NUORUUDEN UNELMAT JÄIVÄT

6.8.2020 NUORUUDEN UNELMAT JÄIVÄT

Nuoruuden unelmat jäivät sodan jalkoihin

Hyvää ja viljavaa elokuuta, lukijat! Haastattelimme kuopiolaista Rauha Kajanusta, joka toimi Punaisen Ristin apusisarena jatkosodassa. Sodan keskellä nuoruuden unelmat jäivät, kuten suurimmalla osalla sodan käyneestä sukupolvesta.

Rauha Kajanus

Sotiemme naiset luopuivat unelmistaan Suomen itsenäisyyden puolesta.

Naisten sota-ajan työvelvollisuus

Suomeen oli vuonna 1939 säädetty 18–56-vuotiaita naisia koskeva sota-ajan työvelvollisuus paikkamaan työvoimapulaa, joka syntyi työikäisten miesten lähtiessä rintamalle. Vuonna 1942 työvelvollisuutta vielä laajennettiin ikähaitarin molemmista päistä koskemaan kaikkia 15–65-vuotiaita naisia.

Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö

Jatkososan aikana toiminut Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö (tai apusisaret tai pikkusisaret), oli vapaaehtoisten naisten terveydenhuoltojärjestö. Apusisaret toimivat kenttä- ja sotasairaaloissa sekä muissa terveydenhuollon tehtävissä sairaanhoitajien apuna. Järjestö perustettiin vuonna 1941 Suomen Punaisen Ristin (SPR) johtajan C. G. E. Mannerheimin käskyllä.

Käytännössä apusisareksi ryhtyminen korvasi työvelvollisuuden, ja koulutuksen jälkeen komennukselle oli pakko lähteä. Apusisartoiminta perustui vapaaehtoisuuteen, eikä siitä saanut korvausta. Vuonna 1943 apusisarille alettiin kuitenkin maksaa päivärahaa.

Rauha Kajanus, Iisalmesta

Apusisaria oli jatkosodan aikana kaikkiaan 3 553. Useimmat olivat hyvin nuoria, mutta joukossa oli myös aikuisia naisia.

Rauha Kajanus oli vain 16 vuotta vanha, kun hän matkusti Helsinkiin ja liittyi Punaisen Ristin Apusisarjärjestöön. Hän sai pikakoulutuksen tehtävään vuonna 1943 ja työn sotasairaalan osastolla. Työ siellä jatkui maaliskuulle 1944.

Maaliskuussa Rauha sai komennuksen Raumalle, jossa hän oli töissä Karin kansakouluun rakennetussa sotasairaalassa sodan loppuun asti.

Sieltä nuoren naisen matka jatkui edelleen Vaasaan siirtoväen sairaalaan.

Kun kouluja ryhdyttiin avaamaan, sairaala lopetettiin ja Rauha pääsi kotiin.

Lähdin Iisalmesta Helsinkiin, kun olin 16 vuotta. Olin saanut auttamisen kokemusta kotona, kun meillä leivottiin rintamalle leipää.

Sain SPR:ltä pikakoulutuksen apusisaren tehtäviin. Täytin 17 vuotta sairaalassa. Muistan, kun syntymäpäivääni vietettiin pommituksen keskellä.

Tarjolla oli Ruotsista saatua lakritsia ja iso kakku ja ihan oikeaa kahvia!

Se oli hienoa!

Muistoja sodasta ja Helsingistä

Sota oli varjostanut Rauhan lapsuutta jo ennen jatkosodan apusisaraikoja.

Se oli kyllä kova kohtalo Suomelle, kun Karjala menetettiin. Sitä ei voinut ymmärtää.

Helsingissä jatkosodan aikana apusisarena ollessani asuin sukulaistädin luona Siltasaarenkadulla, ja kävelin sieltä työmatkat Töölöön sairaalaan.

Pommituksen tuhoja Helsingissä Vuori- ja Kaisaniemenkadun kulmassa.

Yhtenä päivänä tuli kova ilmapommitus, kun olin tulossa sairaalasta kotiin. Kaisaniemenkatu paloi jo kahta puolta. Onneksi pääsin kuitenkin pommisuojaan. Se oli Siltasaaren kallioluolassa.

