Vuosi: 2021

6.4.2021 TAPAHTUI TÄSSÄ PAIKASSA SOTA-AIKANA

Kansanopiston rakennus ja Lapsenpäästölaitos, Lahti

Lahdessa, Harjukatu 46:ssa on komea kansallisromanttinen kivilinna, jonka jykevässä julkisivussa on kauniit koristeaiheet. Talo on rakennettu 1900-luvun alussa kansanopistoksi, ja nykyään siellä toimii Opiston Kunkku –nimellään talon historiaa ja majesteetillista olemusta kunnioittava hotelliravintola.

Syksyllä 1939 sotavarustelut sotkivat kansanopiston uuden lukukauden, ja opiskelijoiden sijasta rakennukseen majoitettiin liikekannellepanon jälkeen 1500 reserviläistä päällystöineen.

Oikein mieltä kivistytti, kun ajatteli, että he tulevat saappainensa lokakuun lokaisilta teiltä opiston puhtautta läikkyviin huoneisiin” opiston johtajatar Edla Kojonen suri. ”Tilanne oli sellainen, että nähtävästi täytyi niin tehdä. Ja mitä peljättiin se tapahtui: sota syttyi. Suuri Venäjä hyökkäsi pienen Suomen kimppuun.” Siitä alkoivat vaikeat ajat opistolle ja Suomen kansalle.

Pian venäläisten ilmavoimat alkoivat moukaroida Lahden kaupunkia. Radio- ja rautatieasemien läheisyydessä sijaitseva opistokin joutui tulilinjalle. ”Turman linnut ilmestyivät heti ensi päivinä opiston yläpuolelle”, Edla Kojonen kirjoittaa, ja ”konekiväärien kuulat rapisivat puolelta ja toiselta”.

Vaikka rakennus säilyi ilmahyökkäyksessä ehjänä – reikiä oli tosin venäläisten tulituksessa tullut kattoon, sen katsottiin nyt olevan liian vaarallinen reserviläisten majoittamiseen. Suuri, yksinäinen talo oli helppo ja silmiinpistävä kohde viholliselle, ja tilat tyhjenivät yhtä nopeasti kuin olivat täyttyneetkin.

Entiseen opistoelämään ei kuitenkaan ollut paluuta. Henkilökuntaa ei ollut, sillä miehet tarvittiin rintamalla ja naiset toimivat lottina sekä muissa töissä.

Talossa kuitenkin valmistauduttiin tuleviin koitoksiin. ”Talon ylimmät kerrokset tyhjennettiin palovaaran vuoksi. Hiekkalaatikot, vesisammiot ja paloruiskut asetettiin joka portaikkoon ja ullakolle, akkunat varustettiin laudoituksella ja –vähän väliä juostiin hälyytettyinä suojaan”, Edla Kojonen kuvaa.

Kohta kansanopiston talo saikin taas uusia, vaihtuvia asukkaita: talvisodan aikana rakennus oli muun muassa Tanskalaisen ambulanssin sotilassairaalana.

 Lapsenpäästölaitos

Kansanopistoa vastapäätä kadun toisella puolella sijaitsee rakennus, jonka nykyinen osoite on Oikokatu 1. Nykyään asuinkäytössä olevan talon rakennutti 1900-luvun alussa tohtori Georg Adolf von Zweygberg, joka perusti siihen yksityisen Lapsenpäästölaitoksen, josta myöhemmin tuli Lahden kunnallissairaalan synnytysosasto. Isäni syntyi siellä vuonna 1941.

Talon seinässä lukeekin nykyisin: ”Lapsenpäästölaitos”.

Kansanopiston talossa tilanne rauhoittui välirauhan aikana niin, että rakennus ehti olla alkuperäisessä opistokäytössäkin jonkin aikaa – nyt tosin siirtoväelle tarkoitetun kotitalouskoulun kesäkurssina. Jatkosodan sytyttyä rakennuksesta tuli 8. sotasairaalan keskus.

Sairaala oli Suomen suurin. Siihen kuului 15 osastoa sekä esimerkiksi veripalvelu. Sairaansijoja oli parhaimmillaan yli 3 200.

