Blogi

6.6.2020 ISÄNMAA ON TURVALLINEN

Kuten muualla, myös Suomessa Covid 19 –viruksen aiheuttama poikkeustila jatkuu, tosin jo selkein höllennyksin. Varsinkin vanhemmat ihmiset ovat joutuneet viettämään pitkiä aikoja erityksissä ja pohtimaan tuntematonta uhkaa.

Äärimmäisen hyvin koulutetut hoitoalan ammattilaiset ovat taistelleet etujoukoissa viruksen hyökkäyksiä vastaan. Suurkiitos ja kunnia heille!

Mutta ilman yhteistä päästöstämme taistella tuntematonta hyökkääjää vastaan, emme olisi selvinneet eteenpäin. Yhdessä puolustautumisen kyvyn olemme saaneet edellisiltä sukupolvilta.

Suomen talous on kokenut kovan kolauksen. Nyt rakennamme koronan jälkeistä yhteiskuntaa toiveikkaina yhdessä. Paluu entiseen normaaliin on vaikeata, ja uuden normaalin luomiseen tarvitaan muutakin kuin rahaa ja aikaa. Siihen tarvitaan edelleen kaikkia suomalaisia, niin kuin sotiemme jälkeenkin.

Kun muistelemme, millaisesta tilanteesta vanhempamme ja isovanhempamme joutuivat rakentamaan Suomen uudestaan, voimme toiveikkaana ottaa mallia ja saada tämänkin kriisin jälkeen rattaat pyörimään. Muistetaan ”kaveria ei jätetä” -asenne.

Suurimmaksi onneksi olemme saaneet tehdä päätöksiä itsenäisenä hyvinvointivaltiona.

Sotiemme naiset

Pia Mikkonen (55v.) muistelee sota-ajan eläneitä isoäitejään lämmöllä. Isänmaa ja turvallisuus olivat heille enemmän kuin kunnia-asia.

– Molemmat isoäitini ovat kotoisin Pohjois-Savosta, toinen Heinävedeltä ja toinen Keiteleeltä, tai oikeammin Hamulan kylästä.

Hilja-mummi ja pikku-Pia Vappu-mummin sylissä.
Hilja-mummi ja pikku-Pia Vappu-mummin sylissä. SA-kuva

Hamulan mummi Vappu, oikealta nimeltään Aleksandra Walpuri oli syntynyt 26.5.1904 olisi nyt 116- vuotias.

Heinäveden mummi Hilja Maria olisi nyt 100- vuotias, oli syntynyt 8.10.1919.

Mummit olivat ahkeria tekemään työtä

Molemmat isoäitini olivat maalaistalojen emäntiä. Molempien mummoloiden päätoimeentulo olivat lehmät ja vilja. Mummoloissa oli myös pienet kasvimaat, joissa kasvatettiin perunaa, porkkanaa, avomaan kurkkuja, mansikoita ja herneitä. Molemmat mummini olivat käyneet sen ajan karjakkokoulun.

Kotirintamalla naiset perunanistuksessa. 1944. SA-kuva.
Kotirintamalla naiset perunanistutuksessa. 1944. SA-kuva.

Oikeastaan voin kuvailla molempia isoäitejäni samalla tavalla, sillä he olivat perinteisiä savolaismummoja. Kutsuin heitä kumpaakin mummiksi.

He olivat ahkeria tekemään työtä ja hyviä ruuan laittajia. Aamuvarhaisella he menivät navettaan ja päivä jatkui tilan töiden parissa iltaan saakka, sitten saunottiin.

Nainen leipomassa Helsingin meijerin leipomossa.
Nainen leipomassa Helsingin meijerin leipomossa. 1940. SA-kuva.

Parhaita hetkiä minulle oli, kun viikonloppu tuli. Silloin autoin Hilja-mummia siivoamaan ja leivoimme leivinuunissa pullaa ja karjalanpiirakoita. Niitä tuoksuja en unohda koskaan. Nyt ylpeänä voin kertoa karjalanpiirakoiden muotoilun onnistuvan aina! – Nelilettistä pullapitkon muotoilua opettelen edelleen.

Paljon työtä kotirintamalla

Hamulan mummi Vappu oli iäkkäämpi ja pappani Eino oli Talvisodassa mukana. Vappu-mummi oli kotona lasten kanssa, isäni oli Talvisodan alkaessa neljävuotias ja hänen isosiskonsa kaksivuotias.

Karjakko Valamossa 1942.
Karjakko Valamossa 1942. SA-kuva.

Heinäveden mummi, Hilja, oli nuorempi ja varmaankin hän oli myös omassa kodissaan, maatilalla. Äitini, Sirpa, on syntynyt vuonna 1943, jatkosodan aikaan.

Sotaa ja sen menetyksiä surtiin hiljaa

Hamulan mummin kanssa en jutellut sodasta, eikä hän koskaan siitä puhunut. Olin sen verran nuori, että silloin ei oikein historia-asiat kiinnostaneet. Olen kuitenkin kuullut tädeiltäni, että Vappu oli hyvin uskovainen ja piti pyhäkoulua, sodankin aikana, silloin kun sitä voitiin pitää.

Kotirintamanaisten mitali

Heinäveden mummin kanssa ei myöskään puhuttu sota-asioista. Koska hän oli kotirintamanainen, niin veteraaneihin töihin tultuani, hommasin hänelle kotirintamanaisten mitalin. Se oli hänelle todella liikuttava hetki ja näin, että hän piti tätä ”ansiomitalia” erittäin arvokkaana tunnustuksena.

Liputuspäivinä Suomen lippu salkoon

Kummatkaan eivät näistä asioista puhuneet. Näki ja tunsi kuitenkin, että isänmaa on heille arvokas asia, sillä aina liputuspäivinä molemmissa mummoloissani nousi Suomen lippu salkoon.

Isänmaan arvo

Turvallisuudesta tai sen ”hakuisuudesta” kertoo ehkä se, että Heinäveden mummolani tilan läpi rakennettiin Varkaus-Joensuu -valtatie. Koska tämä tiehanke vei papaltani maita, niin heille tarjottiin maatilaa jostain nykyisen Helsinki-Vantaan lentokentän tienoilta. He eivät kuitenkaan halunneet lähteä kodistaan mihinkään, vaan tyytyivät pienempiin korvauksiin.

Hilja-mummi ja Pia juhlistavat, mummin kotirintamanaisen mitalia.

Mummini olivat tyytyväisiä omaan elämäänsä. He olivat molemmat uskonnollisia ja kasvattivat lapsiaan kurissa ja rakkaudessa. Luulen, että mummeiltani olen saanut iloisen ja positiivisen luonteenlaadun sekä luottamuksen siihen, että elämä kantaa. Luterilaiset opit työn tunnollisesta ja ahkerasta tekemisestä tulevat varmaankin paljolti heiltä.

He ovat hyvin positiivisia ja suhtautuvat elämään sitä kunnioittaen. Rauha ja viisaus jotenkin hehkuu heistä.

He ovat todella sisukkaita ja aikaansaavia. Myönteinen elämänasenne kaikissa tilanteissa sekä uskollisuus ovat myös heille tyypillisiä piirteitä. Pienestä he eivät koskaan valittaneet, kantoivat surun ja tuskan monesti itse.

Jatkan työtä Suomen ja turvallisuuden puolesta

Turvallinen ja luotettava isänmaa, taloudelliset ja hyvät elämän lähtökohdat antava Suomi on maa, jota arvostan. Arjen turvallisuus on erittäin tärkeää meille jokaiselle. Toivon, että saan tehdä sekä Suomen turvallisuuden että suomalaisten arjen tuvallisuuden edistämistä työkseni myös tulevaisuudessa.

Kun kyselin tarkempia taustatietojani mummeistani, niin tätini kertoi, että Vappu-mummini oli ollut karjakkona Hiekan luostarissa (ent. Konevitsan luostari) ja siellä hän oli tavannut pappani Einon.

Pia Mikkonen tekee arvokasta työtä sotiemme veteraanien ja sotiemme naisten parissa. Lisäksi hän kuuluu Reserviläisliittoon sekä toimii sotilaskotisisarena.

6.5.2020 ÄIDEISTÄ PARHAIMMAN SAIMME

 Äitienpäivää vietetään jälleen toukokuun toisena sunnuntaina 10.5.2020, tänä vuonna poikkeuksellisissa oloissa. Toukokuun blogissamme kahden tytön äiti pohtii äitiyttä niin koronavirusepidemian vuoksi asetetun valmiuslain aikana keväällä 2020 kuin sotavuosien 1939-44 jälkeisissä oloissa.

”Sinä olet paras äiti lapsillesi”, lohduttaa ystävä minua joka kerran, kun parahdan hänelle keskeneräisyyttäni ja riittämättömyyden tunnettani äitinä. Tunne siitä, että kaiken voisi tehdä paremmin, lienee tuttu kaikille äideille kautta maailman. Mistä ihmeestä se kumpuaa?

