Vuosi: 2021

6.9.2021 TAPAHTUI TÄLLÄ PAIKALLA SODAN AIKANA: PYYNIKIN NÄKÖTORNI

Tampereen Pyynikin kaunis näkötorni on tullut tutuksi yhä useammalle suomalaiselle, kun korona-aikana on keskitytty kotimaanmatkailuun. Maankuuluja munkkeja jonottavat ovat saattaneet vilkaista myös pientä, Pirkanmaan Lottaperinne ry:n kiinnittämää kylttiä ulko-oven vasemmalla puolella.

Ilmavalvonnassa kyse ei ollut pienestä tehtävästä: Näkötornista näkee hyvällä säällä joka suuntaan lähes 40 kilometrin päähän, joten käytännössä lotat olivat ensimmäiset havainnoijat, joiden tehtävä oli varoittaa kaupungin ilmapuolustusta lähestyvästä vaarasta.

Aila Iisalo on kertonut Ilta-Sanomissa kokemuksistaan 17-vuotiaana ilmavalvontalottana.

“Ne näyttivät aivan kurkiparvelta”, Iisalo kuvaili ensimmäistä havaintoaan pommikoneista, jotka lähestyivät Tamperetta Lempäälän suunnasta 21. joulukuuta 1939.

Iisalon havainnon toimitti puhelimitse ilmavalvonnan aluekeskukseen toinen tähystysvuorossa ollut lotta. Puolustuksen pienet tykit sekä konekiväärit aloittivat tulituksen, ja vaikka merkittävä osa pommeista putoili Näsijärveen, kertyi kaupungin ensipommituksista neljä kuolonuhria ja neljä loukkaantunutta.

Vielä talvisodassa Tampereen ilmapuolustus oli, monen muun kaupungin tavoin, kaluston osalta heiveröinen, Tampereella suorastaan pahasti vajavainen. Raskas it-tykistö oli alussa keskitetty Helsingin ja Viipurin suojaamiseen. Koska Tampereella oli kuitenkin monin tavoin merkittävää teollisuutta, pommituksia tuli tiheästi.

Tamperetta pommitettiin talvisodan aikana kymmenenä päivänä, ja Aila Iisalo sattui olemaan kiikareineen Pyynikin tornissa tähystysvuorossa aina hyökkäysten tapahtuessa. 17-vuotias Iisalo oli lottaporukkansa selvästi nuorin.

Tavallisesti vartiovuorot Pyynikinharjulla kestivät kaksi tuntia kerrallaan. Aune Rahola kertoo Ikämiessuojelukunnan säätiön videolla, että pommitusten kannalta huonolla säällä, esimerkiksi lumisateessa ja pilvisinä päivinä, lotilla oli vapaata, mutta kriittisiä olivat kirkkaat päivät ja yöt.

26 metriä korkean tornin näköalapaikalle pääsee nykyään hissillä.

Pyynikinharju on maailman korkein jääkauden aikainen pitkittäisharju (160 metriä merenpinnasta), ja se suojeltiin osin jo 1830-luvulla, kun alueelta kiellettiin puiden hakkuu. 1990-luvulta alkaen se on kuulunut Museoviraston “valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen” listalle.

Tänä päivänä Pyynikin 26-metrinen, Ahvenanmaan punagraniitista rakennettu näkötorni tunnetaan upean näköalan lisäksi munkeistaan. Niitä on perheyrityksessä paistettu salaisella, vuosikymmeniä vanhalla reseptillä luultavasti jo miljoonia kappaleita.

Näkötornillakin on jo ikää: Se valmistui 1929, mutta ei ollut suinkaan ensimmäinen. Vuonna 1888 rakennettu puinen näkötorni kuitenkin purettiin sen vaurioiduttua sisällissodan taisteluissa. Kuvan vanhasta tornista voi kurkata täältä.

Näköalat Pyykinin tornin huipulta ovat upeat

Aila Iisalo sai siis tulikasteensa Stalinin syntymäpäivänä 21.12.1939. Jatkosodassa ilmavalvontaa ei hoidettu enää näkötornista, mutta Iisalon lottapalvelus jatkui katkeamatta toisaalla, toisissa tehtävissä: Hän siirtyi siviiliin vasta 4. joulukuuta 1944.

Tornin juuressa sijaitsevassa Munkkikahvilassa on kuvattu Kummelin legendaarinen Tonnin seteli -sketsi.

Lähteet

6.8.2021 TAPAHTUI TÄSSÄ PAIKASSA SODAN AIKANA, LAUTTASAARI, TELKKÄKUJA 5

Lauttasaari puolustautuu

Helsingin Lauttasaaren kaupungiosassa sijaitsevassa Myllykalliossa toimi ilmatorjuntapatteri vuosina 1939–1944. Myllykallio on Lauttasaaren korkein kohta: kukkula on 31 metriä korkea. Paikalla oli yksi Helsingin ilmapuolustuksesta vastanneista raskaista ilmatorjuntapatterista, mistä syystä Lauttasaarta yritettiin pommittaa sotien aikana useita kertoja, tuloksetta.

(SA-kuva) Vartiomies havainnut vieraan koneen ja antaa hälytyksen. Lauttasaari 1942.
Vartiomies havainnut vieraan koneen ja antaa hälytyksen. Lauttasaari 1942. (SA-kuva)

Muistoksi sodanaikaisesta ilma­puolustuksesta on paikalle jätetty kaliiberiltaan 76-millimetrinen ilma­torjunta­tykki ”Itko”.

Nykyään Myllykalliota ympäröivät Lauttasaaren ala-asteen koulu ja Lauttasaaren kirkko.  Alueella on kerrostaloja ja korkeimmalla kohdalla on suosittu lintutorni.

Mennään kuitenkin hieman sivuun Lauttasaaren Myllykalliosta, Telkkäkuja 5:een. Kuja päättyy meren rantaan ja siellä on nykyään eräitä Helsingin kalleimmista asuintaloista. Paikka on kaunis. Rannasta näkee Keilaniemen selälle ja Länsiväylän sillan alta veneillessä pääsee Helsingin edustan saariston lomasta Suomenlahdelle.

Nuori neiti Regina Sjöberg

Lauttasaaressa oli paljon kesähuviloita ja Telkkäkuja 5:ssä asui nuori Regina Sjöberg perheineen. Viereisellä tontilla asui – kuinka ollakaan – Tallbergit, jotka omistivat tuolloin yli puolet Lauttasaaresta. Naapuruksilla oli hyvät ja ystävälliset välit. Naapuriapua tarjottiin puolin ja toisin. Tallbergit olivat luvanneet kellarinsa myös naapureidensa käyttöön ilmapommituksien varalta.

Kun ilmapommitukset alkoivat, piti juosta Tallbergien kellariin sirpalesuojaan. Mikään varsinainen pommisuoja se ei ollut, mutta siellä Regina Sjöbergkin nukkui öitään.

Pahinta oli kuulemma aamulla lähteä töihin, kun ei tiennyt missä kunnossa kaupunki oli kovien pommitusten jälkeen. Ja oliko oma talo vielä pystyssä.