Sairaalakokonaisuus levittäytyi laajalle ja sillä oli toimipaikkoja Kansanopiston lisäksi monissa muissakin alueen oppilaitoksissa, esimerkiksi Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä.  Sairaala toimi myös mm. Salpausselän parantolassa Nastolassa ja Padasjoen rukoushuoneella.

Sairaalan osastolle 2. kuului 260 kirurgista sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien sairaansijaa ja sotavammapoliklinikka, myöhemmin myös sairaalan esikunta. Kansanopistolla olivat lisäksi röntgen ja laboratorio sekä sairaalapastorin toimisto. Lottana toimineen mummini oli siellä nielurisaleikkauksessa.

Sairaalalla oli kaikkiaan hallussaan kansanopistolta 68 huonetta, voimistelusali, ruokasali ja keittiö sekä myöhemmin myös luentosali. Sairaalatoimintaa vaikeutti ahtaan ja sokkeloisen Kansanopiston hissittömyys sekä rakennuksen huono vedenpaine, mutta siitä huolimatta siellä hoidettiin jatkosodan aikana noin 45 000 potilasta – neljännes kaikista kotirintamalle hoitoon siirretyistä haavoittuneista ja sairastuneista.

Suomi soti sotansa, mutta sotaponnistukset eivät Kansanopiston osaltakaan siihen päättyneet: rakennus pysyi edelleen puolustusvoimien sairaalakäytössä, josta se lopullisesti vapautui vasta syksyllä 1946.

Sitä päivää johtajatar Edla Kojonen oli odottanut pitkään ja hartaasti:

Epäilemättä on talomme ränsistynyt, epäilemättä emme ajan ja tarveaineiden puutteessa saa sitä entiseen kuntoonsa. – – – Suokoon Korkein meille voimia uuteen tehokkaaseen työtaipaleeseen. Ja tervetuloa Teille entiset opistolaiset ja valistusväki! Tervetuloa uudet! Tervetuloa kotiin!”

Koonnut: Laura Pennanen ja Alma Jylhä

 

Lähteet

  • Forsius, A.: Sotilassairaalat Lahdessa 1939–1945.
  • Forsius, A.: Lahden Kansanopisto sotien jaloissa vuosina 1915–1918 ja 1939–1946. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kansopis.html
  • Börje Sandberg & V.H.Viherjuuri: Lahti, (Otava)
  • Unto Tupala & Pertti Hammar: Niin oli ennen, entäs nyt – kuvia Lahdesta
  • Lahti-seura: Lahti

6.3.2021 TAPAHTUI SODAN AIKANA HELSINGIN ETU-TÖÖLÖSSÄ

Maaliskuun blogissa minun oli tarkoitus vierailla Lahdessa 80-vuotiaan isäni luona. Hän on syntynyt Lahdessa välirauhan aikana vuonna 1941. Aioin tehdä jutun sodanaikaisesta sairaalasta, joka toimii nykyisin asuinrakennuksena, mutta koronan takia jouduin muuttamaan suunnitelmaa.

Mietin mitä muuta voisin löytää, ehkä tästä ihan läheltä.

Muutimme pari viikkoa sitten perheeni kanssa takaisin Etu-Töölöön. Lähdimme täältä pienenä perheenä, kun esikoisemme Lea syntyi vuonna 2003, ja tulimme nyt takaisin kolmen ihanan tyttären kanssa nyt kun Lea täytti 18 vuotta.

Aloin siis selvittää kotikulmien sodanaikaisia tapahtumia, mutta Kansallisarkistokin on nyt suljettu – koronan takia niinikään. Löysin onneksi tätä puutetta korvaamaan talvisodasta kertovan verkkonäyttelyn HELSINKI 30.XI.1939 –13.III.1940.


http://vesta.narc.fi/helsinki39-40/index.html

Verkkonäyttelyssä voi virtuaalisesti kulkea Helsingin kartalla vuonna 1937 ja päästä sen kautta tutkimaan Kansallisarkiston asiakirjoja. Näkökulma on väestönsuojelussa ja siviilien kohtaamissa haasteissa, ja se pyrkii tuomaan esiin aiemmin vähäisessä käytössä olleita asiakirjalähteitä. Materiaalia on peräisin sekä sodanaikaisilta sensuuriviranomaisilta että järjestystä valvovilta tahoilta.

