta?

Neljäs sukupolvi reseptejä tutkimassa.

Keittiössäni komeilee kuitenkin Penninvenyttäjän keittokirja ja nuoret tyttäreni odottavat innoissaan, milloin osallistun heidän kanssaan perheiden kokkikurssille. Ympyrä sulkeutuu sittenkin?

Susanna, 49, Espoo