Taistelemme tänä keväänä covid-19 -pandemiaa vastaan. Tätä kirjoittaessani olen nyt kahdeksan viikon ajan – muiden suomalaisten tavoin – vastannut omien ansiotöideni ohella muun muassa lasteni koulunkäynnistä ja ruokahuollosta kotikaranteenissa. Olen perheeni ainoa aikuinen ja monitekeminen, multitaskaaminen, on toisinaan haastavaa.

Tietotyöläisen arkea tuskaillessani mieleni palaa Radio Ylen Ykkösen syksyllä 2019 lähettämään Sodan satuttamat -radio-ohjelmaan. Kaksiosainen sarja kuvaa perheenäitien ja lasten elämää miesten palattua rintamalta sotavuosien jälkeen; joissakin tapauksissa puoliso ei koskaan palannut kotiin, joissakin tapauksissa kotiin palasi muuttunut mies. Sotatraumat heittivät kärsimyksen pitkän varjon niin kotiinpalaajiin kuin kotiväkeen. Näitä olosuhteita läpivalaisee ohjelmassa Suomen akatemian tutkijatohtori Antti Malinen, joka on tutkinut naisten ja lasten elämää sodanjälkeisessä Suomessa. Jakso Naiset kantoivat raskaita taakkoja on riipaiseva. Siinä kuullaan otteita kirjeistä, joita avioliitossaan ongelmiin joutuneet naiset lähettivät Vastauksia sielunhoidollisiin kysymyksiin -nimiseen radio-ohjelmaan vuosina 1946-51. Naisia kehotettiin ymmärtämään rintamalta palanneita miehiään, kestämään ja jaksamaan vaikeista kotioloista huolimatta. ”Kohta en enää jaksa”, kirjoitti yksi kolmestatuhannesta ohjelmassa apua pyytäneistä vaimoista anonyymissä kirjeessään.

Tämän äidin kolme tytärtä ovat pikkulottia. Helsinki, 10.7.1941. SA-kuva.
Tämän äidin kolme tytärtä ovat pikkulottia. Helsinki, 10.7.1941. SA-kuva.

Minä menetin oman puolisoni toisenlaisessa taistelussa, joka on täysin toisenlainen kertomus 2010-luvun Suomesta. Olen siitä lähtien vienyt perhettäni eteenpäin yksin. Vaan en sentään aivan yksin. Vaikeimpina aikoina avukseni tulivat oman äitini ohella myös toiset äidit: ystäväni ja lasteni ystävien äidit. Elämme hyvinvointiyhteiskunnassamme tyystin erilaista aikaa kuin 75-80 vuotta sitten, myös yhteisön tuen osalta. Sotavuosien jälkeen kotien yksityisyyttä kunnioitettiin ja kodin vaikeuksista puhumista hävettiin, jopa läheisten keskuudessa. Yhteiskunnallisten asioiden merkitys meni yksilön edelle.

”Oli vain pakko selviytyä”, totesi myös äidinäitini, kun kerta toisensa jälkeen ihmettelin hänen sinnikkyyttään, evakkomatkaansa pienten lasten kanssa, elämää siirtokarjalaisena, suurperheen kasvattamista niukkuudessa, sotavelkojen maksua ja sen Suomen jälleenrakentamista, minkä sosiaaliturvasta muun ohella saamme tänään nauttia.

Sankariäiti

Äitien työ ei suinkaan ollut näkymätöntä metatyötä 1940-luvullakaan.

Maamme historiassa vietettiin erityislaatuista äitienpäivää tasan 78 vuotta sitten. Sotamarsalkka Mannerheim antoi ylipäällikön päiväkäskyn Suomen äideille ja myönsi äitienpäivänä 10.5.1942 kaikille äideille Vapaudenristin. Tunnustus annettiin kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena äitien pyyteettömästä työstä isänmaan hyväksi.

Suomen armeijan ylipäällikön, marsalkka C.G. Mannerheimin äitienpäivänä 10.5.1942 Suomen äideille osoitettu päiväkäsky nro 60, joka sijoitettiin valtioneuvoston päätöksellä kirkkoihin kaikkien äitien ja muiden kansalaisten nähtäväksi.
Suomen armeijan ylipäällikön, marsalkka C.G. Mannerheimin äitienpäivänä 10.5.1942 Suomen äideille osoitettu päiväkäsky nro 60, joka sijoitettiin valtioneuvoston päätöksellä kirkkoihin kaikkien äitien ja muiden kansalaisten nähtäväksi.

Äideille annettiin tunnustusta myös ansiokkaasta kasvatustyöstä ensimmäisen kerran lokakuussa 1946. Kunniamerkki myönnetään ansioista lasten ja nuorten esimerkillisenä kasvattajana, perhe-elämän ja vanhemmuuden edistäjänä sekä laajemminkin yhteisvastuullisena toisista huolehtimisen ja välittämisen turvaajana. Myös tänä koronakeväänä saa 36 ansiokasta äitiä äitienpäivän Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein (SVR M I kr), vaikka Mannerheimin Lastensuojeluliiton organisoimaa valtakunnallista äitienpäiväjuhlaa ei voidakaan järjestetää koronavirustilanteen vuoksi.

Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein (SVR M I kr). Pyöreässä hopeisessa mitalissa on Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan tunnus. Risti ruusukkeineen on kullanvärinen. Nauhan väri on sininen, kuten muissakin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkeissä. Mitalia kannetaan vasemmassa rintamuksessa. Kunniakirjat toimitetaan leijonakuvioisissa kansissa.

Pohdin ihaillen, millaisia yhteisöllisiä vaikuttajia tänäkin keväänä palkitut äidit ovat. Sankariäitejä.

Sotiemme naiset –kunniamerkki
Sotiemme Naiset –merkki

Tänä vuonna Sotiemme veteraanit ry. julkaisee kaikille myytävän Sotiemme Naiset –merkin. Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Äideistä parhain sä oot

Humaaneista elokuvistaan tunnetun ohjaaja Klaus Härön vuonna 2005 valmistunut koskettava draamaelokuva Äideistä parhain pohjautuu Heikki Hietamiehen samannimiseen romaaniin. Se kertoo sota-aikana Suomesta Ruotsiin lähetetyn sotalapsen kipeän tarinan yhdeksänvuotiaan Eeron silmin. Elokuvan lopussa keski-ikäinen Eero kohtaa vanhan äitinsä kanssa menetysten tuskan, joka yhdistää kumpaakin. Elokuva nähdään Yle TV1:ssä äitienpäivänä 10.5.2020.

Äitien kamppailuja ja vaikeita valintoja poikkeusaikoina tarkastellessa tuntuvat meidän aikamme arkiset vastoinkäymiset pieniltä. Rauhan aikana syntyneen nykyäidin on silti tarpeetonta, ehkä epäreiluakin, verrata arjen sankaruutta tänään ja 1940-luvulla. Jokainen yrittää parhaansa niissä olosuhteissa, joissa elää. Isovanhempiemme sukupolvi venyi henkisten ja fyysisten voimavarojensa äärirajoille, ylikin. Niin teemme rakkaudesta omiin lapsiimme myös sinä ja minä, omalla tavallamme. Lainaan lauluja-lauluntekijä J. Karjalaisen vuonna 1982 Sankarit-lauluunsa kirjoittamaa armeliasta kertosäettä:

Me ollaan sankareita kaikki / kun oikein silmiin katsotaan / Me ollaan sankareita elämän / ihan jokainen

Hyvää äitienpäivää teille kaikille. Kiitos äiti.

Susanna 49v

 

6.4.2020 ISOÄIDEISTÄ PARHAAT

Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa kirjailija Maritta Lintunen kertoo omista isoäideistään ja siitä, mitä on kuullut heidän elämästään ja sotamuistoistaan. Millaisen henkisen perinnön sodasta selvinneet isoäidit ovat kirjailijan elämään jättäneet?

Isoäideistä parhaat

Helmi

Isoäitini Helmi syntyi vuonna 1907 Hämeessä. 1920-luvulla hän muutti Ylä-Karjalan ja Kainuun rajalle perustetulle rautatieasemalle. Siellä hän työskenteli miehensä kanssa asemanhoitajana ja he saivat viisi lasta. Isoäiti toimi myös asemapäällikkönä. Asetelma oli tuohon aikaan melko moderni. Isoisäni oli ratavartija.

Helmi odottamassa junaa asemalaiturilla.
Helmi odottamassa junaa asemalaiturilla.

Helmi-mummo kuoli, kun olin 2-vuotias. Mutta tarina kertoo Helmin olleen hyvin päättäväinen, suorapuheinen ja temperamentikas.

Häntä oli paras totella!