Ulkona piti liikkua lakanat päällä ja ikkunoiden edessä pidettiin mustia kankaita.
Ulkona piti liikkua lakanat päällä ja ikkunoiden edessä pidettiin mustia kankaita.

 

Muistoksi menneestä jäi tammi

Puuhuviloiden ja rantasaunojen paikalla seisovat nyt uljaat pienkerrostalot, paikka on edelleen kaunis ja haluttu asuinpaikka.

Tälle tontille muistoksi historiasta on jäänyt tammipuu. Sen Regina Sjöberg on siihen nuorena istuttanut.

Regina Sjöbergin tytärtä Anneli Pehkosta haastatteli Laura Pennanen.

 

Kuvat: Anneli Pehkosen koti-albumi ja SA-kuvat)
Lähteet: Lauttasaari-Seura

6.7.2021 TAPAHTUI TÄLLÄ PAIKALLA SODAN AIKANA: POMMIT UPPOSIVAT PELTOON PERNIÖSSÄ

Jatkosodan aikana Neuvostoliitto suoritti Suomen alueelle yli yli 2500 pommituslentoa. Yli 900 siviilin lasketaan kuolleen ja lähemmäs kolmentuhannen haavoittuneen, mutta suomalaisten talvisodasta huomattavasti kehittynyt ilmatorjunta ehkäisi osaltaan merkittävästi tuhoja.

Valtava pommitusmäärä herätti tietenkin Suomessa katkeruutta mutta aiheutti siis määräänsä verrattuna jopa yllättävän vähän siviiliuhreja. Yksi syy lienee se, että kovin usein pommeja pudoteltiin minne sattui, kuten esimerkiksi Nakkilan pikkuiseen Järvikylään – ilmeisesti pommittajat luulivat tähtäävänsä Porin lentokenttää mutta erehtyivät utuisena iltana luulemaan peltoja kiitoradoiksi.

Erehdyksestä lienee ollut kyse myös Perniössä maaseutuvaltaisessa kunnassa, joka nykyään kuuluu Salon kaupunkiin. Jatkosodan alkupuolella perniöläinen Kauko Ihanaranta oli monen ikätoverinsa tavoin liittynyt sotilaspoikiin 12 vuotta täytettyään. Tehtävinä oli muuan muassa sankarivainajien kunniavartiossa seisomista mutta myös esimerkiksi sotavankien kuljetusta. Ampumistakin harjoiteltiin.

Perniöön osuneiden pommitusten aikana Ihanaranta oli pellolla harventamassa sokerijuurikkaita. Hän kuuli ja näki lentokoneiden saapuvan – idästä. Oli siis pääteltävissä, että “ryssän koneista” on kyse. Ensin pommisatsi sujahti naapuritilan pellolle, sitten sille, jolla Iharanta oli hommissa.

Näin hän kertasi yhä tuoreena muistissa ollutta tapahtumaa yli 70 vuotta myöhemmin Tuohitun tahti -kirjassa.

“Pommit näkyivät, kun ne irtosivat koneista, mutta sitten häipyivät näkyvistä, kun putoamisnopeus kiihtyi. Seuraavaksi näkyi, kun maa pöllähti.”

“Ne menivät maan sisään, ties kuinka syvälle. Ja siellä ovat vieläkin. Viisi reikää vaan nähtiin. Pääteltiin, että ne olivat palopommeja, joitten sytyttimet oli herkistetty kovarakenteista kaupunkikohdetta varten. Sen takia eivät räjähtäneet. Kai ne oli Saloon tai Turkuun tarkoitettu.”

Ilmeisesti räjähdyksiltä pelasti sama seikka, joka riivaa usein rakennuksia Salon seudulla: Alue on vanhaa merenpohjaa, jonka sinisaveen uppoaa esimerkiksi asuntojen rakennusvaiheessa kymmeniä metriä paalutusta. Ihanarannan lähelle tullut pommilasti putosi vieläpä alueelle, jossa on saven lisäksi erityisen pehmeitä lähteensilmiä.

Perniön Tuohitun kylä, jossa pommitus tapahtui, on saanut ensimmäiset uudisasukkaansa jo 1200-luvun lopulla. Ei siis olisi ihme, jos tulevaisuuden arkeologit joskus jalkautuisivat paikalle. Pommien syvyyteen tuskin kukaan tulee koskaan kaivamaan.

Teksti ja kuva: Pekka Mäntylä

Lähde: Tuohitun tahti -kirja (Kauko Mäntylä, 2016)

6.6.2021 TAPAHTUI TÄSSÄ PAIKASSA SODAN AIKANA: KAINUUN JUNTUSRANTA

Arolan pirtin asukkaat saivat ensimmäisten joukossa todistaa talvisodan syttymisen.

Suomalaiset sotilaat tutkivat karttaa. Suomussalmi 1939. SA-kuva

Koira haukkui vieraita miehiä

Aamun sarastaessa 30. päivänä marraskuuta 1939 Lempi Seppänen havahtui tilan aamutoimista koiran kovaan haukuntaan ja ymmärsi, ettei kaikki ollut kohdallaan. Suuri joukko Neuvostoliiton sotilaita piiritti niskat kyyryssä naapuritaloa. Nämä olivat selvästi vaarallista joukkoa: eivät mitään täytemiehiä. Suomeen oli hyökätty.

Levottomista ajoista huolimatta seudun siviiliväestöä ei ollut evakuoitu. Lisäksi Lempi oli yksin lasten kanssa kotona, sillä perheen isä oli puusavotassa.

Lempi Seppäselle tuli kiire. Hän laittoi 2 lasta vesikelkkaan ja kolmas juoksi perässä kun lähti Juntusrannan kylään kertomaan sodan alkamisesta. Kotiin jäivät niin takki kuin pienet säästötkin. Niitä ei ehtinyt ottaa mukaan. Lempi vaelsi kymmenen kilometrin matkan vaikeakulkuista reittiä ja toi kylille ensimmäisen suullisen tiedon vihollisten hyökkäyksestä rajan yli.

Kun tieto hyökkäyksestä levisi kylässä, väki lähti pakomatkalle Kokkojärven yli. Tarkoituksena oli päästä Kiannanniemelle ja sieltä edelleen kohti länttä. Hiihtokeli oli huono ja lunta oli maassa vain 10–15 senttiä. Matkalle oli lähdettävä jalan ja mukaan sai vain sen, mitä jaksoi kantaa.

Lempi Seppäsen rohkea matka Juntusrannan kylään pelasti 133 naista, miestä ja lasta joutumasta vankileireille. Pääosin paikalliset päätyivät evakkoon Muhokselle, niin myös Seppänen perheineen.

Osa kyläläisistä jättäytyi kuitenkin omasta vapaasta tahdostaan venäläisten vangiksi. Korpikommunismi oli voimissaan, ja jotkut odottivat ilmestyskirjan Punaista Ratsastajaa saapuvaksi. Venäläiset veivät vangitsemansa perheet Kintismäen vankileirille, jossa 13 heistä kuoli nälkään ja sairauksiin.

