KOTIRUOKA, PAREMPI MIELI

6.2.2020 KOTIRUOKA, PAREMPI MIELI

Hyvä lukijamme! Tässä blogissa Susanna 49 v. kertoo, millaisen henkisen perinnön hän sai karjalaiselta mummiltaan ja kuinka mummin vanhat opit heräävät hänessä uudelleen oman jälkikasvun myötä.

Teininä Marttojen kokkikurssilla

Kevätlukukauden päättyessä 1980-luvun alussa ystäväni Teijan äiti passitti hänet Marttojen monipäiväiselle kokkikurssille. Se oli ajan varhaisteinille vähän noloa, sillä marttailu ei ollut ikäluokassamme millään tavoin muodissa. Teija pyysi minua seurakseen ja lähdin. Tykkäsin siihen aikaan kokkailla ja köksän tunnit olivat alkamassa vasta yläkoulussa. Silloinen bravuurini olivat kotoisat korvapuustit äitini reseptin mukaan.

Martta muonittaa nuoria palosotilaita. Kotirintama 1941

Olen siirtokarjalaisten jälkeläinen ja niukkuudesta jälleenrakennettu elämä näkyi vielä kolme-neljäkymmentä vuotta myöhemmin perheemme ruokakulttuurissa: ruuassa ei säästelty. Vieraalle laitettiin aina syötävää, ihan yksinkertaistakin kotiruokaa. Ruuan tarjoaminen oli huolenpidon osoittamista. Jos jollakulla meistä isossa sisarus- ja serkuskatraassamme oli mielipahaa, mummi hemmotteli paistamalla lettuja. Lapsuudessani vierailtiin ahkerasti tuttujen ja naapureiden luona ennakkovaroituksetta, eikä se ollut mitenkään tavatonta. Koetapa tehdä tänä päivänä samalla tavoin, ja vastaanotto on erilainen. Eihän täällä ole edes siivottu. Kodin yksityisyyden käsitys on muuttunut.

Karjalan kannakselta Vaasaan

Mummin ja vaarin rakkaus syttyi 1930-luvun alussa ruuan äärellä. Kuvassa mummini seisoo renkaan päällä.

Äidinäitini ja äidinisäni, mummi ja vaari, tapasivat 1930-luvun alussa Parikkalan liepeillä tietyömaalla, missä vaari ajoi katepillaria ja mummi piti työmaaruokalaa. Siis ruuan merkeissä. Kihlat ostettiin Viipurista ja koti siirtyi Antreasta Kirvuun. Taloudenpito oli ajan tapaan omavaraista. Vaari metsästi, mummi viljeli muun tarvittavan kasvimaallaan. Saippuan hän keitti itse ja valkaisi liinavaatteet lipeällä. Pienviljelyä hän harrasti melkein kuolemaansa saakka livahtaen rakastamalleen kasvimaalle meiltä jälkipolvilta salaa ja hihitteli, kun olimme toruvinamme häntä liiallisesta työnteosta.

Mummin koti oli aina puhdas ja siisti. Hän valmisti pieteetillä kaiken ruuan, leipoi hiivaleivän ja pullan. Lakanat olivat hyväntuoksuisia ja sileiksi mankeloituja. Pystyn kevyesti palauttamaan mieleeni liedellä porisevan Mehumaijan tai paistuvan pannupullan tuoksun. Näistä kodinhoitoon liittyvistä asioista muodostui oman lapsuuteni turvalliset tunnelmat.

Elisenvaaran  pommitus

Hiljainen ja lempeä mummini oli paitsi kuin toinen äitini, myös sankarihahmoni. Kahdesti hän joutui jättämään kotiseutunsa Karjalan kannaksella sotien jälkimainingeissa, jälkimmäisellä kerralla neljän pienen lapsen kanssa. Nuorin oli kolmiviikkoinen rintalapsi.

Siirtoväkeä Savonlinnan Faneeritehtaalla. SA-kuva.