Helpi

Toinen isoäitini Helpi syntyi myös vuonna 1907, mutta Kuhmossa.
Avioiduttuaan hän muutti Ylä-Karjalan vaaramaisemiin Saramon kylään pientilan emännäksi. Siellä hän asui kuolemaansa saakka.

Toisin kuin Helmiin, Helpi-mummooni tutustuin hyvin, koska vietin kaikki lapsuudenkesäni maalla isovanhempien luona. Helpi teki aina töitä – ja jos ei ollut maatilan pakollisia askareita, hän kutoi mattoja, marjasti, sienesti, kalasti, leipoi leivät ja piirakat, virkkasi sängynpeittoja tai kutoi sukkia. Myös naapureiden auttaminen oli hänelle hyvin ominaista.

En ymmärrä, miten hän jaksoi sen kaiken.

Helmi joutui lasten kanssa evakkoon Hämeeseen

Kun sota alkoi, Helmi joutui lähtemään työpaikaltaan evakkoon Hämeeseen lasten kanssa. Isoisä jäi hoitamaan rajaseudulla sijaitsevaa rautatieasemaa vahtien tienoita desanttien varalta. Joskus hävittäjä kävi tulittamassa asemaa.

Evakkopoika rautatieasemalla Sortavalassa 17.3.1940

Isoisä kertoi, että hän kiersi turvaan aseman palomuurin taakse sitä mukaa kun hävittäjiä hyökkäsi, vuoroin pohjoisen suunnasta, vuoroin etelästä. Ikkunat menivät sirpaleiksi, mutta hän säilyi ehjänä. Rautatietä pommitettiin myös aika ajoin.

Helpi-mummo päätyi ruotsinkieliseen Närpiöön

Helpi-mummin evakkomatka alkoi äkillisesti. Ylä-Karjalan Saramolla kyläläiset kiipesivät pimeänä iltana korkeimmalle vaaralle ja katselivat, kuinka taivas leimusi idässä Kuhmon suunnalla. Isoisä komennettiin rintamalle, ja Helpi sekä muut kyläläiset lähetettiin evakkoon Pohjanmaalle Kannuksen kylään. Hevoset veivät tavarat Saramolta Nurmeksen asemalle, mutta Helpi käveli pakkasessa lehmiä paimentaen 30 kilometrin matkan asemalle. Hänen anoppinsa oli sitonut talon kaikki kahvipaketit Helpin kannettavaksi. Pakettinarut hiersivät olkapäihin ja hartioihin syvät verijuonteet, mutta tottelevainen Helpi kantoi kahvit.

Siirtolaisten on hoidettava ja lypsettävä lehmänsä matkankin varrella.
Ilmee 30.6.1944.

Kannuksessa piti olla huhtikuuhun 1940 asti. Sen jälkeen Helpi lähetettiin yksin ruotsinkieliseen Närpiöön saakka etsimään talon lehmiä. Se ei ollut helppo tehtävä ummikolle, mutta lehmät löytyivät.

Helpi synnytti äitini keväällä 1941, juuri ennen jatkosodan alkua. Isoisä osallistui myös jatkosotaan, mutta palasi hengissä takaisin.

Sodan jäljet

Helpi ei oma-aloitteisesti puhunut sodasta, eikä myöskään isoisä. Jonkin verran älysin teini-ikäisenä kysellä heiltä noista ajoista. Silloin kuulin hiukan Pohjanmaan-evakkomatkasta ja ukin rintamakokemuksista Tolvajärvellä ja Rukajärvellä.

Vahvimpana ovat jääneet mieleen Helpin kainuulaisten sukulaisten kertomukset. Eräänä kesänä Helpin sukua saapui iso joukko Saramolle, ja satuin olemaan tuolloin paikalla. Suvun vanhimmat naiset pyysivät minut sivummalle ja sanoivat kertovansa ”jotakin, josta ei ole saanut puhua, mutta joka pitää säilyttää muistissa.” Tällä tavoin sain ensimmäistä kertaa kuulla sukulaisia kohdanneista kohtaloista: desanttien hyökkäyksistä rajakyliin.

Parilan emäntä, joka pidätti desantin.
Sääksmäellä Kiikalassa 20.6.1941

Muistan olleeni pitkän aikaa järkyttynyt. Naiset kokivat, että nämä tapaukset olivat olleet pitkään sodan jälkeen poliittisesti niin arkoja, ettei niistä uskallettu julkisesti puhua. Surua ja kauhua purettiin pienessä, luotettavassa piirissä muistelemalla ja tapahtumia kertaamalla.

Isoäitini Helmi on jäänyt minulle muiden kertomien muistojen ja kuvittelun varaan. Sen vuoksi hänestä tuli aikanaan esikoisromaanini päähenkilön alter ego. Kirjailijana minun piti ”selvittää” itselleni, kuka ja millainen hän mahtoi olla. Kirjoitusprosessin aikana hän tuli muutaman kerran uniini ja jutteli minulle. Se oli tietysti omalla laillaan mystistä, mutta myös lohdullista.

Helpi on itselleni, mukavuudenhaluiselle ja herkästi pikkuasioistakin valittavalle nykyihmiselle esimerkki ja esikuva sitkeydestä ja epäitsekkyydestä. Lapsuuden kesät maalla, luonnossa ja vapaana, ovat parhaita muistojani. Mummolla oli aina kaikkien kiireidenkin keskellä aikaa tulla leikkimökkiin syömään poimulehti-piparkakut ja juomaan kuravedestä keitetyt ”päiväkahvit”.

Sota-ajan kokeneet ihmiset ovat nykyihmiselle ikkuna ajanjaksoon, johon kukaan ei halua palata. Eivät he, emmekä me. On ihme, että niin moni selvisi siitä ajasta edes jotenkin, toiset paremmin, toiset huonommin.

Oman kodin ja kotiseudun menettäminen ja henkinen orpous on totta tänäkin päivänä monelle. Voi olla, että sodankäyneet sukupolvet ymmärtävät näitäkin kohtaloita paljon paremmin kuin me, joille rauha ja hyvinvointi ovat itsestäänselvyyksiä.

Maritta Lintunen, kirjailija, Hämeenlinna

 

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.

6.3.2020 LYHYT LAPSUUS

Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa 73-vuotias nainen kertoo, millaista oli elää sodan jälkeisessä Suomessa. Ja millainen oli naisen ja lasten taakka erityisesti sen jälkeen kun oma isä kuoli. Äidin muisteleminen tuo mieleen periksiantamattomuuden ja tasa-arvon tärkeyden.

Lapsuus jäi lyhyeksi

Äitini Martta syntyi Itä-Savossa, Pielavedellä 1915.

Heitä oli 11 sisarusta. 5 tyttöä ja 6 poikaa. Äitini oli perheen kuopus. Hän lähti 12-kesäisenä vanhimman siskonsa mukana Ouluun hoitamaan siskon esikoispoikaa. Äiti palasi vielä Pielavedelle käymään rippikoulun, mutta sen jälkeen hän muutti lopullisesti omilleen.

1930-luvulla äitini toimi Kenraali Erik Heinrichsin perheen keittäjänä Pohjanmaalla, Iissä ja muutti sieltä sitten heidän mukanaan Helsinkiin.

Myöhemmin hän oli tarjoilijana ja kylmäkkönä eri ravintoloissa. Helsinki tuntui kuitenkin nuoresta maalaistytöstä turvattomalta, ja niinpä hän muutti Helsingistä Tampereelle.

Tampereella äiti tapasi Räisälästä kotoisin olevan isäni Uunon Tampereen VPK:n tanssiaisissa. Isä oli huumoritajuinen ja hauska ihminen. Sota kuitenkin muutti isän iloista luonnetta.

Sota-aika

SA-kuva. Ilmapommituksen tuhoja Tampereella vuonna 1940.
Ilmapommituksen tuhoja Tampereella vuonna 1940. SA-kuva.

Kun isäni lähti sotaan, äiti jäi Tampereelle töihin.  Sodan aikana naisia lähetettiin kaupungeista pois ja äitikin lähti Harjavaltaan. Hän oli isossa maatalossa töissä, kun tilan miehet olivat lähteneet rintamalle.

Kotirintama. Naisia lähdössä heinätöihin 1941. SA-kuva.

Vanhin siskoni syntyi vuonna 1941. Äidille ehdotettiin, että siskoni lähetettäisiin turvaan Ruotsiin, sotalapseksi, mutta äiti ei suostunut siihen.

Sota-ajan ruoan säännöstely toi käyttöön leipäkortit, joita kuvassa leikataan vuonna 1940. Eero Troberg, Vapriikin kuva-arkisto
Sota-ajan ruoan säännöstely toi käyttöön leipäkortit, joita kuvassa leikataan vuonna 1940. Eero Troberg, Vapriikin kuva-arkisto

Tämän enempää emme keskustelleet sodasta ja sen tapahtumista kotona isän eläessä.