Suomalaisten sotilaiden naamioitu teltta. Suomussalmi 1939. SA-Kuva

Suomi keskeltä poikki

Lempi Seppäsen havaitsemat neuvostojoukot tulivat Suomeen Karttimon rajapuomin kohdalta, jossa ei ollut pysyvää vartiointia – rajalla toki kävi päivittäin partio tarkastamassa tilanteen. Vaikka rajan takana oli havaittu liikehdintää, ei kuitenkaan osattu odottaa kovin suurta vihollismäärää Karttimon kautta tulevaksi, vaan luultiin, että pääosa vihollisen joukoista tulisi Raatteen suunnasta, josta johti tie Neuvostoliiton puolelle.

Juntusranta oli vain yksi venäläisten rajanylityspaikoista tuona kohtalokkaana päivänä. Ja Raatteentietäkin pitkin vihollisia lopulta tuli, kuten tunnettua on. Mutta paljon ehti tapahtua Juntusrannassa jo kaksi viikkoa ennen kuuluisia Raatteentien taisteluita. Tämä sodan alkutaival jäi vähemmälle huomiolle, koska kansainvälinen media ehti vasta Raatteentielle todistamaan talvisodan ihmettä.

Venäläisten tarkoituksena oli ollut, että Juntusrannasta ja Raatteesta tulleet joukot yhtyisivät Suomussalmen kirkonkylässä, minkä jälkeen marssittaisiin Ouluun ja saataisiin siten katkaistua Suomi sen kapeimmalta kohdalta.
Tämä ei kuitenkaan onnistunut.

Sotatoimet päättyivät maaliskuussa 1940 ja rauha solmittiin 13.3.1940. Raja pysyi edelleen samassa paikassa, minne se oli merkitty Täyssinän rauhassa vuonna 1595. Myös vangit palautettiin kesällä 1940.

Vuosien 1939–1945 sodissa Juntusrannasta poltettiin lähes kaikki rakennukset, vaan ei Arolan pirttiä ja tilan rakennuksia. Talvisodan aikana talo oli venäläisten asuttama aina siihen saakka, kun nämä tammikuussa perääntyivät. Jatkosodan aikana – kaksi talvea ja yhden kesän – talossa asuivat saksalaiset sotilaat.

Arolan tila kukoistaa yhä

 Kaikki Arolan rakennukset ovat nykyään matkailukäytössä, ja siellä järjestetään maatilamajoitusta ja eräretkiä. Tilan nykyinen isäntä Eero Seppänen on kolmanneksi nuorin lapsi Lempin seitsemästä lapsesta. Hän ja hänen vaimonsa Helena järjestävät tilauksesta myös talvisota-aiheisia kävelyitä, ja Lempi Seppäsen pakoreitin Arolasta Juntusrannan koululle pääsee kävelemään opastetusti.

Arolan historiallinen, sodan tuholta säästynyt päärakennus. Alakerrassa on pirtti ja yläkerrassa kaksi makuuhuonetta.

Eero Seppästä haastatteli Laura Pennanen. Koonnut Alma Jylhä

Lähteet:

  • arolabear.fi
  • ruhtinansalmi.fi/sotahistoria.html
  • viakarelia.fi/teema/sotahistoria/talvisota
  • https://www.tv7.fi/arkki/sittenkin-totta_p11675/
  • Teemu Keskisarja: Raaka tie Raatteeseen

6.5.2021 TAPAHTUI TÄLLÄ PAIKALLA SODAN AIKANA: HIRMU SAATIIN AVUKSI KOTIRINTAMALLE

Suomen armeijan vahvuus jatkosodassa oli pitkälle päälle puolen miljoonan. Se oli valtava määrä etenkin suhteutettuna maan väkilukuun, joka oli tuolloin vasta vajaat neljä miljoonaa.

Kun armeijan vahvuudesta valtaosa oli luonnollisesti miehiä, vieläpä parhaassa työiässä olevia, jäi kotirintamalla naisille ja nuorille valtava vastuu mitä moninaisimmista töistä, joita oli aiemmin tavattu pitää “miesten töinä”.

Sotateollisuuden innovaatiot perinteisesti jalostuvat, vähintäänkin viiveellä, avuksi myös siviiliteknologiaan. Tämän jutun esimerkki tuskin on sotatekniikan tuotosten perillisiä, ainakaan tiettävästi, mutta kiinnostava se on: klapikone nimeltä Hirmu.

Klapikoneen keksijäksi nimetään usein Jaakko Pöntelin, ja ajankohdaksi 1970-luku. Hänen ideoimansa Klapi-Tuiko kiistatta onkin nykyään käytössä olevien polttopuidenhalkaisukoneiden esikuva, mutta jotain vastaavaa oli siis kehitetty jo jatkosodan aikana.

Työväen Arkistossa on kuvia ilmeisesti vuonna 1943 kehitellystä Hirmusta, joka käväisi myös Ulla Viljasen perheen apuna Köyliössä jatkosodan aikana. Ullan ja hänen rintamalla olleen kirjeystävänsä ja sittemmin aviomiehensä, Urpon, kokemuksista sodassa on kerrottu blogin aiemmissa osissa.

Ote Ullan kirjeestä Urpolle 10.3.1944

Tänään oli muuten oikein märkä lumipyry. Juu, ja isä toi Yttilästä kaupan ”Halkohirmun” tuohon pihalle ja on sillä aikomus pienentää rangat haloiksi. Kerron sitten, jos onnistuu. Minun työni mahtuu ”roppiseen”. Aamulla kannun vein ja illalla lehmät lypsin ja sen välinajan kehräsin, siinä kaikki. Ja pyhän aikaan minä voin olla taas kirjoitustuulella?!!

Hirmua valmistettiin Keskusosuusliike OTK:n tehtaalla, jossa oheinen kuvakin on otettu. Ullan isä Vihtori Viljanen oli sodan aikana Köyliön Osuuskaupan luottamustehtävissä ja sai siksi lainata uutta keksintöä.

Kuvan vasemmassa reunassa on Hirmun sirkkeliosio. Sahattava puu pantiin sirkkelin terän sivulla olevaan kouruun katkaisua varten. Halkojen tai klapien halkaisua varten on laitteen vauhtipyörään (puulla suojattu pyöreä osa) kiinnitetty kirveenterä. Mies pitelee halkaistavaa klapia, johon kirveenterä iskee.
Kuvan vasemmassa reunassa on Hirmun sirkkeliosio. Sahattava puu pantiin sirkkelin terän sivulla olevaan kouruun katkaisua varten. Halkojen tai klapien halkaisua varten on laitteen vauhtipyörään (puulla suojattu pyöreä osa) kiinnitetty kirveenterä. Mies pitelee halkaistavaa klapia, johon kirveenterä iskee. Kuva: Työväen Arkisto
Köyliön Yttilän kylän Osuuskaupparakennuksesta osa on siirretty muualle, mutta osa yhä jäljellä asuinrakennuksena. Kuva on otettu tammikuussa 2021.
Köyliön Yttilän kylän Osuuskaupparakennuksesta osa on siirretty muualle, mutta osa yhä jäljellä asuinrakennuksena. Kuva on otettu tammikuussa 2021. Kuva: Pekka Mäntylä

Ote Ullan kirjeestä Urpolle 16.3.1944

Lupasin jutella, kuinka meidän halonteko sujuu tuolla kaupan ”Halkohirmulla”. No, tiistaina sitä koetettiin. Uudesta koneesta kun on sitä kunnostusta: on rasvattava ja tarkistettava kaikki kohdat. Saatiin se rakkine vihdoin viimein paikalleen, moottorin ja remmin sovitus vielä, ja sitten käännettiin virta päälle.