Näyttelystä löydän oman elämäni varrelta tuttuja osoitteita ja päätän lähteä nuorimman tyttäreni kanssa kuvaamaan siinä mainittuja paikkoja nykyisellään.

Runeberginkatu 30

Tässä olen seisonut usein bussipysäkillä ja tässä samaisessa osoitteessa on asunut rakas nuoruudenystäväni.

SA-kuva samasta paikasta talvisodan aikana:
Puuhaloilla sirpaleilta suojattu sisäänkäynti Lars Sonckin korttelissa Etu-Töölössä.

Arkkitehtinsä mukaan nimensä saanut Sonckin kortteli rajautuu neljään katuun. Se on Suomessa harvinainen suurkortteli, jossa on läpikuljettava avopiha. Sodan aikana korttelin Runeberginkatu 30:ssa sijaitseva sisäänkäynti oli suojattu pommituksissa lentäviltä sirpaleilta puuhaloin.

Talvisodan aikana Helsinkiä pommitettiin yhdeksään otteeseen. Helsingin pommituksissa kuoli 97 henkeä ja vakavasti loukkaantui 38 – suurin osa ensimmäisenä sotapäivänä 30. marraskuuta 1939. Se oli ensimmäinen kerta Espanjan sisällissodan jälkeen, kun Euroopan siviiliväestöön kohdistettiin ilma-iskuja.

Jatkamme matkaa.

Apollonkatu 11

Sota-aikana siviilienkin piti ottaa haltuun uudenlaisia taitoja – ja myös mielialan ylläpitäminen vaati työtä ja toimenpiteitä. Jokainen 16–60-vuotias oli väestönsuojeluvelvollinen, jotta sammutus-, raivaus-, ensiapu- ja huoltotöihin saatiin työvoimaa. Kaupunki oli jaettu 19:ään väestönsuojelulohkoon, ja lohkojen talot edelleen asukkaiden muodostamiin talosuojeluryhmiin.
Helsingin väestönsuojelukeskuksen dokumenteista näkyy, että Temppeliaukion lohkolla (johon Apollonkatukin kuului) harjaannuttiin muun muassa tekohengityksen antamiseen ja haavansidontaan sekä valmistettiin paperipatjoja . Mielialaa puolestaan nostatettiin pallopeliharjoituksin, runonlausunnalla, yhteislauluin ja oopperalaulantaa kuuntelemalla.


Lähde: Kansallisarkisto (Sörnäinen). Helsingin väestönsuojelukeskus. Temppeliaukion lohko. T 13012.

Temppeliaukion mäki

Helmikuinen viima painaa vastaan, ja meiltä molemmilta, äidiltä ja tyttäreltä, valuu vettä silmistä, kun nousemme Temppeliaukion tuulisille kalliolle.

Sodalta eivät lapsetkaan Helsingissä säästyneet. Lapsia lähetettiin maaseudulle ja Ruotsiin turvaan, mutta kaikille se ei ollut mahdollista, vaan kaupunkiin jäi lapsia sodan jalkoihin. Paine lasten evakuoimiseksi kasvoi, ja mahdollisiin pakkosiirtoihin valmistauduttiin luetteloimalla kaikki kaupunkiin jääneet alle 14-vuotiaat lapset. Helsinkiin jäämiseen tuli olla painava syy, esimerkiksi krooninen sairaus.


Kuva ilmoituksesta lehdessä

Lähde: Kansallisarkisto (Sörnäinen). Helsingin väestönsuojelukeskus. Temppeliaukion lohko. T 13012.

Luettelo v. 1925 jälkeen ja ennen v. 1939 syntyneistä lapsista, jotka eivät 15/3 mennessä ole vapaaehtoisesti matkustaneet kaupungista

Töölössäkin toimittiin ohjeiden mukaan ja koottiin lista Temppeliaukion mäen ympäristössä asuvista, kaupunkiin jääneistä lapsista.