Sodan jälkeen

Me muut neljä lasta synnyimme vasta sotien jälkeen. Sota oli varmasti jättänyt jälkensä kotioloihimme. Vaikka isä selvisi hengissä, hänen nuorempi veljensä oli kuitenkin kaatunut.

Sankarihautajaiset Pirkkalassa vuonna 1944 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto
Sankarihautajaiset Pirkkalassa vuonna 1944 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto

Isä yritti innostaa ja keksiä aina jotain hyvää tekemistä meille. Hän vei meitä kirjastoon, kuuntelimme radiota koko perheen kanssa, isä piti tietokilpailuja ja sitten laulettiin yhdessä. Kolme meistä sisaruksista oli koulun kuorossa, ja pystyimme esiintymään moniäänisesti. Isä osti meille kaikkea, hienot takit ja uudet kengät, ja vei meidät lapset valokuvaamoon.

Jono Kauppahallin virastotalon luona jatkosodan aikana Vapriikin kuva-arkisto
Jono Kauppahallin virastotalon luona. Vapriikin kuva-arkisto

Äiti oli erittäin pidetty ihminen ja äärimmäisen ahkera.  Hän teki aina palkkatyön lisäksi kaikki kotityöt eikä siksi jaksanut osallistua muun perheen yhteisiin hetkiin. Kaipasin aina, että äitikin voisi olla enemmän meidän kanssamme. Tämän takia minusta tuli tasa-arvon suuri kannattaja. Vanhemmilla pitää olla mahdollisuus viettää aikaa tasapuolisesti lasten kanssa, ja kotityöt pitää jakaa.

Linja-autoliikennettä Kangasalan Kuohunharjulla vuonna 1945. E. M. Staf, Vapriikin kuva-arkisto

Isäni oli ammatiltaan kirvesmies, ja viimeiseksi työkseen hän oli rakentamassa Kalevan torni -nimisiä asuintaloja Tampereelle.  Hän toimi myös vakuutusasiamiehenä. Ihmiset kutsuivat isää ”pännämieheksi” eli kynämieheksi.

Ihanat kotikonnut

Meillä oli paljon kauniita kukkia, muun muassa ihanat amaryllikset ikkunoilla. Ihan naapuritkin tulivat kysymään, että miten teillä on noin hienot kukat. Kukkien taika oli siinä, että äiti laittoi kukkiin aina koivuntuhkaa, jota saatiin kun kakluuneja lämmitettiin.

Lapsia oli aina pihalla ja yhteisöllisyys sitoi toisilleen vieraitakin ihmisiä yhteen. Sitä kaipaan nykyään. Kun naapurin pojat tekivät talvella ison lumilinnan, he pyysivät meitä pieniä mukaan. Ihmiset pysähtyivät juttelemaan kadulla.

Kansakouluruokailua 1950-luvulla.
Kansakouluruokailua 1950-luvulla. Valokuvaaja tuntematon/Journalistinen kuva-arkisto/Alma Media/Uuden Suomen kokoelma.

Muistan, kun jouluna kulki makeisjuna kotimme ohi. Sinne sai hakea lipun lähikaupasta. Junassa joulupukki jakoi karkkia ja laulettiin joululauluja.

Kun olimme katsomassa pukkiparaatia, muistan että minulla oli isän ostama uusi keltainen talvitakki päällä. Takissa oli karvareunat, ja joulupukki tuli paraatin keskeltä sanomaan minulle, että ”Sinullahan on tyttö hieno takki!” Olin ylpeä siitä, sen muistan.

Nainen leipomossa 1950-luvulla.
Nainen leipomossa 1950-luvulla. Valokuvaaja tuntematon/Journalistinen kuva-arkisto/Alma Media/Uuden Suomen kokoelma.

Vanhemmat veivät meidät pyhäkouluun, jossa kävimme monta vuotta. Muistan myös että meillä oli tosi tarkat ruoka-ajat ja sunnuntaisin oli usein karjalanpaistia.

Isä sanoi aina äidille, että ”On niin hienoa ja kotoista, kun meillä näin paljon lapsia.”

Surua

Isän kuollessa vuonna 1958 olin itse 12-vuotias. Surun lisäksi jouduimme taloudellisesti tiukoille äidin käydessä nyt yksin palkkatöissä. Me kaikki viisi lasta olimme kouluiässä, nuorin 4-vuotias ja vanhin 16-vuotias.

Jaoimme pikkusiskoni kanssa aamuisin ennen kouluun menoa Hämeen Sanomat -lehteä. Äidillä oli sellainen ylpeys, että kerjätä ei saa.

Vaikka se kuulostaa makaaberilta nyt, niin muistan miten yksi setä toi meille kilon jauhelihaa syötäväksi, kun isä oli kuollut. Hän halusi auttaa, koska tiesi, että ilman isää meillä olisi tosi tiukkaa.

Viimeistä Tampellassa valmistettua sotakorvausveturia viimeistellään heinäkuussa 1952
Viimeistä Tampellassa valmistettua sotakorvausveturia viimeistellään heinäkuussa 1952

Olin lapsesta asti lahjakas maalaamisessa ja musiikissa. Vaikka en päässyt pyrkimään nuorena taidekouluihin, koska minun oli tienattava kotiin rahaa, käytin luovuuttani arjessa.

Suunnittelimme vaatteita pikkusiskoni kanssa ja ompelimme niitä. Suunnittelin ystävilleni asuja: yhdellekin ystävälle, joka lähti kesäksi Amerikkaan.

Olen kiitollinen

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen. Selvisimme kaikki lapset kunnialla työelämään ja lisäkoulutuksen kautta saimme hyvät työurat.  Vaikeista olosuhteista huolimatta meillä oli usko itseemme. Emme antaneet periksi.

Perunoiden multausta Kangasalla kesällä 1945 Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto
Perunoiden multausta Kangasalla. Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto

Äidiltä peritty ahkeruus on antanut paljon mahdollisuuksia. Ja tasa-arvo on minulle tärkeä juttu. Naiset joutuivat sodissa yhtä koville kuin miehetkin, kenties toisella tavalla, mutta kuitenkin. Sitä pitää arvostaa.

Nainen, 73
Satakunta

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.

6.2.2020 KOTIRUOKA, PAREMPI MIELI

Hyvä lukijamme! Tässä blogissa Susanna 49 v. kertoo, millaisen henkisen perinnön hän sai karjalaiselta mummiltaan ja kuinka mummin vanhat opit heräävät hänessä uudelleen oman jälkikasvun myötä.

Teininä Marttojen kokkikurssilla

Kevätlukukauden päättyessä 1980-luvun alussa ystäväni Teijan äiti passitti hänet Marttojen monipäiväiselle kokkikurssille. Se oli ajan varhaisteinille vähän noloa, sillä marttailu ei ollut ikäluokassamme millään tavoin muodissa. Teija pyysi minua seurakseen ja lähdin. Tykkäsin siihen aikaan kokkailla ja köksän tunnit olivat alkamassa vasta yläkoulussa. Silloinen bravuurini olivat kotoisat korvapuustit äitini reseptin mukaan.

Martta muonittaa nuoria palosotilaita. Kotirintama 1941

Olen siirtokarjalaisten jälkeläinen ja niukkuudesta jälleenrakennettu elämä näkyi vielä kolme-neljäkymmentä vuotta myöhemmin perheemme ruokakulttuurissa: ruuassa ei säästelty. Vieraalle laitettiin aina syötävää, ihan yksinkertaistakin kotiruokaa. Ruuan tarjoaminen oli huolenpidon osoittamista. Jos jollakulla meistä isossa sisarus- ja serkuskatraassamme oli mielipahaa, mummi hemmotteli paistamalla lettuja. Lapsuudessani vierailtiin ahkerasti tuttujen ja naapureiden luona ennakkovaroituksetta, eikä se ollut mitenkään tavatonta. Koetapa tehdä tänä päivänä samalla tavoin, ja vastaanotto on erilainen. Eihän täällä ole edes siivottu. Kodin yksityisyyden käsitys on muuttunut.

Karjalan kannakselta Vaasaan

Mummin ja vaarin rakkaus syttyi 1930-luvun alussa ruuan äärellä. Kuvassa mummini seisoo renkaan päällä.

Äidinäitini ja äidinisäni, mummi ja vaari, tapasivat 1930-luvun alussa Parikkalan liepeillä tietyömaalla, missä vaari ajoi katepillaria ja mummi piti työmaaruokalaa. Siis ruuan merkeissä. Kihlat ostettiin Viipurista ja koti siirtyi Antreasta Kirvuun. Taloudenpito oli ajan tapaan omavaraista. Vaari metsästi, mummi viljeli muun tarvittavan kasvimaallaan. Saippuan hän keitti itse ja valkaisi liinavaatteet lipeällä. Pienviljelyä hän harrasti melkein kuolemaansa saakka livahtaen rakastamalleen kasvimaalle meiltä jälkipolvilta salaa ja hihitteli, kun olimme toruvinamme häntä liiallisesta työnteosta.