Ei moottori kunnolla vauhtiin päässyt, kun piti sammuttaa, ei masiini pysynyt paikallaan. Siinä kun vauhtipyörässä on se kirves, niin se aiheuttaa nytkyttävän liikkeen, ja se siirsi aina vähän koko masiinaa, kun liukas jäinen piha oli alustana. Ei auttanut muu kuin kantaa santaa alustaksi, ettei luistaisi. Naapurin puolelta sai santaa läheltä, sitten uusi asennus ja koetettiin taas.

Sirkkeli toimi hyvin, mutta se halkaisu, se oli jännää, kun ei koskaan oltu edes nähty. Isä koetti ensin, loistavasti pölkky halkesi. Kyllä meitä huvitti koko toimitus; Sinun olisi pitänyt olla näkemässä! Tuona päivänä ei sen enempää jatkettu työtä, sillä oli mitä kurjin ilma, lunta tuli taivaan täydeltä, mutta me olimme niin innostuneita, ettei yhtään huomattu ennen kuin oltiin märkiä ihan kokonaan. Tuo oli tiistaina.

Keskiviikkona, siis eilen, olimme todenteolla halkotöissä. Isä hoiteli sirkkeliä ja siis katkaisua, Liisa [Ullan pikkusisko] holttaili rankaa latvapäästä, ja minä opin vähitellen halkomaan. Se on aina laaki ja paukaus, kun halkeaa, iso pölkki. Haloista tuli puolen metrin pituisia ja minä halkelin ne melkein ”silpuksi”, pienet puolikkaiksi ja vähän isommat neljään.

Ja eilispäivän kuluessa tuli sahattua, haljeltua ja pinottua runsaan metrin korkuista pinoa 24 juoksumetriä. Joka puumäärä olisi vastannut ja vastaakin kai kolmea syltää halkoja. Neljäs syltä ostettiin. Tänään oli käsillä koivupuiden vuoro. Niistä tehtiin valmiita pesään pantavia, niillä kun lämmitetään. Ja harjaiksi teimme Liisan kanssa hellapuita, sen verran ettei tarvitse vielä ensi viikollakaan ”klappitingille” mennä. Liisa katkoi halon sirkkelissä ja minä halkelin.

Siinä oli meidän kokovuotiset polttopuut ja tulivat nopiaan, ainakin omasta mielestämme. Mutta kyllä halkotyö tottumattomalle tekee kaikki paikat niin kipeäksi, olipa se minkälaista tahansa. Tähän asti minulla oli tarkoitus kirjoittaa eilen illalla, mutta ei siitä tullut mitään, minä nukuin heti, ilman isompia esipuheita.

Kirjoittaja: Pekka Mäntylä

Kirjeiden lähde: Sota-ajan kirjeet toim. Kauko Mäntylä (2020, toistaiseksi julkaisematon)

 

6.4.2021 TAPAHTUI TÄSSÄ PAIKASSA SOTA-AIKANA

Kansanopiston rakennus ja Lapsenpäästölaitos, Lahti

Lahdessa, Harjukatu 46:ssa on komea kansallisromanttinen kivilinna, jonka jykevässä julkisivussa on kauniit koristeaiheet. Talo on rakennettu 1900-luvun alussa kansanopistoksi, ja nykyään siellä toimii Opiston Kunkku –nimellään talon historiaa ja majesteetillista olemusta kunnioittava hotelliravintola.

Syksyllä 1939 sotavarustelut sotkivat kansanopiston uuden lukukauden, ja opiskelijoiden sijasta rakennukseen majoitettiin liikekannellepanon jälkeen 1500 reserviläistä päällystöineen.

Oikein mieltä kivistytti, kun ajatteli, että he tulevat saappainensa lokakuun lokaisilta teiltä opiston puhtautta läikkyviin huoneisiin” opiston johtajatar Edla Kojonen suri. ”Tilanne oli sellainen, että nähtävästi täytyi niin tehdä. Ja mitä peljättiin se tapahtui: sota syttyi. Suuri Venäjä hyökkäsi pienen Suomen kimppuun.” Siitä alkoivat vaikeat ajat opistolle ja Suomen kansalle.

Pian venäläisten ilmavoimat alkoivat moukaroida Lahden kaupunkia. Radio- ja rautatieasemien läheisyydessä sijaitseva opistokin joutui tulilinjalle. ”Turman linnut ilmestyivät heti ensi päivinä opiston yläpuolelle”, Edla Kojonen kirjoittaa, ja ”konekiväärien kuulat rapisivat puolelta ja toiselta”.

Vaikka rakennus säilyi ilmahyökkäyksessä ehjänä – reikiä oli tosin venäläisten tulituksessa tullut kattoon, sen katsottiin nyt olevan liian vaarallinen reserviläisten majoittamiseen. Suuri, yksinäinen talo oli helppo ja silmiinpistävä kohde viholliselle, ja tilat tyhjenivät yhtä nopeasti kuin olivat täyttyneetkin.

Entiseen opistoelämään ei kuitenkaan ollut paluuta. Henkilökuntaa ei ollut, sillä miehet tarvittiin rintamalla ja naiset toimivat lottina sekä muissa töissä.

Talossa kuitenkin valmistauduttiin tuleviin koitoksiin. ”Talon ylimmät kerrokset tyhjennettiin palovaaran vuoksi. Hiekkalaatikot, vesisammiot ja paloruiskut asetettiin joka portaikkoon ja ullakolle, akkunat varustettiin laudoituksella ja –vähän väliä juostiin hälyytettyinä suojaan”, Edla Kojonen kuvaa.

Kohta kansanopiston talo saikin taas uusia, vaihtuvia asukkaita: talvisodan aikana rakennus oli muun muassa Tanskalaisen ambulanssin sotilassairaalana.

 Lapsenpäästölaitos

Kansanopistoa vastapäätä kadun toisella puolella sijaitsee rakennus, jonka nykyinen osoite on Oikokatu 1. Nykyään asuinkäytössä olevan talon rakennutti 1900-luvun alussa tohtori Georg Adolf von Zweygberg, joka perusti siihen yksityisen Lapsenpäästölaitoksen, josta myöhemmin tuli Lahden kunnallissairaalan synnytysosasto. Isäni syntyi siellä vuonna 1941.

Talon seinässä lukeekin nykyisin: ”Lapsenpäästölaitos”.

Kansanopiston talossa tilanne rauhoittui välirauhan aikana niin, että rakennus ehti olla alkuperäisessä opistokäytössäkin jonkin aikaa – nyt tosin siirtoväelle tarkoitetun kotitalouskoulun kesäkurssina. Jatkosodan sytyttyä rakennuksesta tuli 8. sotasairaalan keskus.

Sairaala oli Suomen suurin. Siihen kuului 15 osastoa sekä esimerkiksi veripalvelu. Sairaansijoja oli parhaimmillaan yli 3 200.