Lapsiluettelo Temppeliaukion mäen ympäristöstä

Tämä tieto pysäyttää minut. Kerron kuvaustilanteessa kuopukselleni, että Suomesta lähettiin lapsia Ruotsiin turvaan sodalta. Tyttäreni on vaikea käsittää tätä. Hän kysyy, ”Miksi ne lapset lähetettiin pois kotoa? Oliko tässä se sota?”

Mieleeni tulee Klaus Härön koskettava elokuva Äideistä parhain. En ole ikinä nähnyt niin surullista elokuvaa. Onkohan jollakulla täältä sotalapseksi lähetetyllä pojalla tai tytöllä samanlainen kohtalo? Puristan tyttäreni kättä lujempaa.

Sammonkatu 9

Kävelemme jäistä Sammonkatua kotiin, ja törmään osoitteeseen 9 C. Otan kuvan nykyisellään, koska muistan myös nähneeni tämän osoitteen verkkonäyttelyssä.

Nyt siinä on menossa rappuremontti. Onko se sodan jälkeen ensimmäinen?

Maininta netissä: Dos. Eino Jutikkala, Sammonkatu 9
Lähde: Kansallisarkisto (Sörnäinen). Helsingin väestönsuojelukeskus.
T 19585/IV Ca 6.

Tässä osoitteessa, Sammonkatu 9:ssä asui sodan aikana Suomen historian dosentti (myöhemmin professori) Eino Jutikkala. Hänet oli vapautettu asepalveluksesta terveydellisistä syistä, mutta sotaponnisteluihin hänkin osallistui täydellä panoksella. Hän toimi talvisodan ajan Töölön lohkoryhmän suojelujohtajan Aarne Huuskosen apulaisena. Lisäksi kielitaitoinen Jutikkala avusti ulkomaisia sotakirjeenvaihtajia Valtion Tiedotuslaitoksessa. Myöhemmin jatkosodan aikaan hän eteni sen tuotantotoimiston johtajaksi, jossa työssään hän toimitti ja kirjoitti sotaponnistuksia edistävää materiaalia lehdistön ja radion käyttöön aikansa huippunimien, muun muassa Mika Waltarin kanssa.

Kotikonttorilla istuessani ja tätä kirjoittaessani mietin, kuinka paljon hätää, ahdistusta, turvattomuutta ja kurjuutta sota on saanut aikaan. Emme tiedä tarinoista kuin pienen osan, ja siltikin kaikki tuntuu nykyihmisen korvaan painavalta ja traumatisoivalta. Olisinko minä istunut tässä kirjoittamassa, kun oli talvisota?

Pääset HELSINKI 30.XI.1939 -13.III.1940 -verkkonäyttelyyn tästä

Laura Pennanen
Koonnut Alma Jylhä

Lähteet

  • HELSINKI 30.XI.1939 -13.III.1940 -verkkonäyttely
  • Kansallisarkisto
  • SA-kuvat

6.2.2021 TAPAHTUI TÄLLÄ PAIKALLA SODAN AIKANA: KAKKURINSUON VANKILEIRI, KÖYLIÖ

Sotavangeista saatiin apua kotirintaman peltotöihin

Blogin edellisessä kirjoituksessa kerrottiin Ulla Viljasesta ja Urpo Mäntylästä, joiden sodanaikainen kirjeenvaihto johti sodan loppupuolella, elokuussa 1944, avioliittoon asti.

Ullan sotavuodet kuluivat nuoren parin synnyinkunnassa Köyliössä, Satakunnassa, satojen kilometrien päässä rintamasta. Poikkeusolot näkyivät ja tuntuivat kaikkialla, mutta Köyliössä erityisellä tavalla: Pieneen kuntaan perustettiin Kakkurinsuolle neuvostoliittolaisten sotavankien leiri pian jatkosodan alettua. Leiri oli Suomessa ainoa, jossa pidettiin upseerivankeja. Jo syksyllä 1941 vankeja oli yli tuhat, vaikka tiloihin oli suunniteltu otettavan vain 200–300 vankia.

Sotavankileiri n:ro 1
Sotavankileiri n:ro 1 sodan aikana

Sotavankileiri n:ro 1 sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä Ullan kotoa, ja hänen perheensä oli vuokrannut leirin läheltä pellon kauramaaksi.