Mummin koti oli aina puhdas ja siisti. Hän valmisti pieteetillä kaiken ruuan, leipoi hiivaleivän ja pullan. Lakanat olivat hyväntuoksuisia ja sileiksi mankeloituja. Pystyn kevyesti palauttamaan mieleeni liedellä porisevan Mehumaijan tai paistuvan pannupullan tuoksun. Näistä kodinhoitoon liittyvistä asioista muodostui oman lapsuuteni turvalliset tunnelmat.

Elisenvaaran  pommitus

Hiljainen ja lempeä mummini oli paitsi kuin toinen äitini, myös sankarihahmoni. Kahdesti hän joutui jättämään kotiseutunsa Karjalan kannaksella sotien jälkimainingeissa, jälkimmäisellä kerralla neljän pienen lapsen kanssa. Nuorin oli kolmiviikkoinen rintalapsi.

Siirtoväkeä Savonlinnan Faneeritehtaalla. SA-kuva.

Vielä liki yhdeksänkymmenvuotiaana mummi muisteli, miten pahalta oli tuntunut kun vanha mummo pyysi evakuointijunassa tilkkaa maitoa, eikä hänellä enää ollut mistä jakaa. Kolmivuotias äitini nostettiin täpötäydessä junassa hattuhyllylle nukkumaan. Hän muistaa sen, pitkältä tuntuneen pysähdyksen Elisenvaarassa ja tädin joka nukkui maassa, eikä herännyt vaikka hänen vauvansa itki. Äitini perhe oli myöhästynyt edellisestä junasta. Jos olisivat ehtineet siihen Elisenvaaran kautta kulkevaan siviilijunaan, en ehkä istuisi tässä kirjoituspöytäni ääressä pohtimassa sukuni henkistä perintöä.

Siirtoväkeä Savonlinnan Faneeritehtaalla. SA-kuva.

Elisenvaaran pommitus 20. kesäkuuta 1944 oli jatkosodan tuhoisin lentopommitus Suomen hallitsemalla alueella. Elisenvaaran asemalla oli yli tuhat ihmistä, lähinnä evakkoon matkaavia karjalaisia. Neuvostoliittolaiset moukaroivat yli 80 pommikoneen voimin asemaa kolmessa pommitusaallossa. Vartin kestäneessä pommituksessa surmansa sai arviolta yli 150 evakkoa, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.

Ympyrä sulkeutuu sittenkin?

Olen ylpeä karjalaisista juuristani, siirtokarjalaisten selviytymistarinasta sotien jälkeisessä Suomessa sekä siitä, miten se on vaikuttanut kasvatukseeni ja arvomaailmaani. Olen kiitollinen kaikista niistä pitkistä ja polveilevista keskusteluista, joista sain käydä mummini kanssa aina 34-vuotiaaksi saakka; hänen kasvustaan nuoressa Suomessa, sota-ajoista nuorena äitinä, luopumisista, vastuusta, huolista, mutta ennen kaikkea perheen merkityksestä ja tärkeydestä. Mummi välitti minulle sydämen sivistystään.

Marttoja säilömässä raparperia. Kotirintama 1941

Äitini lapsuudenkodista periytyi tiukka kuri, mutta rakastava ilmapiiri sekä työnteon ja ahkeruuden korostus. Huomaan vieneeni monia arvoja, kuten vanhempien henkilöiden kunnioituksen ja arvostuksen myös omille lapsilleni. Heittäydyimme kerran raitiovaunussa juttusille elämänlämpöisen 92-vuotiaan rouvan kanssa, ja tuolloin 7- ja 6-vuotiaat tyttäreni teitittelivät häntä, vaikken ollut sitä heille opettanut. Vai olinko?

Mutta palatkaamme takaisin kotiruokaan. Marttojen kurssista huolimatta minusta ei tullut kokkia, kaikkea muuta. Kadotin ajan juoksussa mielenkiintoni ruuanlaittoon. Omassa perheessäni muonituksesta vastasi puolisoni. Hellyydellä katson nyt kastiketahrojen tuhrimasta ruutuvihkosta liki 30 vuoden takaisia muistiinpanojani, sen ajan arkireseptejä, ja huomaan kuinka aika on muuttanut ruokatrendejä. Nuo reseptit tuntuvat sopivan paljon liikkuville ja fyysistä työtä tekeville ihmisille. En tule valmistaneeksi omille lapsilleni esimerkiksi janssoninkiusausta tai stroganoffia. Mutta miksen kirjoittanut muistiin mummin hirvipaistiohjetta?

Neljäs sukupolvi reseptejä tutkimassa.

Keittiössäni komeilee kuitenkin Penninvenyttäjän keittokirja ja nuoret tyttäreni odottavat innoissaan, milloin osallistun heidän kanssaan perheiden kokkikurssille. Ympyrä sulkeutuu sittenkin?

Susanna, 49, Espoo

6.1.2020 MANTTELINPERIJÄ

Hyvä lukijamme, 

Hyvää alkanutta vuotta! Tämän vuoden blogisarjamme teema on sotiemme naiset. Pohdimme heidän jättämäänsä henkistä perintöä meille jälkipolville.

Suomalaiset naiset olivat miesten rinnalla puolustamassa isänmaatamme. He toimivat monissa vaarallisissa tehtävissä myös rintamalla. Teollisuudessa, sairaaloissa, ruoka- ja varustehuollossa heidän panoksensa oli korvaamaton. Kotirintamalla he hoitivat niin lapset, vanhukset, eläimet kuin talojenkin työt. Naiset olivat myös tärkeässä roolissa, kun Suomea jälleenrakennettiin yhdessä.

Mummi ennen sotia
Mummi ennen sotia.

Tulemme haastattelemaan vuoden varrella sotiemme naisten jälkipolvia. Millainen on saamamme henkinen perintö?

Mummini, lotta

Mummi syntyi Viipurissa 6. tammikuuta 1917. Hän kävi koulunsa Viipurissa. Sodan syttyessä hän työskenteli Viipurin lääninhallituksessa.

Talvisodan aikana mummi toimi viestintälottana Viipurin maalaiskunnassa.

Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella johti Mannerheim-linjan murtumiseen, mummi lähti yhdellä viimeisistä evakuointikuljetuksista Viipurista ja päätyi vaarallisen matkan jälkeen Imatralle sotasairaalaan hoitamaan haavoittuneita.

Välirauhan aikana syntyi hänen esikoisensa. Jatkosodassa mummi toimi ilmavalvontalottana Lahdessa.

SA-kuva, Ilmavalvoja
SA-kuva, Ilmavalvoja

Kasvoin mummin opissa

Vietimme isoveljeni Tepon ja serkkuni Kallen kanssa kaikki kesät mummin ja ukin luona heidän kesäpaikassaan Kiteen Puhossalossa. Lähdimme sinne heti kun tarhat ja koulut keväällä päättyivät. Kotiin tulimme takaisin vasta elokuussa juuri ennen syyslukukauden alkua.

Työtä pienestä pitäen

Lapsuuden kesistä on paljon kivoja muistoja. Mutta muistan myös isovanhempieni tietynlaisen ankaruuden. Työtä piti tehdä ihan pienestä pitäen. ”Tuo tullessas, vie mennessäs, tee ollessas.” mummi opetti.

Aamulla heräsimme aikaisin ja illalla menimme aikaisin nukkumaan.

Toimin mummin pikkuapulaisena koko kesän. En osaa muunlaisista kesistä haaveillakaan. Opin mummilta paljon hyödyllistä.

Kevätsiivous ja muita arjen toimia

Mökille tullessamme alkoi kevätsiivous. Siivosimme mökin ja kaikki aitat tarkasti. Mummi opetti, ja minä opin nopeasti miten lakanat laskostellaan, sängyt pedataan ja tyynyt möyhennetään. Matot ja patjat tampattiin, pölyt ja hiirenjätökset korjattiin ja ikkunat pestiin. Opin, että ikkunan saa pesun jälkeen kirkkaaksi pyyhkimällä sen sanomalehdellä. Teen niin nykyäänkin.

Kun maalle tuli vieraita, minun piti mennä reippaasti heitä vastaan, kätellä silmiin katsoen ja niiata.

Opin 8-vuotiaana tarjoilemaan ja kattamaan pöydän. Passasin vieraita mummin oikeana kätenä hänen oppiensa mukaan ”ota anna oikealta, tarjoo aina vasemmalta”. Tuvan keittiöön ei päästetty vieraita.

Kun ruokailu oli ohi, menin mummin kanssa keittiöön siivoamaan. Astiat tiskattiin käsin ja kuivattiin hyvin. Mummi tiskasi, minä kuivasin ja laitoin astiat paikoilleen.