Vielä liki yhdeksänkymmenvuotiaana mummi muisteli, miten pahalta oli tuntunut kun vanha mummo pyysi evakuointijunassa tilkkaa maitoa, eikä hänellä enää ollut mistä jakaa. Kolmivuotias äitini nostettiin täpötäydessä junassa hattuhyllylle nukkumaan. Hän muistaa sen, pitkältä tuntuneen pysähdyksen Elisenvaarassa ja tädin joka nukkui maassa, eikä herännyt vaikka hänen vauvansa itki. Äitini perhe oli myöhästynyt edellisestä junasta. Jos olisivat ehtineet siihen Elisenvaaran kautta kulkevaan siviilijunaan, en ehkä istuisi tässä kirjoituspöytäni ääressä pohtimassa sukuni henkistä perintöä.

Siirtoväkeä Savonlinnan Faneeritehtaalla. SA-kuva.

Elisenvaaran pommitus 20. kesäkuuta 1944 oli jatkosodan tuhoisin lentopommitus Suomen hallitsemalla alueella. Elisenvaaran asemalla oli yli tuhat ihmistä, lähinnä evakkoon matkaavia karjalaisia. Neuvostoliittolaiset moukaroivat yli 80 pommikoneen voimin asemaa kolmessa pommitusaallossa. Vartin kestäneessä pommituksessa surmansa sai arviolta yli 150 evakkoa, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.

Ympyrä sulkeutuu sittenkin?

Olen ylpeä karjalaisista juuristani, siirtokarjalaisten selviytymistarinasta sotien jälkeisessä Suomessa sekä siitä, miten se on vaikuttanut kasvatukseeni ja arvomaailmaani. Olen kiitollinen kaikista niistä pitkistä ja polveilevista keskusteluista, joista sain käydä mummini kanssa aina 34-vuotiaaksi saakka; hänen kasvustaan nuoressa Suomessa, sota-ajoista nuorena äitinä, luopumisista, vastuusta, huolista, mutta ennen kaikkea perheen merkityksestä ja tärkeydestä. Mummi välitti minulle sydämen sivistystään.

Marttoja säilömässä raparperia. Kotirintama 1941

Äitini lapsuudenkodista periytyi tiukka kuri, mutta rakastava ilmapiiri sekä työnteon ja ahkeruuden korostus. Huomaan vieneeni monia arvoja, kuten vanhempien henkilöiden kunnioituksen ja arvostuksen myös omille lapsilleni. Heittäydyimme kerran raitiovaunussa juttusille elämänlämpöisen 92-vuotiaan rouvan kanssa, ja tuolloin 7- ja 6-vuotiaat tyttäreni teitittelivät häntä, vaikken ollut sitä heille opettanut. Vai olinko?

Mutta palatkaamme takaisin kotiruokaan. Marttojen kurssista huolimatta minusta ei tullut kokkia, kaikkea muuta. Kadotin ajan juoksussa mielenkiintoni ruuanlaittoon. Omassa perheessäni muonituksesta vastasi puolisoni. Hellyydellä katson nyt kastiketahrojen tuhrimasta ruutuvihkosta liki 30 vuoden takaisia muistiinpanojani, sen ajan arkireseptejä, ja huomaan kuinka aika on muuttanut ruokatrendejä. Nuo reseptit tuntuvat sopivan paljon liikkuville ja fyysistä työtä tekeville ihmisille. En tule valmistaneeksi omille lapsilleni esimerkiksi janssoninkiusausta tai stroganoffia. Mutta miksen kirjoittanut muistiin mummin hirvipaistiohjetta?

Neljäs sukupolvi reseptejä tutkimassa.

Keittiössäni komeilee kuitenkin Penninvenyttäjän keittokirja ja nuoret tyttäreni odottavat innoissaan, milloin osallistun heidän kanssaan perheiden kokkikurssille. Ympyrä sulkeutuu sittenkin?

Susanna, 49, Espoo