Ulla ja Urpo olivat päättäneet alkaa kirjeenvaihtoon Urpon lähdettyä asepalvelukseen tammikuussa 1942. Ensimmäinen maininta vankileiristä on toukokuulta, ja sen jälkeen Kakkurinsuohon liittyvää tiedotettavaa on kirjeissä muun asian seassa tasaisesti.

Ote Ullan kirjeestä Urpolle 9.5.1942

Jatkan nyt tätä kirjoittamista, toiset ovat saunassa ja nyt on ”rauha maassa”. Sain kirjeesi ihan äskettäin, kiitos siitä, kiitos myöskin kuvasta. Nyt oli posti kulkenut aika nopeaan. En oikein uskaltanut vielä odottaakaan. Minkälaista hommaa se päivystys on?

Tuli tässä välillä pieni keskeytys. Kaksi vartiosotilasta poikkesi sisään, oli taas yks ryssä livistänyt (Köyliön Kakkurin sotavankileiristä), ja pojat ovat etsimässä.

Ulla 1.10.1942

Kaurankorjuussa mekin olimme tänään Kakkurissa. Kyllä kesä pian kuluu kun siitä ei ole pitkää aikaa, kun juuri oltiin kylvöllä ja nyt saadaan korjata satoa talvenvaraksi. Eilen löysin pellolta neliapilan, lapsettaa niin paljon että laitan sen tähän mukaan. (”Hymyile” sitten jos tahdot).

Vangeista oli tullut jo tuttua työvoimaa monilla tiloilla, ja heihin näytetään tottuneen. Asemasotavaiheessa Ullalla oli kertoa vankileiriltä Urpolle ”jymyuutinen”, joka ei liittynyt vankeihin vaan vartijoihin ja paikallisiin nuoriin naisiin.

Ulla 3.10.1943

Ja sitten minulla on tiedossa yksi jymyuutinen. Tämän kylän muutamat tanssinhaluiset tytöt olivat käyneet Kakkurin [vanki]leirialueella tanssimassa, aina silloin tällöin. Leirillä olleita [vartio]sotilaita tietysti oli mukana, sehän on selvää. Lystiä oli pidetty ihan siellä kaukaisimmassa talossa, suon toisella laidalla, talo kun on nykyään asumaton.

Ikkunasta muka sisään kuljettiin, ja hauskaa oli, tottakai. Mutta sitten kävi eri nolosti. Viime perjantai-illalla leirin johtaja oli mennyt ja pistänyt likat vähäksi aikaa korjuun miettimään maailman menoa. Ja lauantaina sitten vähän ennen kymmentä nämä tyttäret tulivat sakilla meitä vastaan, suunnilleen sen tupakkamaan kohdalla, kun menimme kauroja korjaamaan. Kyllä oli ruma nolaus – mutta kuka käski mennä…

Ulla 15.10.1942

Mäkelän Ilmarilla oli oikein ”naapurimaan” poikia [sotavankeja] sikurijuuren nostossa.

Ulla 12.11.1943

Koko viikon on ollut poutaa, mutta eilen satoi. Ja Kakkurissa puitiin eilen, huolimatta siitä. Ja työ kävi kuin siimaa, isä sanoi, ettei hän olisi uskonut sotavankien koskaan tekevän niin paljon, mutta kun oli tupakkaa eli kessuja palkkana ja isä kehui miehiä vähän heidän omalla kielellään, niin hyvä oli. Ne olivat muuten upseerimiehiä kaikki.

Urpo 21.11.1942

Minkälaisen käsityksen sloboista sait työmiehinä? Taitavat olla halukkaitakin hyvää sapuskaa vastaan tekemään töitä?

Urpo kertoi kirjeessään, että korsun edessä auringonpaisteessa on hyvä lukea. Sotakaverin Urposta ottama kuva.
Urpo kertoi kirjeessään, että korsun edessä auringonpaisteessa on hyvä lukea. Sotakaverin Urposta ottama kuva.