Olin myös ruoka-aitan asiantuntija. Tiesin, kuinka paljon mitäkin elintarvikketta oli jäljellä ja missä järjestyksessä ruuat piti syödä. Kun ukki sitten lähti kauppaan ”Kitteen kirkolle”, juoksin ruoka-aittaan laskemaan jugurttipurkit, maidot ja rinkelit, jotta mummi sai laadituksi kauppalistan.

Kalastamaan opin myös nuorena. Kävimme nostamassa katiskat pari kertaa viikossa. Saalis perattiin ja kaloista mummi teki kirkasta kalakeittoa ja kalanlihat jauhettiin kalapihvitaikinaksi vanhalla lihamyllyllä. Minä taputtelin pieniä pihvejä valmiiksi ja mummi paistoi ne voissa.

Joka aamu meidän lastenkin piti käydä uimassa, oli kylmää tai ei. ”Pitää herätä kunnolla”, mummi sanoi. Se tuntui joskus ankaralta, kun tuuli lujaa, ja varsinkin alkukesästä, kun järven vesi ei ollut juuri kymmentä astetta lämpimämpää. Nykyäänkin menen kylmään veteen reippaasti.

Vanhempani olivat töissä Helsingissä ja tulivat maalle lomallaan heinäkuussa. Siinä välissä he kävivät tervehtimässä jokaisena viikonloppuna. Ikävä oli varmasti molemminpuolinen, mutta minulla oli monesti äitiä kova ikävä ja halusin kotiin. Kun minua itketti, mummi aina sanoi: ”Ei pidä itkeä, pitää tehdä töitä, niin murheet unohtuu.” Ja sitten taas teimme jotain käytännöllistä, poimimme marjoja tai kastelimme pihan kukkia, ja totta, ikävä unohtui.

Mummin lotta kuva.
Mummin lotta kuva.

Olen kiitollinen

Olen myöhemmin ymmärtänyt, että sota-ajan kokeneet mummi ja ukki olivat meille lastenlapsille välillä aika ankaria. En moiti heitä siitä.

Samalla olen kiitollinen, että olen oppinut pienestä pitäen siihen, ettei minulla  mene sormi suuhun kovissakaan paikoissa. Pärjään alkeellisissakin olosuhteissa ja osaan passata isoakin joukkoa vieraita.

Omat tyttäreni olen yrittänyt opettaa samoille tavoille, hieman pehmeämpiä metodeja käyttäen. Monet tuttavani sanovatkin, että meillä on hyvin käyttäytyvät tytöt. Olen siitä tietysti hyvilläni.

Tätini Riitta on sanonut, että ”Laura, sä olet meidän suvun naisista se mummin manttelinperijä.

Ahkeruus, käytöstavat ja reippaus tarttua epämiellyttäviinkin hommiin on avannut itselleni ovia työelämässä. Kuulun myös Sotilaskotiliittoon. Olenkin kiitollinen mummille ja ukki-vainaalle. He ovat silmissäni selviytyjiä ja vastuunkantajia. Sellaisia ihmisiä tarvitaan, olivatpa ajat millaiset hyvänsä. Ei se mummin ”mantteli” huono ole.

Mummi täyttää 103 vuotta tänään 6.1. 2020. Hän asuu Kaarlaaksokodissa, Lahdessa.

Laura, 48 vuotta
Helsinki

6.12.2019 ”MAA ON NIIN KAUNIS”

Rakas lukijamme

Kohta on jälleen joulun aika.

Haluamme jakaa kanssanne Britta Holmlundin (s.1921, k.2017) aikalaismuistelon Sota-ajan joulu Oulunkylässä (2003). Se sopii tähän hetkeen edelleen, ja tunnelma on käsin kosketeltava. Jouluja vietettiin kodeissa ympäri maan ja myös rintamalla. Brittan tekstin kuvituksena on käytetty SA-kuvia Suomen sotavuosilta.

Pian on joulu taas. Joulukiireet painavat päälle, lahjapuoditkin ovat sunnuntaisin auki. Ne, jotka eivät tätä hosumista kestä, matkustavat etelään tai viettävät joulua Lapissa.

Ajatukseni palaavat sota-ajan jouluihin. Talvisodan joulu oli säteilevän kaunis ja kylmä tähtikirkkaine öineen. Meitä kehotettiin olla pitämättä päiväsaikaan tulta kaakeliuuneissamme, savu nousi suoraan ja valkoisena savupiipuista ja paljasti selvästi asutuksen vihollisen lentokoneille. Tänä ensimmäisenä sotajouluna meillä oli vielä ruokaa, vaikkakin paljon oli jo säännöstelty ja voitiin ostaa vain kupongeilla. Meillä oli luultavasti joulupöydässä sekä kinkkua että lipeäkalaa.

Isät ja miehet reservissä. Pikkujoulun viettoa 1939.
Isät ja miehet reservissä. Pikkujoulun viettoa 1939.

Mustasta vahakansivihkostani luen, mitä olen kirjoittanut päiväkirjaani talvisodan joulusta: ”Joulupäivän aamuna tuli ilmahälytys aikaisin aamupäivällä ja hakeuduimme suureen Toivolan lastenkodin alueella olevaan kallioluolaan.

Seurakuntamme tilapäinen kirkkoherra Lauri Solin tuli myöskin sinne ja piti jouluaamun jumalanpalveluksen suomeksi ja ruotsiksi. Joulukuusi seisoi luolan keskellä ja kynttilät paloivat siinä. Tilaa oli kaikille, niin lastenkodin lapsille kuin lähistön kaikille naapureillekin.

Pommisuojassa Helsingissä 1.12.1939.
Pommisuojassa Helsingissä 1.12.1939.

Eräässä nurkassa istui nuori äiti kahden pienen lapsensa kanssa, kaksivuotiaalla pojalla oli maitorupea, pieni sisko vaunuissa. Kummatkin itkivät ja niinpä Inga Winqvist meni ja otti pojan syliinsä, jotta äiti sai imettää pikkuista. Kaikki olivat ystävällisiä toisia kohtaan ja Toivolan lastenkodin opettaja Uusivirta ja johtaja Hietanen kulkivat ympäriinsä ja huolehtivat, että kaikilla oli niin hyvin kuin mahdollista.

Tervehdyslähetystöt liikkeellä Jouluyönä Kannaksen rintamalla. Korsusta korsuun vieraili eri yksikköjen lähetystöjä toivottamassa naapuriyksikölleen Hyvää Joulua. 24.12.1941.
Tervehdyslähetystöt liikkeellä Jouluyönä Kannaksen rintamalla. Korsusta korsuun vieraili eri yksikköjen lähetystöjä toivottamassa naapuriyksikölleen Hyvää Joulua. 24.12.1941.

Kaikilla ei ollut yhtä kelvollista pommisuojaa minne hakeutua. Tämän suuren luolan olivat venäläiset louhineet kallioon ennen ensimmäistä maailmansotaa ja se tuli nyt hyvään käyttöön. Useimmissa tapauksissa oulunkyläläiset istuivat talon alla tai pihoilla olevissa perunakellareissaan.

Veräjämäessä Nymanin perheellä oli niin suuri kellari, että naapuritkin saivat suojaa. Tietenkin oli ahdasta ja hermot kireällä. Kun rouva Martta Nyman pienen Veikko-poikansa kanssa tuli kaikkein viimeisimpänä kellariin oli joku, joka tiuski: ”Täällä on jo täyttä, ei tänne mahdu.” Siihen vastasi pimeydestä hänen vierustoverinsa: ”Suu kiinni, hänhän on tämän kellarin omistaja.”

Lotan joulu. Lempäälän järvi 1941.
Lotan joulu. Lempäälän järvi 1941.

Jouluna 1940 meillä oli rauha, mutta vähemmän ruoka-annoksia. Vuonna 1941 sai ruokakortilla 150 grammaa kuivattua kalaa tai noin 350 grammaa valmista lipeäkalaa. Meillä oli todellakin sekä lipeäkalaa että riisipuuroa myös sinä jouluna. Kuinka hienoa olikaan kotoinen lipeäkala, jonka tekoon käytettiin oman kaakeliuunin koivutuhkaa.

Jouluksi puhdasta ylle. Pyykinpesua Itä-Karjalassa. Semsjärvi 12.12.1941.
Jouluksi puhdasta ylle. Pyykinpesua Itä-Karjalassa. Semsjärvi 12.12.1941.

Joulun 1942 perheemme vietti ilman isää, hän oli kuollut lokakuussa. Oli todella pula ruuasta eikä meillä ollut yhteyksiä mustanpörssin kauppiaisiin, vaan elimme kansanhuollon antamien ruoka-annosten varassa. Jouluaattona tuli ruokapaketti sukulaisilta Pietarsaaresta. Se oli parasta, mitä meille tapahtui sinä jouluna. Joulupuuron saatoimme tehdä ohraryyneistä ja vehnäjauhoista leivoimme joulupullaa.