Sairaalakokonaisuus levittäytyi laajalle ja sillä oli toimipaikkoja Kansanopiston lisäksi monissa muissakin alueen oppilaitoksissa, esimerkiksi Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä.  Sairaala toimi myös mm. Salpausselän parantolassa Nastolassa ja Padasjoen rukoushuoneella.

Sairaalan osastolle 2. kuului 260 kirurgista sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien sairaansijaa ja sotavammapoliklinikka, myöhemmin myös sairaalan esikunta. Kansanopistolla olivat lisäksi röntgen ja laboratorio sekä sairaalapastorin toimisto. Lottana toimineen mummini oli siellä nielurisaleikkauksessa.

Sairaalalla oli kaikkiaan hallussaan kansanopistolta 68 huonetta, voimistelusali, ruokasali ja keittiö sekä myöhemmin myös luentosali. Sairaalatoimintaa vaikeutti ahtaan ja sokkeloisen Kansanopiston hissittömyys sekä rakennuksen huono vedenpaine, mutta siitä huolimatta siellä hoidettiin jatkosodan aikana noin 45 000 potilasta – neljännes kaikista kotirintamalle hoitoon siirretyistä haavoittuneista ja sairastuneista.

Suomi soti sotansa, mutta sotaponnistukset eivät Kansanopiston osaltakaan siihen päättyneet: rakennus pysyi edelleen puolustusvoimien sairaalakäytössä, josta se lopullisesti vapautui vasta syksyllä 1946.

Sitä päivää johtajatar Edla Kojonen oli odottanut pitkään ja hartaasti:

Epäilemättä on talomme ränsistynyt, epäilemättä emme ajan ja tarveaineiden puutteessa saa sitä entiseen kuntoonsa. – – – Suokoon Korkein meille voimia uuteen tehokkaaseen työtaipaleeseen. Ja tervetuloa Teille entiset opistolaiset ja valistusväki! Tervetuloa uudet! Tervetuloa kotiin!”

Koonnut: Laura Pennanen ja Alma Jylhä

 

Lähteet

  • Forsius, A.: Sotilassairaalat Lahdessa 1939–1945.
  • Forsius, A.: Lahden Kansanopisto sotien jaloissa vuosina 1915–1918 ja 1939–1946. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kansopis.html
  • Börje Sandberg & V.H.Viherjuuri: Lahti, (Otava)
  • Unto Tupala & Pertti Hammar: Niin oli ennen, entäs nyt – kuvia Lahdesta
  • Lahti-seura: Lahti

6.3.2021 TAPAHTUI SODAN AIKANA HELSINGIN ETU-TÖÖLÖSSÄ

Maaliskuun blogissa minun oli tarkoitus vierailla Lahdessa 80-vuotiaan isäni luona. Hän on syntynyt Lahdessa välirauhan aikana vuonna 1941. Aioin tehdä jutun sodanaikaisesta sairaalasta, joka toimii nykyisin asuinrakennuksena, mutta koronan takia jouduin muuttamaan suunnitelmaa.

Mietin mitä muuta voisin löytää, ehkä tästä ihan läheltä.

Muutimme pari viikkoa sitten perheeni kanssa takaisin Etu-Töölöön. Lähdimme täältä pienenä perheenä, kun esikoisemme Lea syntyi vuonna 2003, ja tulimme nyt takaisin kolmen ihanan tyttären kanssa nyt kun Lea täytti 18 vuotta.

Aloin siis selvittää kotikulmien sodanaikaisia tapahtumia, mutta Kansallisarkistokin on nyt suljettu – koronan takia niinikään. Löysin onneksi tätä puutetta korvaamaan talvisodasta kertovan verkkonäyttelyn HELSINKI 30.XI.1939 –13.III.1940.


http://vesta.narc.fi/helsinki39-40/index.html

Verkkonäyttelyssä voi virtuaalisesti kulkea Helsingin kartalla vuonna 1937 ja päästä sen kautta tutkimaan Kansallisarkiston asiakirjoja. Näkökulma on väestönsuojelussa ja siviilien kohtaamissa haasteissa, ja se pyrkii tuomaan esiin aiemmin vähäisessä käytössä olleita asiakirjalähteitä. Materiaalia on peräisin sekä sodanaikaisilta sensuuriviranomaisilta että järjestystä valvovilta tahoilta.

Näyttelystä löydän oman elämäni varrelta tuttuja osoitteita ja päätän lähteä nuorimman tyttäreni kanssa kuvaamaan siinä mainittuja paikkoja nykyisellään.

Runeberginkatu 30

Tässä olen seisonut usein bussipysäkillä ja tässä samaisessa osoitteessa on asunut rakas nuoruudenystäväni.

SA-kuva samasta paikasta talvisodan aikana:
Puuhaloilla sirpaleilta suojattu sisäänkäynti Lars Sonckin korttelissa Etu-Töölössä.

Arkkitehtinsä mukaan nimensä saanut Sonckin kortteli rajautuu neljään katuun. Se on Suomessa harvinainen suurkortteli, jossa on läpikuljettava avopiha. Sodan aikana korttelin Runeberginkatu 30:ssa sijaitseva sisäänkäynti oli suojattu pommituksissa lentäviltä sirpaleilta puuhaloin.

Talvisodan aikana Helsinkiä pommitettiin yhdeksään otteeseen. Helsingin pommituksissa kuoli 97 henkeä ja vakavasti loukkaantui 38 – suurin osa ensimmäisenä sotapäivänä 30. marraskuuta 1939. Se oli ensimmäinen kerta Espanjan sisällissodan jälkeen, kun Euroopan siviiliväestöön kohdistettiin ilma-iskuja.

Jatkamme matkaa.

Apollonkatu 11

Sota-aikana siviilienkin piti ottaa haltuun uudenlaisia taitoja – ja myös mielialan ylläpitäminen vaati työtä ja toimenpiteitä. Jokainen 16–60-vuotias oli väestönsuojeluvelvollinen, jotta sammutus-, raivaus-, ensiapu- ja huoltotöihin saatiin työvoimaa. Kaupunki oli jaettu 19:ään väestönsuojelulohkoon, ja lohkojen talot edelleen asukkaiden muodostamiin talosuojeluryhmiin.
Helsingin väestönsuojelukeskuksen dokumenteista näkyy, että Temppeliaukion lohkolla (johon Apollonkatukin kuului) harjaannuttiin muun muassa tekohengityksen antamiseen ja haavansidontaan sekä valmistettiin paperipatjoja . Mielialaa puolestaan nostatettiin pallopeliharjoituksin, runonlausunnalla, yhteislauluin ja oopperalaulantaa kuuntelemalla.


Lähde: Kansallisarkisto (Sörnäinen). Helsingin väestönsuojelukeskus. Temppeliaukion lohko. T 13012.

Temppeliaukion mäki

Helmikuinen viima painaa vastaan, ja meiltä molemmilta, äidiltä ja tyttäreltä, valuu vettä silmistä, kun nousemme Temppeliaukion tuulisille kalliolle.

