LYHYT LAPSUUS

6.3.2020 LYHYT LAPSUUS

Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa 73-vuotias nainen kertoo, millaista oli elää sodan jälkeisessä Suomessa. Ja millainen oli naisen ja lasten taakka erityisesti sen jälkeen kun oma isä kuoli. Äidin muisteleminen tuo mieleen periksiantamattomuuden ja tasa-arvon tärkeyden.

Lapsuus jäi lyhyeksi

Äitini Martta syntyi Itä-Savossa, Pielavedellä 1915.

Heitä oli 11 sisarusta. 5 tyttöä ja 6 poikaa. Äitini oli perheen kuopus. Hän lähti 12-kesäisenä vanhimman siskonsa mukana Ouluun hoitamaan siskon esikoispoikaa. Äiti palasi vielä Pielavedelle käymään rippikoulun, mutta sen jälkeen hän muutti lopullisesti omilleen.

1930-luvulla äitini toimi Kenraali Erik Heinrichsin perheen keittäjänä Pohjanmaalla, Iissä ja muutti sieltä sitten heidän mukanaan Helsinkiin.

Myöhemmin hän oli tarjoilijana ja kylmäkkönä eri ravintoloissa. Helsinki tuntui kuitenkin nuoresta maalaistytöstä turvattomalta, ja niinpä hän muutti Helsingistä Tampereelle.

Tampereella äiti tapasi Räisälästä kotoisin olevan isäni Uunon Tampereen VPK:n tanssiaisissa. Isä oli huumoritajuinen ja hauska ihminen. Sota kuitenkin muutti isän iloista luonnetta.

Sota-aika

SA-kuva. Ilmapommituksen tuhoja Tampereella vuonna 1940.
Ilmapommituksen tuhoja Tampereella vuonna 1940. SA-kuva.

Kun isäni lähti sotaan, äiti jäi Tampereelle töihin.  Sodan aikana naisia lähetettiin kaupungeista pois ja äitikin lähti Harjavaltaan. Hän oli isossa maatalossa töissä, kun tilan miehet olivat lähteneet rintamalle.

Kotirintama. Naisia lähdössä heinätöihin 1941. SA-kuva.

Vanhin siskoni syntyi vuonna 1941. Äidille ehdotettiin, että siskoni lähetettäisiin turvaan Ruotsiin, sotalapseksi, mutta äiti ei suostunut siihen.

Sota-ajan ruoan säännöstely toi käyttöön leipäkortit, joita kuvassa leikataan vuonna 1940. Eero Troberg, Vapriikin kuva-arkisto
Sota-ajan ruoan säännöstely toi käyttöön leipäkortit, joita kuvassa leikataan vuonna 1940. Eero Troberg, Vapriikin kuva-arkisto

Tämän enempää emme keskustelleet sodasta ja sen tapahtumista kotona isän eläessä.

Sodan jälkeen

Me muut neljä lasta synnyimme vasta sotien jälkeen. Sota oli varmasti jättänyt jälkensä kotioloihimme. Vaikka isä selvisi hengissä, hänen nuorempi veljensä oli kuitenkin kaatunut.

Sankarihautajaiset Pirkkalassa vuonna 1944 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto
Sankarihautajaiset Pirkkalassa vuonna 1944 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto

Isä yritti innostaa ja keksiä aina jotain hyvää tekemistä meille. Hän vei meitä kirjastoon, kuuntelimme radiota koko perheen kanssa, isä piti tietokilpailuja ja sitten laulettiin yhdessä. Kolme meistä sisaruksista oli koulun kuorossa, ja pystyimme esiintymään moniäänisesti. Isä osti meille kaikkea, hienot takit ja uudet kengät, ja vei meidät lapset valokuvaamoon.

Jono Kauppahallin virastotalon luona jatkosodan aikana Vapriikin kuva-arkisto
Jono Kauppahallin virastotalon luona. Vapriikin kuva-arkisto

Äiti oli erittäin pidetty ihminen ja äärimmäisen ahkera.  Hän teki aina palkkatyön lisäksi kaikki kotityöt eikä siksi jaksanut osallistua muun perheen yhteisiin hetkiin. Kaipasin aina, että äitikin voisi olla enemmän meidän kanssamme. Tämän takia minusta tuli tasa-arvon suuri kannattaja. Vanhemmilla pitää olla mahdollisuus viettää aikaa tasapuolisesti lasten kanssa, ja kotityöt pitää jakaa.