Viranomaiset olivat tarpeettoman ankaria hamstrauksen suhteen, mutta katsoivat varmaankin sormien läpi kun kyse oli joulupaketista. Pulaa ei ollut vain ruuasta. Lehti-ilmoituksista saattoi löytyä todellisia makupaloja, kuten esimerkiksi

Vaihdetaan kaksi hyvää
polkupyöränrengasta
huonompiin, välirahaksi
kelpaa ½ pakettia
Työmies-tupakkaa.

Joulua vietetään etulinjan JSp:n korsussa. 24.12.1941.
Joulua vietetään etulinjan JSp:n korsussa. 24.12.1941.

Myöskin jouluna 1943 muistivat Pohjanmaan ystävämme meitä. Jouluaattona söimme lammaspataa ja ohraryynipuuroa. Tuo jouluaatto oli luultavasti sotavuosien jouluista kaikista pimein Oulunkylässä, sillä illalla sammuivat sähkövalot.

Luen mustasta vahakantisesta vihostani: ”Pimeässä nousimme ylös aikaisin jouluaamuna ja kuljimme liukastellen kirkkoon. Moni oli paikalla, mutta myöskin kirkko oli pimeä, vain kaksi pientä lamppua paloi saarnastuolin kummallakin puolella.

Taskulamppujen valossa näimme virsien numerot numerotaululta ja veisasimme alkuvirren ”Enkeli taivaan.” Joku valaisi taskulampullaan myös nuotteja niin, että kanttori Anian Nyberg pystyi soittamaan virret. Tilapäinen kirkkoherramme Toivo Viitasaari oli aivan uusi seurakunnassa. Hänelle tuotti vaikeuksia selviytyä pimeässä ruotsinkielisestä raamatuntekstistä.

Ensimmäisen suomalaisen joulun viettoa Äänislinnassa: Innostuneena ja jopa liikuttavan kauniisti esitti lapsikuoro ”Enkeli taivaan lausui näin”. 24.12.1941.
Ensimmäisen suomalaisen joulun viettoa Äänislinnassa: Innostuneena ja jopa liikuttavan kauniisti esitti lapsikuoro ”Enkeli taivaan lausui näin”. 24.12.1941.

Oulunkylän naiskuoro lauloi Ester Carlsonin johdolla kaksi laulua. Pimeässä hän antoi väärän sävelen ”Jouluyölle”, mutta joka tapauksessa se kuulosti aika hyvältä, vaikka lauloimme vain kaksi säkeistöä kolmesta harjoittelemastamme. ”Maa on niin kaunis”-laulusta selviydyimme oikein hyvin. Kahdeksan aikaan olimme takaisin kotona, mutta koska edelleenkin puuttui sähkö, menimme sänkyyn pienille nokosille. Päivänvalon myötä palasi sähkökin.”

Joulu etulinjan korsussa 24.12.1941.
Joulu etulinjan korsussa 24.12.1941.

Joulun 1944 paras lahja raskaasta rauhasta huolimatta oli mahdollisuus heittää pois kuluneet pimennysverhot. Kesti kuitenkin vielä monta vuotta kunnes saatoimme ostaa mitä halusimme ja kuinka paljon tahansa.

Tämän päivän koululaiset sanovat kouluruuasta: ”yäk, sitä ei voi syödä.” Me, jotka elimme sotavuodet, muistamme kuinka meillä oli silloin lähes aina nälkä ja yhä tuntuu pahalta kuulla lasten halveksivan ruokaa. Sotavuosina ei todellakaan jäänyt tähteeksi ruokaa pois heitettäväksi ja edelleenkään emme mielellään jätä ruokaa lautasillemme.

Päämajan propagandaosaston joulujuhlissa vieraili myös tuttu. Mahtaakohan moni nykylapsi hänet tunnistaa? 23.12.1939
Päämajan propagandaosaston joulujuhlissa vieraili myös tuttu. Mahtaakohan moni nykylapsi hänet tunnistaa? 23.12.1939

On kulunut 80 vuotta ja kolme sukupolvea viimeisestä sotajoulusta. Me, jotka koimme nämä vaikeat ajat, emme koskaan voi niitä kokonaan unohtaa kaatuneita läheisiä ja ystäviä ja kunnioitamme sotaveteraanejamme, jotka uhrasivat parhaat vuotensa rintamalla. Mutta muistamme myös yhteenkuuluvuuden ja avuliaisuuden, jotka koimme niin voimakkaasti näinä vuosina.

”Kunnia Herran
maassa nyt rauha
Kun Jeesus meille
armon toi”

Hyvää ja rauhallista joulua
Laura ja Satu

Kirjoittajasta: Oulunkylästä kotoisin ollut ruotsinsuomalainen Britta Holmlund kunnostautui kirjoittamalla artikkeleita vanhasta Oulunkylästä. Vuonna 2004 Brittalta ilmestyi kirja ”På vandring genom byn”. Myös Oulunkylää käsittelevässä kirjassa ”Vireä idylli, Oulunkylää ja oulunkyläläisiä” on Brittan kirjoittamia artikkeleita. Brittan kirjoituksia on julkaistu myös Oulunkylän kotisivuilla. Tämän joulumuistelon on vapaasti kääntänyt MH.

Lähteet: Kaupunginosa.net, Helka.fi

6.11.2019 ALATI SYNNYINMAALLE SIIPIES SUOJA SUO

Marraskuussa muistelemme menneitä. Ystävyyden eleitä, yhteisöllisyyttä ja yhdessäoloa. Taistelua ja yhdessä selviämistä. Tervetuloa kävelylle hautausmaalle Susanna Lönnqvistin kanssa.

Pyhän Laurin kirkko eli Helsingin pitäjän kirkko on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus, vuodelta  1452. Sen vieressä on sankarivainajien hautausmaa.

Hiekka rahisee kenkieni alla ja matalalla paistavan auringon valo porautuu syvälle silmiini. Kävelen Helsingin pitäjän kirkonkylän hautausmaalla, kohti keskiaikaista kirkkoa, joka tunnetaan nykyään myös Vantaan Pyhän Laurin kirkkona. Pysähdyn sankarihaudoille ihastelemaan hyvin hoidettujen kanervien ryhdikkäitä rivejä.

Hautausmaa on monelle hyvä paikka rauhoittua, myös Susannalle.

Kivikirkon kyljessä lepää 168 talvi- ja jatkosodassa kaatunutta sankarivainajaa; 16-44-vuotiaita kylänmiehiä ja yksi nainen Helsingin pitäjältä; jonkun poika, tytär, isä, veli, ystävä, naapuri ja työkaveri. Kaikki ovat olleet kuollessaan minua nuorempia.

Kentälle jääneiden sankarivainajien muistotilaisuus 1940.

Ruskan kirkastamassa valossa mieleni viipyilee vuosiluvuissa. Siirtokarjalaisten viimeisestä evakkomatkasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta. Marraskuun 30. päivänä vietetään talvisodan syttymisen 80-vuotismuistopäivää. Nuo virstanpylväät ovat piirtyneet merkittäväksi osaksi kollektiivista muistiamme ja kertovat myös minun, keski-ikäisen ruuhkavuosiäidin sukutarinaa. Toisen polven evakko kun olen minäkin.

Kirkko on upea myös sisältä. Alttari on kaunis ja kutsuva.

Kollektiivisesti, yhdessä

Pyhän Laurin kirkon korkeiden kivimuurien sisäpuolella Tuusulanväylän ja Kehä III:n liikenteen kohina vaimenee olemattomiin. Kirkon kiireettömässä rauhassa, värikylläisten holvien alla kuulostelen kaikkia niitä kohtaloita, tarinoita, rukouksia ja pyyntöjä, jotka rakennus on sulkenut syleilyynsä liki 23 sukupolven verran, noin 567 vuoden ajan. Mietin, miten edelliset polvet selvisivät vaikeista ajoista; kollektiivisesti, yhdessä, yhteisöissä, seurakunnissa, järjestöissä, yhdistyksissä, isoissa ja pienissä kylissä. Tässäkin kylässä. Tässäkin kirkossa.

Pyhän Laurin kirkon kiviseinät ovat nähneet monenlaista surua, mutta myös toivoa ja iloa.

Nappaan hyllystä virsikirjan ja selailen esiin virren numero 584 Siunaa ja varjele meitä. Virsi syntyi Uuno Kailaan Suomalainen rukous -nimisen runon pohjalta. Taneli Kuusisto sävelsi sen syksyllä 1939 tilaustyönä Yleisradiolle. Enteellisen ensiesityksensä Suomalainen rukous sai Helsingin Messuhallissa, nykyisessä Töölön Kisahallissa, marraskuun 25. päivänä 1939, päivää ennen Mainilan laukauksia.

