TAPAHTUI TÄLLÄ PAIKALLA SODAN AIKANA: HIRMU SAATIIN AVUKSI KOTIRINTAMALLE

6.5.2021 TAPAHTUI TÄLLÄ PAIKALLA SODAN AIKANA: HIRMU SAATIIN AVUKSI KOTIRINTAMALLE

Suomen armeijan vahvuus jatkosodassa oli pitkälle päälle puolen miljoonan. Se oli valtava määrä etenkin suhteutettuna maan väkilukuun, joka oli tuolloin vasta vajaat neljä miljoonaa.

Kun armeijan vahvuudesta valtaosa oli luonnollisesti miehiä, vieläpä parhaassa työiässä olevia, jäi kotirintamalla naisille ja nuorille valtava vastuu mitä moninaisimmista töistä, joita oli aiemmin tavattu pitää “miesten töinä”.

Sotateollisuuden innovaatiot perinteisesti jalostuvat, vähintäänkin viiveellä, avuksi myös siviiliteknologiaan. Tämän jutun esimerkki tuskin on sotatekniikan tuotosten perillisiä, ainakaan tiettävästi, mutta kiinnostava se on: klapikone nimeltä Hirmu.

Klapikoneen keksijäksi nimetään usein Jaakko Pöntelin, ja ajankohdaksi 1970-luku. Hänen ideoimansa Klapi-Tuiko kiistatta onkin nykyään käytössä olevien polttopuidenhalkaisukoneiden esikuva, mutta jotain vastaavaa oli siis kehitetty jo jatkosodan aikana.

Työväen Arkistossa on kuvia ilmeisesti vuonna 1943 kehitellystä Hirmusta, joka käväisi myös Ulla Viljasen perheen apuna Köyliössä jatkosodan aikana. Ullan ja hänen rintamalla olleen kirjeystävänsä ja sittemmin aviomiehensä, Urpon, kokemuksista sodassa on kerrottu blogin aiemmissa osissa.

Ote Ullan kirjeestä Urpolle 10.3.1944

Tänään oli muuten oikein märkä lumipyry. Juu, ja isä toi Yttilästä kaupan ”Halkohirmun” tuohon pihalle ja on sillä aikomus pienentää rangat haloiksi. Kerron sitten, jos onnistuu. Minun työni mahtuu ”roppiseen”. Aamulla kannun vein ja illalla lehmät lypsin ja sen välinajan kehräsin, siinä kaikki. Ja pyhän aikaan minä voin olla taas kirjoitustuulella?!!

Hirmua valmistettiin Keskusosuusliike OTK:n tehtaalla, jossa oheinen kuvakin on otettu. Ullan isä Vihtori Viljanen oli sodan aikana Köyliön Osuuskaupan luottamustehtävissä ja sai siksi lainata uutta keksintöä.

Kuvan vasemmassa reunassa on Hirmun sirkkeliosio. Sahattava puu pantiin sirkkelin terän sivulla olevaan kouruun katkaisua varten. Halkojen tai klapien halkaisua varten on laitteen vauhtipyörään (puulla suojattu pyöreä osa) kiinnitetty kirveenterä. Mies pitelee halkaistavaa klapia, johon kirveenterä iskee.
Kuvan vasemmassa reunassa on Hirmun sirkkeliosio. Sahattava puu pantiin sirkkelin terän sivulla olevaan kouruun katkaisua varten. Halkojen tai klapien halkaisua varten on laitteen vauhtipyörään (puulla suojattu pyöreä osa) kiinnitetty kirveenterä. Mies pitelee halkaistavaa klapia, johon kirveenterä iskee. Kuva: Työväen Arkisto
Köyliön Yttilän kylän Osuuskaupparakennuksesta osa on siirretty muualle, mutta osa yhä jäljellä asuinrakennuksena. Kuva on otettu tammikuussa 2021.
Köyliön Yttilän kylän Osuuskaupparakennuksesta osa on siirretty muualle, mutta osa yhä jäljellä asuinrakennuksena. Kuva on otettu tammikuussa 2021. Kuva: Pekka Mäntylä

Ote Ullan kirjeestä Urpolle 16.3.1944

Lupasin jutella, kuinka meidän halonteko sujuu tuolla kaupan ”Halkohirmulla”. No, tiistaina sitä koetettiin. Uudesta koneesta kun on sitä kunnostusta: on rasvattava ja tarkistettava kaikki kohdat. Saatiin se rakkine vihdoin viimein paikalleen, moottorin ja remmin sovitus vielä, ja sitten käännettiin virta päälle.

Ei moottori kunnolla vauhtiin päässyt, kun piti sammuttaa, ei masiini pysynyt paikallaan. Siinä kun vauhtipyörässä on se kirves, niin se aiheuttaa nytkyttävän liikkeen, ja se siirsi aina vähän koko masiinaa, kun liukas jäinen piha oli alustana. Ei auttanut muu kuin kantaa santaa alustaksi, ettei luistaisi. Naapurin puolelta sai santaa läheltä, sitten uusi asennus ja koetettiin taas.

Sirkkeli toimi hyvin, mutta se halkaisu, se oli jännää, kun ei koskaan oltu edes nähty. Isä koetti ensin, loistavasti pölkky halkesi. Kyllä meitä huvitti koko toimitus; Sinun olisi pitänyt olla näkemässä! Tuona päivänä ei sen enempää jatkettu työtä, sillä oli mitä kurjin ilma, lunta tuli taivaan täydeltä, mutta me olimme niin innostuneita, ettei yhtään huomattu ennen kuin oltiin märkiä ihan kokonaan. Tuo oli tiistaina.

Keskiviikkona, siis eilen, olimme todenteolla halkotöissä. Isä hoiteli sirkkeliä ja siis katkaisua, Liisa [Ullan pikkusisko] holttaili rankaa latvapäästä, ja minä opin vähitellen halkomaan. Se on aina laaki ja paukaus, kun halkeaa, iso pölkki. Haloista tuli puolen metrin pituisia ja minä halkelin ne melkein ”silpuksi”, pienet puolikkaiksi ja vähän isommat neljään.

Ja eilispäivän kuluessa tuli sahattua, haljeltua ja pinottua runsaan metrin korkuista pinoa 24 juoksumetriä. Joka puumäärä olisi vastannut ja vastaakin kai kolmea syltää halkoja. Neljäs syltä ostettiin. Tänään oli käsillä koivupuiden vuoro. Niistä tehtiin valmiita pesään pantavia, niillä kun lämmitetään. Ja harjaiksi teimme Liisan kanssa hellapuita, sen verran ettei tarvitse vielä ensi viikollakaan ”klappitingille” mennä. Liisa katkoi halon sirkkelissä ja minä halkelin.

Siinä oli meidän kokovuotiset polttopuut ja tulivat nopiaan, ainakin omasta mielestämme. Mutta kyllä halkotyö tottumattomalle tekee kaikki paikat niin kipeäksi, olipa se minkälaista tahansa. Tähän asti minulla oli tarkoitus kirjoittaa eilen illalla, mutta ei siitä tullut mitään, minä nukuin heti, ilman isompia esipuheita.

Kirjoittaja: Pekka Mäntylä

Kirjeiden lähde: Sota-ajan kirjeet toim. Kauko Mäntylä (2020, toistaiseksi julkaisematon)