Ulla 27.11.1942

Kyllä ne naapurimaan pojat töitä tekee, kun on hyvää sapuskaa ja vähän kehutaan lisäksi, niin hyvin työt luistaa. Me pärjäsimme mainiosti, kun isä osaa jonkun verran sitä murretta.

Maatilan töissä käyville vangeille tarjottiin kotiruokaa. Se motivoi vankeja, jotka olivat kokeneet vähäruokaisen vankivuoden. Kuva teoksesta nimeltä ”Se on ninko ihmine”. Köyliist 9 Sotavankileiri N:ro 1 – Köyliö.
Maatilan töissä käyville vangeille tarjottiin kotiruokaa. Se motivoi vankeja, jotka olivat kokeneet vähäruokaisen vankivuoden. Kuva teoksesta nimeltä ”Se on ninko ihmine”. Köyliist 9 Sotavankileiri N:ro 1 – Köyliö.
Vankileirissä oli marraskuussa 1943 lähes 1000 upseerisotavankia ja yli 1200 sotamiestä. Viljasen perhe sai puintiapua upseereista. Paikallinen väki maksoi työvoimasta korvausta valtiolle, ja työhön osallistuville vangeille maksettiin puolestaan päivärahaa, jota saattoi käyttää leirin kanttiinissa. Marraskuussa 1943 otetussa kuvassa vangit ovat leirillä ostamassa Tähti-Kalja-pilsneriä. SA-Kuva.
Vankileirissä oli marraskuussa 1943 lähes 1000 upseerisotavankia ja yli 1200 sotamiestä. Viljasen perhe sai puintiapua upseereista. Paikallinen väki maksoi työvoimasta korvausta valtiolle, ja työhön osallistuville vangeille maksettiin puolestaan päivärahaa, jota saattoi käyttää leirin kanttiinissa. Marraskuussa 1943 otetussa kuvassa vangit ovat leirillä ostamassa Tähti-Kalja-pilsneriä. SA-Kuva.


Sotavanki N. Prokofew lähetti vankileiriltä ”pienen lahjan” ja sen mukana pienelle pahvinpalalle kirjoitetun tervehdyksen Urpon kotitilalle. Vanki kokee saaneensa hyvää kohtelua ”olleseeni teille”. Tilalla oli sotavanki töissä vuoroviikoin naapuri Tuomolan tilan kanssa. Vanki sai maataloustöissä ollessaan talon ruokaa.

Sotavankileirin vangit jaettiin maaliskuussa 1944 kahteen osastoon. Toiseen työhalukkaat, toiseen haluttomat. Leirin puutyöverstaalla vangit valmistavat valmistivat esimerkiksi pöytiä ja lavereita parakkeihin, ikkunankehyksiä sekä huonekaluja.

Ulla kysyy kirjeessään Urpolta, hankkisiko hän sotavankileiriltä pöydän ja penkit.

Ulla 3.3.1944

Kuule, mistä Sinä ajattelit sitä pöytää hommata, kun juttelit silloin? Mutta se juttu jäi melkein kuin alkuunsa tai kesken. Sopiiko, jos kysyn täältä sotavankileiriltä sellaisen; ne tekivät kansakoulun keittolaankin, eikä tullut kovin kalliiksikaan, 800:- pöytä ja penkit? Tai miten vain Sinä tykkäät sen asian?

Kesän 1944 suurtaistelujen jälkeen syyskuussa 1944 solmittiin välirauha, jossa sovittiin myös sotavankien vaihdosta. Ulla kertoi vuosikymmeniä sodan jälkeen pojalleen Kaukolle, että eräänä syysaamuna 1944 kotitilan väki huomasi saunan piipusta nousevan savua. Saunassa oli lämmittelemään tullut, karannut sotavanki, joka pyysi piilopaikkaa. Ullan isä päätti, ettei sellaiseen uskalleta ruveta, koska avustamisesta oli luvassa kovat rangaistukset. Karannut vanki oletettavasti tiesi tai ainakin aavisti, että kotimaahan palatessa kohtalo olisi kova, olihan sotavangiksi joutuminen Neuvostoliitossa ankarasti kiellettyä.

Sotavankileirin alueelle oli alun perin perustettu väliaikainen työleiri jo vuonna 1935. Paikkaa käytettiin sotavankileirinä talvisodassa, ja ennen jatkosotaa siellä pidettiin suomalaisia poliittisia vankeja.