Linja-autoliikennettä Kangasalan Kuohunharjulla vuonna 1945. E. M. Staf, Vapriikin kuva-arkisto

Isäni oli ammatiltaan kirvesmies, ja viimeiseksi työkseen hän oli rakentamassa Kalevan torni -nimisiä asuintaloja Tampereelle.  Hän toimi myös vakuutusasiamiehenä. Ihmiset kutsuivat isää ”pännämieheksi” eli kynämieheksi.

Ihanat kotikonnut

Meillä oli paljon kauniita kukkia, muun muassa ihanat amaryllikset ikkunoilla. Ihan naapuritkin tulivat kysymään, että miten teillä on noin hienot kukat. Kukkien taika oli siinä, että äiti laittoi kukkiin aina koivuntuhkaa, jota saatiin kun kakluuneja lämmitettiin.

Lapsia oli aina pihalla ja yhteisöllisyys sitoi toisilleen vieraitakin ihmisiä yhteen. Sitä kaipaan nykyään. Kun naapurin pojat tekivät talvella ison lumilinnan, he pyysivät meitä pieniä mukaan. Ihmiset pysähtyivät juttelemaan kadulla.

Kansakouluruokailua 1950-luvulla.
Kansakouluruokailua 1950-luvulla. Valokuvaaja tuntematon/Journalistinen kuva-arkisto/Alma Media/Uuden Suomen kokoelma.

Muistan, kun jouluna kulki makeisjuna kotimme ohi. Sinne sai hakea lipun lähikaupasta. Junassa joulupukki jakoi karkkia ja laulettiin joululauluja.

Kun olimme katsomassa pukkiparaatia, muistan että minulla oli isän ostama uusi keltainen talvitakki päällä. Takissa oli karvareunat, ja joulupukki tuli paraatin keskeltä sanomaan minulle, että ”Sinullahan on tyttö hieno takki!” Olin ylpeä siitä, sen muistan.

Nainen leipomossa 1950-luvulla.
Nainen leipomossa 1950-luvulla. Valokuvaaja tuntematon/Journalistinen kuva-arkisto/Alma Media/Uuden Suomen kokoelma.

Vanhemmat veivät meidät pyhäkouluun, jossa kävimme monta vuotta. Muistan myös että meillä oli tosi tarkat ruoka-ajat ja sunnuntaisin oli usein karjalanpaistia.

Isä sanoi aina äidille, että ”On niin hienoa ja kotoista, kun meillä näin paljon lapsia.”

Surua

Isän kuollessa vuonna 1958 olin itse 12-vuotias. Surun lisäksi jouduimme taloudellisesti tiukoille äidin käydessä nyt yksin palkkatöissä. Me kaikki viisi lasta olimme kouluiässä, nuorin 4-vuotias ja vanhin 16-vuotias.

Jaoimme pikkusiskoni kanssa aamuisin ennen kouluun menoa Hämeen Sanomat -lehteä. Äidillä oli sellainen ylpeys, että kerjätä ei saa.

Vaikka se kuulostaa makaaberilta nyt, niin muistan miten yksi setä toi meille kilon jauhelihaa syötäväksi, kun isä oli kuollut. Hän halusi auttaa, koska tiesi, että ilman isää meillä olisi tosi tiukkaa.

Viimeistä Tampellassa valmistettua sotakorvausveturia viimeistellään heinäkuussa 1952
Viimeistä Tampellassa valmistettua sotakorvausveturia viimeistellään heinäkuussa 1952

Olin lapsesta asti lahjakas maalaamisessa ja musiikissa. Vaikka en päässyt pyrkimään nuorena taidekouluihin, koska minun oli tienattava kotiin rahaa, käytin luovuuttani arjessa.

Suunnittelimme vaatteita pikkusiskoni kanssa ja ompelimme niitä. Suunnittelin ystävilleni asuja: yhdellekin ystävälle, joka lähti kesäksi Amerikkaan.

Olen kiitollinen

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen. Selvisimme kaikki lapset kunnialla työelämään ja lisäkoulutuksen kautta saimme hyvät työurat.  Vaikeista olosuhteista huolimatta meillä oli usko itseemme. Emme antaneet periksi.

Perunoiden multausta Kangasalla kesällä 1945 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto
Perunoiden multausta Kangasalla. Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto

Äidiltä peritty ahkeruus on antanut paljon mahdollisuuksia. Ja tasa-arvo on minulle tärkeä juttu. Naiset joutuivat sodissa yhtä koville kuin miehetkin, kenties toisella tavalla, mutta kuitenkin. Sitä pitää arvostaa.

Nainen, 73
Satakunta

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.