Sodalta eivät lapsetkaan Helsingissä säästyneet. Lapsia lähetettiin maaseudulle ja Ruotsiin turvaan, mutta kaikille se ei ollut mahdollista, vaan kaupunkiin jäi lapsia sodan jalkoihin. Paine lasten evakuoimiseksi kasvoi, ja mahdollisiin pakkosiirtoihin valmistauduttiin luetteloimalla kaikki kaupunkiin jääneet alle 14-vuotiaat lapset. Helsinkiin jäämiseen tuli olla painava syy, esimerkiksi krooninen sairaus.


Kuva ilmoituksesta lehdessä

Lähde: Kansallisarkisto (Sörnäinen). Helsingin väestönsuojelukeskus. Temppeliaukion lohko. T 13012.

Luettelo v. 1925 jälkeen ja ennen v. 1939 syntyneistä lapsista, jotka eivät 15/3 mennessä ole vapaaehtoisesti matkustaneet kaupungista

Töölössäkin toimittiin ohjeiden mukaan ja koottiin lista Temppeliaukion mäen ympäristössä asuvista, kaupunkiin jääneistä lapsista.


Lapsiluettelo Temppeliaukion mäen ympäristöstä

Tämä tieto pysäyttää minut. Kerron kuvaustilanteessa kuopukselleni, että Suomesta lähettiin lapsia Ruotsiin turvaan sodalta. Tyttäreni on vaikea käsittää tätä. Hän kysyy, ”Miksi ne lapset lähetettiin pois kotoa? Oliko tässä se sota?”

Mieleeni tulee Klaus Härön koskettava elokuva Äideistä parhain. En ole ikinä nähnyt niin surullista elokuvaa. Onkohan jollakulla täältä sotalapseksi lähetetyllä pojalla tai tytöllä samanlainen kohtalo? Puristan tyttäreni kättä lujempaa.

Sammonkatu 9

Kävelemme jäistä Sammonkatua kotiin, ja törmään osoitteeseen 9 C. Otan kuvan nykyisellään, koska muistan myös nähneeni tämän osoitteen verkkonäyttelyssä.

Nyt siinä on menossa rappuremontti. Onko se sodan jälkeen ensimmäinen?

Maininta netissä: Dos. Eino Jutikkala, Sammonkatu 9
Lähde: Kansallisarkisto (Sörnäinen). Helsingin väestönsuojelukeskus.
T 19585/IV Ca 6.

Tässä osoitteessa, Sammonkatu 9:ssä asui sodan aikana Suomen historian dosentti (myöhemmin professori) Eino Jutikkala. Hänet oli vapautettu asepalveluksesta terveydellisistä syistä, mutta sotaponnisteluihin hänkin osallistui täydellä panoksella. Hän toimi talvisodan ajan Töölön lohkoryhmän suojelujohtajan Aarne Huuskosen apulaisena. Lisäksi kielitaitoinen Jutikkala avusti ulkomaisia sotakirjeenvaihtajia Valtion Tiedotuslaitoksessa. Myöhemmin jatkosodan aikaan hän eteni sen tuotantotoimiston johtajaksi, jossa työssään hän toimitti ja kirjoitti sotaponnistuksia edistävää materiaalia lehdistön ja radion käyttöön aikansa huippunimien, muun muassa Mika Waltarin kanssa.

Kotikonttorilla istuessani ja tätä kirjoittaessani mietin, kuinka paljon hätää, ahdistusta, turvattomuutta ja kurjuutta sota on saanut aikaan. Emme tiedä tarinoista kuin pienen osan, ja siltikin kaikki tuntuu nykyihmisen korvaan painavalta ja traumatisoivalta. Olisinko minä istunut tässä kirjoittamassa, kun oli talvisota?

Pääset HELSINKI 30.XI.1939 -13.III.1940 -verkkonäyttelyyn tästä

Laura Pennanen
Koonnut Alma Jylhä

Lähteet

  • HELSINKI 30.XI.1939 -13.III.1940 -verkkonäyttely
  • Kansallisarkisto
  • SA-kuvat

6.2.2021 TAPAHTUI TÄLLÄ PAIKALLA SODAN AIKANA: KAKKURINSUON VANKILEIRI, KÖYLIÖ

Sotavangeista saatiin apua kotirintaman peltotöihin

Blogin edellisessä kirjoituksessa kerrottiin Ulla Viljasesta ja Urpo Mäntylästä, joiden sodanaikainen kirjeenvaihto johti sodan loppupuolella, elokuussa 1944, avioliittoon asti.

Ullan sotavuodet kuluivat nuoren parin synnyinkunnassa Köyliössä, Satakunnassa, satojen kilometrien päässä rintamasta. Poikkeusolot näkyivät ja tuntuivat kaikkialla, mutta Köyliössä erityisellä tavalla: Pieneen kuntaan perustettiin Kakkurinsuolle neuvostoliittolaisten sotavankien leiri pian jatkosodan alettua. Leiri oli Suomessa ainoa, jossa pidettiin upseerivankeja. Jo syksyllä 1941 vankeja oli yli tuhat, vaikka tiloihin oli suunniteltu otettavan vain 200–300 vankia.

Sotavankileiri n:ro 1
Sotavankileiri n:ro 1 sodan aikana

Sotavankileiri n:ro 1 sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä Ullan kotoa, ja hänen perheensä oli vuokrannut leirin läheltä pellon kauramaaksi.

Ulla ja Urpo olivat päättäneet alkaa kirjeenvaihtoon Urpon lähdettyä asepalvelukseen tammikuussa 1942. Ensimmäinen maininta vankileiristä on toukokuulta, ja sen jälkeen Kakkurinsuohon liittyvää tiedotettavaa on kirjeissä muun asian seassa tasaisesti.

Ote Ullan kirjeestä Urpolle 9.5.1942

Jatkan nyt tätä kirjoittamista, toiset ovat saunassa ja nyt on ”rauha maassa”. Sain kirjeesi ihan äskettäin, kiitos siitä, kiitos myöskin kuvasta. Nyt oli posti kulkenut aika nopeaan. En oikein uskaltanut vielä odottaakaan. Minkälaista hommaa se päivystys on?

Tuli tässä välillä pieni keskeytys. Kaksi vartiosotilasta poikkesi sisään, oli taas yks ryssä livistänyt (Köyliön Kakkurin sotavankileiristä), ja pojat ovat etsimässä.

Ulla 1.10.1942

Kaurankorjuussa mekin olimme tänään Kakkurissa. Kyllä kesä pian kuluu kun siitä ei ole pitkää aikaa, kun juuri oltiin kylvöllä ja nyt saadaan korjata satoa talvenvaraksi. Eilen löysin pellolta neliapilan, lapsettaa niin paljon että laitan sen tähän mukaan. (”Hymyile” sitten jos tahdot).

Vangeista oli tullut jo tuttua työvoimaa monilla tiloilla, ja heihin näytetään tottuneen. Asemasotavaiheessa Ullalla oli kertoa vankileiriltä Urpolle ”jymyuutinen”, joka ei liittynyt vankeihin vaan vartijoihin ja paikallisiin nuoriin naisiin.

Ulla 3.10.1943

Ja sitten minulla on tiedossa yksi jymyuutinen. Tämän kylän muutamat tanssinhaluiset tytöt olivat käyneet Kakkurin [vanki]leirialueella tanssimassa, aina silloin tällöin. Leirillä olleita [vartio]sotilaita tietysti oli mukana, sehän on selvää. Lystiä oli pidetty ihan siellä kaukaisimmassa talossa, suon toisella laidalla, talo kun on nykyään asumaton.