Jatkosodan päätyttyä paikasta muovattiin Köyliön varavankila, ja vankila toimii paikassa edelleen, nyt nimellä Satakunnan vankilan Köyliön osasto. 2000-luvun alussa vankila oli avolaitos, tällä hetkellä sen status on ”kevyesti suljettu” eli vankien olot ovat avovankilaa jonkin verran rajatummat.

Kirjoittaja:
Pekka Mäntylä

Lähde:
Sota-ajan kirjeet
toim. Kauko Mäntylä (2020, toistaiseksi julkaisematon)

6.1.2021 TAPAHTUI TÄLLÄ PAIKALLA SODAN AIKANA: TURUN VANU

Aurakatu 5, Turku – täkkejä kotirintamalle Turun Vanusta

Parikymppinen köyliöläinen Ulla Mäntylä (o.s. Viljanen) ja siskonsa Liisa lähtivät 9. elokuuta 1944 kotikulmiltaan linja-autolla Turkuun. Matkaa oli alle 100 kilometriä, mutta noihin aikoihin kotirintaman nuorten naisten retki isoon kaupunkiin oli harvinainen kokemus. Reissulla oli syy: Ulla oli kuullut huhua, että Turun Vanun myymälässä Kauppatorin reunalla olisi myynnissä vanupeitteitä eli täkkejä.

Tapahtui tällä paikalla 9.8.1944
Tapahtui tällä paikalla 9.8.1944

Ulla oli noin viikkoa aiemmin mennyt Köyliössä vihille rintamasotilas Urpo Mäntylän kanssa, joten tarkoitus oli hankkia Turusta täkit aviovuoteeseen – siinä toivossa, että sota joskus vielä loppuisi. Kaupankäynti sodan säännöstelyoloissa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista.

Ulla ja Urpo ovat tämän blogitekstin kirjoittajan isovanhempia. Molemmat olivat lähtöisin Köyliöstä ja tavanneet paikallisessa maatalouskerhossa. Kun Urpo vuoden 1942 alussa lähti Korialle kahdeksi vuodeksi vakinaiseen palvelukseen, nuoret Urpon ehdotuksesta sopivat pitävänsä yhteyttä kirjeitse. Korialta Urpon tie vei kesällä 1942 Kannakselle. Ullan ja Urpon poika, Kauko, dokumentoi vuonna 2020 kaksikon toisilleen lähettämät sadat kirjeet.

Ohessa otteita kirjeistä, joissa sivutaan tuota ilmeisen isolta elämykseltä tuntunutta Turun-vierailua – eikä ihme, olihan ostoskohteessa, Turun Vanussa, jopa Suomen ensimmäiset liukuportaat.

Ote Ullan 10.8.1944 Urpolle lähettämästä kirjeestä:

”Sen Turun matkan tarkoitus oli seuraavanlainen. Nuoret avioparit saavat kansanhuollosta kodinperustamispisteitä yhteensä 350. Turun Vanu liikkeessä on ollut ”täkkejä” siis vanupeitteitä. Otin ostoluvan ja kävimme siellä katsomassa, mutta oli huono onni, ei ollut nyt juuri. Jätin lapun eräälle tuttavarouvalle valtakirjalla, saa nähdä, onnistuuko hän paremmin.

Anttila (Köyliön kansanhuollon toimistossa) oli eri kiva silloin kun minä sitä ostolupaa hain. Ei hänellä ollut aavistustakaan että me olemme vihillä olleet. Kysyessäni lupaa hän tuumaili, jotta siitä pitäisi olla kuulutustodistus ainakin, ei sitä muuten saa.

Yksi vanha ukko kuulusteli [kuunteli] siinä vieressä ja sanoa tokaisi: ”No kyllä me tässä sen toristamme, kyllä ne vihillä oli”. Anttila oli sitten kivan näköinen kun hän kirjoitteli lupapaperia minulle. Ukko jutteli itsekseen vielä pois lähtiessään: ”Toi Anttila on joskus nin turhamainen”.