Jäi niin mieleen, että luolan katto tärisi ja raplinkia tuli katosta päähän. Luola oli kostea, vettä tippui katosta. Ihmiset istuivat päät painuneina ja pienet lapset itkivät.

Maalle lähtijöitä Helsingin Rautatieasemalla

Kerran muistan, kun rautatieaseman vasempaan siipeen tuli pommituksessa täysosuma. Mietin, miten paljon sisällä mahtoi olla ihmisiä, kun se syttyi räjähdysmäisesti tuleen. Se on jäänyt syvälle mieleen.

Senkin muistan, miten Lauttasaareen laitettiin valot ja Helsinki pimennettiin. Siinä ampuivat sitten venäläiset ohi.

Sairaalassa työkaverinani oli yksi laborantti Riihimäeltä, ja pääsin auttamaan häntä työssään.

Välillä meidän piti nousta sairaalaan katolle vartioimaan, ettei tullut pommiosumaa sairaalaan.

Ensiapumiehiä. Pommituksessa loukkaantunutta viedään hoitoon.

Kerran tuotiin nuorimies sairaalahoitoon. Turkin hihasta pulppusi verta. Mies oli juuri mennyt naimisiin, kun pommitus tuli. Vaimo taisi mennä.

Kouluja otettiin sairaalakäyttöön

Sota-aikana kaikki koulut järjestettiin sairaalavalmiuksiin ja niihin pedattiin sängyt. Kun Kannas murtui, sieltä tuli potilaita. Silloin tein itse työtä Raumalla Karin kansakoululla, ja jouduimme hoitamaan potilaita urheilusalin pienessä pukuhuoneessa ja pesemään heitä pienissä suihkutiloissa. Monien sotilaiden jalat olivat jo mätänemispisteessä. Koetettiin antaa apua mitä pystyttiin.

Arvovieraita sairaalassa

Kroatian suurlähettiläältä leikattiin umpisuolentulehdus meidän sairaalassa Töölössä. Hänen vaimonsa toi miehelleen kananmunia. Ja minä kun osasin, jouduin keittämään munakokkelin suurlähettiläälle.

Sain palkaksi karamellia, kun mentiin petaamaan suurlähettilään huonetta.

Poikaystävälleni hän lähetti sikarin, mutta ei minulla ollut poikaystävää vielä silloin. Lähetin sikarin isälle. Oli liikuttavaa, kun sellainen suurmies antoi lahjoja minulle.

Eräs kunnianarvoinen eversti oli haavoittunut kuolettavasti, ja itse Mannerheim tuli hyvästelemään hänet. Mannerheim tuli siviilipuvussa.

Meille annettiin ohjeet, ettei saa katsoa häntä eikä sanoa mitään. Näin hänet: hän oli pitkä mies, ja hän peitti kasvonsa takin kauluksella, sillä halusi olla tuntematon, koska Helsingissä oli vakoojia.

Ei näistä saanut puhua sota-aikana.

Muistojen virtaa

Edesmennyt mieheni haavoittui Omelian (Rukajärvi) motissa jo vuonna 1939.

Hän parantui, mutta hänelle jäi pysyvä sydänvika. Hän kuoli 86-vuotiaana Kaunialan sotavammasairaalassa.

Miinanraivaajat ja pikkusisaret saivat veteraanijärjestöltä kuntoutusjaksoja. Minä en enää pysty menemään minnekään, kun olen halvaantunut. Mutta saan siivousapua ja apteekkikäyntejä. Minulla on turvapuhelin. Yhtenä yönä hoitajat tulivat minua hoitamaan, ja hoisivat kuin pikkulasta. Pesivät ja pistivät nukkumaan. Halvauksissa on mennyt kolmesti puhe, ja kerran piti opetella kävelemään uudestaan.

Veteraanivastuu ry:n Pia Mikkonen luovuttaa Rauha Kajanukselle henkilökohtaisesti Sotiemme Naiset -merkin kiitokseksi työstä itsenäisyytemme puolesta.

Sotiemme Naiset -merkki

Varaamalla ja ostamalla Sotiemme naiset merkin veteraanit.fi-sivustolta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille sekä tuet heitä ja veteraaneja.

Suurkiitos haastattelusta ja muistoista Rauha Kajanukselle.

Teksti: Laura Pennanen