Ikkunasta muka sisään kuljettiin, ja hauskaa oli, tottakai. Mutta sitten kävi eri nolosti. Viime perjantai-illalla leirin johtaja oli mennyt ja pistänyt likat vähäksi aikaa korjuun miettimään maailman menoa. Ja lauantaina sitten vähän ennen kymmentä nämä tyttäret tulivat sakilla meitä vastaan, suunnilleen sen tupakkamaan kohdalla, kun menimme kauroja korjaamaan. Kyllä oli ruma nolaus – mutta kuka käski mennä…

Ulla 15.10.1942

Mäkelän Ilmarilla oli oikein ”naapurimaan” poikia [sotavankeja] sikurijuuren nostossa.

Ulla 12.11.1943

Koko viikon on ollut poutaa, mutta eilen satoi. Ja Kakkurissa puitiin eilen, huolimatta siitä. Ja työ kävi kuin siimaa, isä sanoi, ettei hän olisi uskonut sotavankien koskaan tekevän niin paljon, mutta kun oli tupakkaa eli kessuja palkkana ja isä kehui miehiä vähän heidän omalla kielellään, niin hyvä oli. Ne olivat muuten upseerimiehiä kaikki.

Urpo 21.11.1942

Minkälaisen käsityksen sloboista sait työmiehinä? Taitavat olla halukkaitakin hyvää sapuskaa vastaan tekemään töitä?

Urpo kertoi kirjeessään, että korsun edessä auringonpaisteessa on hyvä lukea. Sotakaverin Urposta ottama kuva.
Urpo kertoi kirjeessään, että korsun edessä auringonpaisteessa on hyvä lukea. Sotakaverin Urposta ottama kuva.

Ulla 27.11.1942

Kyllä ne naapurimaan pojat töitä tekee, kun on hyvää sapuskaa ja vähän kehutaan lisäksi, niin hyvin työt luistaa. Me pärjäsimme mainiosti, kun isä osaa jonkun verran sitä murretta.

Maatilan töissä käyville vangeille tarjottiin kotiruokaa. Se motivoi vankeja, jotka olivat kokeneet vähäruokaisen vankivuoden. Kuva teoksesta nimeltä ”Se on ninko ihmine”. Köyliist 9 Sotavankileiri N:ro 1 – Köyliö.
Maatilan töissä käyville vangeille tarjottiin kotiruokaa. Se motivoi vankeja, jotka olivat kokeneet vähäruokaisen vankivuoden. Kuva teoksesta nimeltä ”Se on ninko ihmine”. Köyliist 9 Sotavankileiri N:ro 1 – Köyliö.
Vankileirissä oli marraskuussa 1943 lähes 1000 upseerisotavankia ja yli 1200 sotamiestä. Viljasen perhe sai puintiapua upseereista. Paikallinen väki maksoi työvoimasta korvausta valtiolle, ja työhön osallistuville vangeille maksettiin puolestaan päivärahaa, jota saattoi käyttää leirin kanttiinissa. Marraskuussa 1943 otetussa kuvassa vangit ovat leirillä ostamassa Tähti-Kalja-pilsneriä. SA-Kuva.
Vankileirissä oli marraskuussa 1943 lähes 1000 upseerisotavankia ja yli 1200 sotamiestä. Viljasen perhe sai puintiapua upseereista. Paikallinen väki maksoi työvoimasta korvausta valtiolle, ja työhön osallistuville vangeille maksettiin puolestaan päivärahaa, jota saattoi käyttää leirin kanttiinissa. Marraskuussa 1943 otetussa kuvassa vangit ovat leirillä ostamassa Tähti-Kalja-pilsneriä. SA-Kuva.


Sotavanki N. Prokofew lähetti vankileiriltä ”pienen lahjan” ja sen mukana pienelle pahvinpalalle kirjoitetun tervehdyksen Urpon kotitilalle. Vanki kokee saaneensa hyvää kohtelua ”olleseeni teille”. Tilalla oli sotavanki töissä vuoroviikoin naapuri Tuomolan tilan kanssa. Vanki sai maataloustöissä ollessaan talon ruokaa.

Sotavankileirin vangit jaettiin maaliskuussa 1944 kahteen osastoon. Toiseen työhalukkaat, toiseen haluttomat. Leirin puutyöverstaalla vangit valmistavat valmistivat esimerkiksi pöytiä ja lavereita parakkeihin, ikkunankehyksiä sekä huonekaluja.

Ulla kysyy kirjeessään Urpolta, hankkisiko hän sotavankileiriltä pöydän ja penkit.

Ulla 3.3.1944

Kuule, mistä Sinä ajattelit sitä pöytää hommata, kun juttelit silloin? Mutta se juttu jäi melkein kuin alkuunsa tai kesken. Sopiiko, jos kysyn täältä sotavankileiriltä sellaisen; ne tekivät kansakoulun keittolaankin, eikä tullut kovin kalliiksikaan, 800:- pöytä ja penkit? Tai miten vain Sinä tykkäät sen asian?

Kesän 1944 suurtaistelujen jälkeen syyskuussa 1944 solmittiin välirauha, jossa sovittiin myös sotavankien vaihdosta. Ulla kertoi vuosikymmeniä sodan jälkeen pojalleen Kaukolle, että eräänä syysaamuna 1944 kotitilan väki huomasi saunan piipusta nousevan savua. Saunassa oli lämmittelemään tullut, karannut sotavanki, joka pyysi piilopaikkaa. Ullan isä päätti, ettei sellaiseen uskalleta ruveta, koska avustamisesta oli luvassa kovat rangaistukset. Karannut vanki oletettavasti tiesi tai ainakin aavisti, että kotimaahan palatessa kohtalo olisi kova, olihan sotavangiksi joutuminen Neuvostoliitossa ankarasti kiellettyä.

Sotavankileirin alueelle oli alun perin perustettu väliaikainen työleiri jo vuonna 1935. Paikkaa käytettiin sotavankileirinä talvisodassa, ja ennen jatkosotaa siellä pidettiin suomalaisia poliittisia vankeja.

Jatkosodan päätyttyä paikasta muovattiin Köyliön varavankila, ja vankila toimii paikassa edelleen, nyt nimellä Satakunnan vankilan Köyliön osasto. 2000-luvun alussa vankila oli avolaitos, tällä hetkellä sen status on ”kevyesti suljettu” eli vankien olot ovat avovankilaa jonkin verran rajatummat.

Kirjoittaja:
Pekka Mäntylä

Lähde:
Sota-ajan kirjeet
toim. Kauko Mäntylä (2020, toistaiseksi julkaisematon)

6.1.2021 TAPAHTUI TÄLLÄ PAIKALLA SODAN AIKANA: TURUN VANU

Aurakatu 5, Turku – täkkejä kotirintamalle Turun Vanusta

Parikymppinen köyliöläinen Ulla Mäntylä (o.s. Viljanen) ja siskonsa Liisa lähtivät 9. elokuuta 1944 kotikulmiltaan linja-autolla Turkuun. Matkaa oli alle 100 kilometriä, mutta noihin aikoihin kotirintaman nuorten naisten retki isoon kaupunkiin oli harvinainen kokemus. Reissulla oli syy: Ulla oli kuullut huhua, että Turun Vanun myymälässä Kauppatorin reunalla olisi myynnissä vanupeitteitä eli täkkejä.