Kirjeet kulkivat kenttäpostissa sodan aikana hitaasti, tuona kesänä 1944 vajaan viikon suuntaansa. Tai vieläkin kauemmin, jos kirje, tai piirustus, kuten Ulla ja Urpo nuoren rakkauden täyteisiä tekstejään kuvasivat, ei joutunut sotasensuuriin. Urpo pohti vastauksessaan, mitähän varten hänen rouvansa oli Turussa ollut ja vitsailee, että kyllä vaimon olisi matkustuslupa ensin pitänyt ukoltaan pyytää.

Niinpä Ulla palaa täkkiasiaan Köyliössä 20.8.1944 päivätyssä kirjeessään.

”Kyllä minä vasta muistan [pyytää aviomieheltä luvan reissuun] ja olen oikein kiltti Sinulle! (Kyllä minä leikin osaan ja nauratti niin, kun en ottanut sitä puolta ollenkaan huomioon.) Niin, ja nyt Sinä tiedät jo sen Turun matkan syyn?

Samalla voin kertoa seurauksetkin. Tänä aamuna minä havaitsin, että joku mieshenkilö meni meille sisälle, ja vielä siviili-sellainen. No, minä siitä paikasta katsomaan, kuka se oli ja kyllä oli riemua, kun sen tuttavarouvan mies oli lähtenyt niitä kahta ”täkkiä” = vanupeitettä tuomaan tänne. Samalla hän sai sitten vähän vaivanpalkkaa, kun niitä hommasi ja jonottelivat siellä.

Hurjan kauniit peitot ja maksoivat yhteensä lähes tuhat markkaa. On sitten joskus kivat olemassa, eiks juu?”

Sisarukset Ulla (oikealla) ja Liisa matkasivat sodan aikana Turkuun. Kuva joulukuulta 1943.
Sisarukset Ulla (oikealla) ja Liisa matkasivat sodan aikana Turkuun. Kuva joulukuulta 1943.

Ulla kertoo pikkusiskonsa Liisan ”ihastuneen kovin” Turkuun.
Ja kaunis se onkin näin kesällä. Kai mekin käymme ensi loman aikana siellä, valokuvassa ja ”häämatkalla”? 130 markkaa maksoi matka linja-autossa edestakaisin Säkylästä.

Siskosten ostospaikka Turun Vanu oli aikanaan poikkeuksellinen firma: Sen johdossa oli perustamisvuodesta 1908 aina vuoteen 1950 asti vain naisia. Vuodevaateyritystä lähes neljä vuosikymmentä johtanut Aline Grönberg oli taitava markkinoija, ja Turun Vanun kampanjat, muotinäytökset, valomainokset ja jouluikkunat olivat harvinaisuudessaan Varsinais-Suomen suuria puheenaiheita. Kaupassa oli myös vaaka, jossa asiakkaat saivat maksua vastaan punnita itsensä, sekä jo mainitut maan ensimmäiset liukuportaat, joissa lapsilla oli lupa leikkiä vapaasti.

Aurakatu 5 on vilkas kauppapaikka edelleen.
Aurakatu 5 on vilkas kauppapaikka edelleen.

Turun Vanu sijaitsi alun perin osoitteessa Aurakatu 12 ja sittemmin Eerikinkadun kulmassa osoitteessa Aurakatu 5, johon rakennettiin kauppakeskittymä vuonna 1926. Tuossa osoitteessa Kauppatorin laidalla myös Ulla ja Liisa vuonna 1944 vierailivat. Turun Vanun liiketoiminta laajeni sittemmin Suomessa huomattavasti, kunnes lama vei yrityksen konkurssiin 1992.

PS. Rintama oli Satakunnan Köyliöstä satojen kilometrien päässä, mutta se konkretisoitui hyvinkin lähellä: Ullan kodista vain muutaman kilometrin päähän oli jo jatkosodan alkuvaiheessa perustettu Suomen ainoa venäläisten upseerien vankileiri. Siitä lisää tässä blogissa kuukauden kuluttua.

Kirjoittaja:
Pekka Mäntylä

Lähde:
Sota-ajan kirjeet
toim. Kauko Mäntylä (2020, toistaiseksi julkaisematon)