Tapahtui tällä paikalla 9.8.1944
Tapahtui tällä paikalla 9.8.1944

Ulla oli noin viikkoa aiemmin mennyt Köyliössä vihille rintamasotilas Urpo Mäntylän kanssa, joten tarkoitus oli hankkia Turusta täkit aviovuoteeseen – siinä toivossa, että sota joskus vielä loppuisi. Kaupankäynti sodan säännöstelyoloissa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista.

Ulla ja Urpo ovat tämän blogitekstin kirjoittajan isovanhempia. Molemmat olivat lähtöisin Köyliöstä ja tavanneet paikallisessa maatalouskerhossa. Kun Urpo vuoden 1942 alussa lähti Korialle kahdeksi vuodeksi vakinaiseen palvelukseen, nuoret Urpon ehdotuksesta sopivat pitävänsä yhteyttä kirjeitse. Korialta Urpon tie vei kesällä 1942 Kannakselle. Ullan ja Urpon poika, Kauko, dokumentoi vuonna 2020 kaksikon toisilleen lähettämät sadat kirjeet.

Ohessa otteita kirjeistä, joissa sivutaan tuota ilmeisen isolta elämykseltä tuntunutta Turun-vierailua – eikä ihme, olihan ostoskohteessa, Turun Vanussa, jopa Suomen ensimmäiset liukuportaat.

Ote Ullan 10.8.1944 Urpolle lähettämästä kirjeestä:

”Sen Turun matkan tarkoitus oli seuraavanlainen. Nuoret avioparit saavat kansanhuollosta kodinperustamispisteitä yhteensä 350. Turun Vanu liikkeessä on ollut ”täkkejä” siis vanupeitteitä. Otin ostoluvan ja kävimme siellä katsomassa, mutta oli huono onni, ei ollut nyt juuri. Jätin lapun eräälle tuttavarouvalle valtakirjalla, saa nähdä, onnistuuko hän paremmin.

Anttila (Köyliön kansanhuollon toimistossa) oli eri kiva silloin kun minä sitä ostolupaa hain. Ei hänellä ollut aavistustakaan että me olemme vihillä olleet. Kysyessäni lupaa hän tuumaili, jotta siitä pitäisi olla kuulutustodistus ainakin, ei sitä muuten saa.

Yksi vanha ukko kuulusteli [kuunteli] siinä vieressä ja sanoa tokaisi: ”No kyllä me tässä sen toristamme, kyllä ne vihillä oli”. Anttila oli sitten kivan näköinen kun hän kirjoitteli lupapaperia minulle. Ukko jutteli itsekseen vielä pois lähtiessään: ”Toi Anttila on joskus nin turhamainen”.

Kirjeet kulkivat kenttäpostissa sodan aikana hitaasti, tuona kesänä 1944 vajaan viikon suuntaansa. Tai vieläkin kauemmin, jos kirje, tai piirustus, kuten Ulla ja Urpo nuoren rakkauden täyteisiä tekstejään kuvasivat, ei joutunut sotasensuuriin. Urpo pohti vastauksessaan, mitähän varten hänen rouvansa oli Turussa ollut ja vitsailee, että kyllä vaimon olisi matkustuslupa ensin pitänyt ukoltaan pyytää.

Niinpä Ulla palaa täkkiasiaan Köyliössä 20.8.1944 päivätyssä kirjeessään.

”Kyllä minä vasta muistan [pyytää aviomieheltä luvan reissuun] ja olen oikein kiltti Sinulle! (Kyllä minä leikin osaan ja nauratti niin, kun en ottanut sitä puolta ollenkaan huomioon.) Niin, ja nyt Sinä tiedät jo sen Turun matkan syyn?

Samalla voin kertoa seurauksetkin. Tänä aamuna minä havaitsin, että joku mieshenkilö meni meille sisälle, ja vielä siviili-sellainen. No, minä siitä paikasta katsomaan, kuka se oli ja kyllä oli riemua, kun sen tuttavarouvan mies oli lähtenyt niitä kahta ”täkkiä” = vanupeitettä tuomaan tänne. Samalla hän sai sitten vähän vaivanpalkkaa, kun niitä hommasi ja jonottelivat siellä.

Hurjan kauniit peitot ja maksoivat yhteensä lähes tuhat markkaa. On sitten joskus kivat olemassa, eiks juu?”

Sisarukset Ulla (oikealla) ja Liisa matkasivat sodan aikana Turkuun. Kuva joulukuulta 1943.
Sisarukset Ulla (oikealla) ja Liisa matkasivat sodan aikana Turkuun. Kuva joulukuulta 1943.

Ulla kertoo pikkusiskonsa Liisan ”ihastuneen kovin” Turkuun.
Ja kaunis se onkin näin kesällä. Kai mekin käymme ensi loman aikana siellä, valokuvassa ja ”häämatkalla”? 130 markkaa maksoi matka linja-autossa edestakaisin Säkylästä.

Siskosten ostospaikka Turun Vanu oli aikanaan poikkeuksellinen firma: Sen johdossa oli perustamisvuodesta 1908 aina vuoteen 1950 asti vain naisia. Vuodevaateyritystä lähes neljä vuosikymmentä johtanut Aline Grönberg oli taitava markkinoija, ja Turun Vanun kampanjat, muotinäytökset, valomainokset ja jouluikkunat olivat harvinaisuudessaan Varsinais-Suomen suuria puheenaiheita. Kaupassa oli myös vaaka, jossa asiakkaat saivat maksua vastaan punnita itsensä, sekä jo mainitut maan ensimmäiset liukuportaat, joissa lapsilla oli lupa leikkiä vapaasti.

Aurakatu 5 on vilkas kauppapaikka edelleen.
Aurakatu 5 on vilkas kauppapaikka edelleen.

Turun Vanu sijaitsi alun perin osoitteessa Aurakatu 12 ja sittemmin Eerikinkadun kulmassa osoitteessa Aurakatu 5, johon rakennettiin kauppakeskittymä vuonna 1926. Tuossa osoitteessa Kauppatorin laidalla myös Ulla ja Liisa vuonna 1944 vierailivat. Turun Vanun liiketoiminta laajeni sittemmin Suomessa huomattavasti, kunnes lama vei yrityksen konkurssiin 1992.

PS. Rintama oli Satakunnan Köyliöstä satojen kilometrien päässä, mutta se konkretisoitui hyvinkin lähellä: Ullan kodista vain muutaman kilometrin päähän oli jo jatkosodan alkuvaiheessa perustettu Suomen ainoa venäläisten upseerien vankileiri. Siitä lisää tässä blogissa kuukauden kuluttua.

Kirjoittaja:
Pekka Mäntylä

Lähde:
Sota-ajan kirjeet
toim. Kauko Mäntylä (2020, toistaiseksi julkaisematon)