Hyräilen teoksen viimeistä fraasia Pyhän Laurin kirkon hiljaisuudessa: ”Alati synnyinmaalle siipies suoja suo”. Suomalaisella rukouksella on merkitys myös omassa mikrokosmoksessani, sillä se laulettiin kummankin lapseni kastejuhlassa.

Pyhäinpäivän ja itsenäisyyspäivän välimaastossa myös Susannan ajatukset askartelevat koti, kirkko ja isänmaa -kolminaisuuden teemoissa.

Kun talvisota syttyi, puolustusvoimien ylipäällikkö Mannerheim antoi ensimmäisen päiväkäskynsä. Hän lopetti sen sanoihin ”me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Kansallisen hätätilan aikana kirkot ja seurakuntien tilaisuudet täyttyivät lohtua, voimaa ja toivoa etsivistä sekä kuulutuksia kaatuneista kuuntelemaan tulleista suomalaisista. Myös tänä päivänä kirkkosalit ovat suurina juhlapäivinä täynnä, mutta lohduttavat myös järkyttävien maailmantapahtumien yhteydessä. Yhteisöllisyys antaa voimaa epävarmoina aikoina.

Helsingin pitäjän kirkon hautausmaa. Muistotilaisuus 1940.
Kirkko keskellä kylää 2019

Pyhän Laurin kirkossa vietettiin 6.12.2017 Suomi 100 -juhlajumalanpalvelus, jota edelsi Vantaan kaupungin järjestämä kunniavartiosto hautausmaan sankarihaudoilla. Jokaisella sankarihaudalla seisoi saman ikäinen mies – ja yksi nainen – kuin haudassa lepäävä sankarivainaja kuollessaan oli. Kunniavartiosto konkretisoi sodan menetykset ja sen, kuinka nuoret miehet ja naiset taistelivat itsenäisyytemme puolesta. Kunniavartiosto oli koskettava. Se toi sodan ajan muistot lähelle niin kunniavartiostoon osallistuneille, hautausmaalla tapahtumaa seuranneelle monisatapäiselle yleisölle kuin Suomen kansalle, joka seurasi lähetystä netin kautta.

Kirkko on auki yleisölle pääsääntöisesti ma–pe 12­–16. Osoite on Kirkkotie 45, 01510 Vantaa.

Mieli hiljentyneenä astun ulos kirkkaaseen auringonvaloon ja silmäilen sankarihautoja. Vielä nykyäänkin hautajaissaattue pysähtyy ja osoittaa hiljaista kunniaa reitin kulkiessa sankarihautojen ohi.

Te taistelitte. Yhdessä.

Millä kaikilla tavoilla yhteisöllisyys näyttäytyy meidän ajassamme?

Susanna Lönnqvist

Kirjoittaja on Vantaan Pyhän Laurin kirkon tapahtumakoordinaattori

Mustavalkoiset kuvat: Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja Väinö Kannisto.
Muut kuvat: Satu ja Laura

6.10.2019 OIKEUDENMUKAISUUDEN OLEMUS ON REILUUS

Mukavaa lokakuuta, lukijat!

Tämän kuun aiheenamme on oikeudenmukaisuus ja reiluus.

Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuus on iso käsite. Kaikki sitä haluavat ja kaikki siitä puhuvat. Mutta olemmeko me itse oikeudenmukaisia?

Eri uskonnoissa ja kulttuureissa on erilaisia oikeutuksia toimia elämässä. Sivistyneissä valtioissa oikeudenmukaisuudet ovat kuitenkin aika lailla yhteneviä.

Luonto ja meri kohtelevat kaikkia samalla tavalla.
Luonto ja meri kohtelevat kaikkia samalla tavalla.

Suomi lukeutuu maailman kärkimaihin monilla mittareilla mitattuna.

Suomesta on mm. sanottu. ”Suomi on maailman vakain valtio”, ”Suomi on inhimillisen hyvinvoinnin vertailussa maailman paras maa”, ”Suomalaisten luottamus muihin ihmisiin on Euroopan suurinta” ja ”Suomi on maailman paras maa ihmisten perusoikeuksien suojelemisessa”.

Tällaista valtiota ei rakenneta ilman oikeudenmukaisuutta ja reiluutta.*

Teenkö oikein vai teenkö väärin?

Oikeudenmukaisuuden toteuttaminen elämässä ei ole aina helppoa, vaikka sitä haluaisikin. Tuskin kukaan meistä kannattaa epäoikeudenmukaisuutta oikeudenmukaisuuden sijaan. Silti epäoikeudenmukaista ja epäreilua toimintaa ja tekijöitä löytyy aina. Tällöin oikeudenmukaisuuden taju tai moraalikäsitys on vääristynyt.

Aselevon vastaiskuja ja neuvotteluja. Huolimatta aselevosta hyökkäsi vihollinen muutamin paikoin, mutta lyötiin takaisin. Saimaan kanava 1944.09.04. SA-Kuva.
Aselevon vastaiskuja ja neuvotteluja. Huolimatta aselevosta hyökkäsi vihollinen muutamin paikoin, mutta lyötiin takaisin. Saimaan kanava 1944.09.04. SA-Kuva.

Arjessa omaa oikeudenmukaisuuden tajuaan ja moraaliaan voi vahtia kysymällä:

Teenkö tässä nyt oikein vai väärin?

Toiminko vilpittömästi oikeudenmukaisuuden eteen – vai vaikuttaako taustalla jokin inhimillinen muu tunne, esimerkiksi kateus, ahneus tai piheys.

Sisaruus opettaa niin karkkien kuin kokemusten jakamista.
Sisaruus opettaa niin karkkien kuin kokemusten jakamista.

Suomalaisen oikeudet

Itsenäisessä Suomessa kansalaisten keskinäistä oikeudenmukaisuutta ylläpidetään lain ja asetuksin. Suomalaisilla ja myös Suomessa asuvilla ulkomaalaisilla on monenlaisia oikeuksia, jotka ovat meille jopa liiankin itsestään selviä. Meillä on mm.

  • Oikeus tasavertaiseen kohteluun sukupuolesta, iästä, uskonnosta
    tai vammasta riippumatta
  • Sanan ja mielipiteen vapaus
  • Kokoontumisen ja liikkumisen vapaus
  • Oikeus yksityisyyden suojaan
  • Uskonnonvapaus

Näistä vapauksista voimme kiittää sotiemme veteraaneja, jotka epäitsekkäästi taistelivat meille itsenäisyyden, joka johti vapauteen elää oikeudenmukaisessa Suomessa. Toivottavasti osaamme antaa sille arvoa.

9:/JR 57:n lohkolta. Aselepo on nostanut etulinjan elämän taisteluhaudasta maan päälle. Korvike kiehuu tulihtalla ja kessupiippu maistuu. Vuosalmen sillanpää 1944.09.07. SA-Kuva.
9:/JR 57:n lohkolta. Aselepo on nostanut etulinjan elämän taisteluhaudasta maan päälle. Korvike kiehuu tulihtalla ja kessupiippu maistuu. Vuosalmen sillanpää 1944.09.07. SA-Kuva.

Elämä ei ole aina reilua

Epäoikeudenmukaisuudesta ja epäreiluudesta syntyy kaunoja, riitoja ja sotia, mittakaavat vain vaihtelevat.

Suuren Neuvostoliiton  hyökkääminen pieneen Suomeen oli aikoinaan epäreilua.

Vielä epäreilumpaa oli se, että Neuvostoliitto vaati sodan jälkeen jättimäisiä sotakorvauksia Suomelta!

Sotakorvauksena toimitettujen laivojen määrä muodostaisi 30 kilometrisen jonon.
Sotakorvauksena toimitettujen laivojen määrä muodostaisi 30 kilometrisen jonon.
Sotakorvauksia maksettiin paljon. Viimeinen tavaratoimitus ylitti rajan syyskuussa 1952 ja suomalaiset huokaisivat helpotuksesta.
Sotakorvauksia maksettiin paljon. Viimeinen tavaratoimitus ylitti rajan syyskuussa 1952 ja suomalaiset huokaisivat helpotuksesta.

Suomi kuitenkin maksoi sotakorvaukset Neuvostoliitolle kuten oli sovittu. Helppoa se ei ollut missään vaiheessa, kun kansalaiset joutuivat itsekin elämään sotien jälkeistä aikaa säännöstelyn alla ja kaikesta oli pulaa.

Suomi oli ainoa maa maailmassa, joka lopulta maksoi sotakorvaukset. Tämä kertoo paljon myös suomalaisista. Se mikä luvataan, se pidetään.

Suomalaiset ovat aina olleet suoraselkäistä ja reilua kansaa. Kun sotakorvauksista selvittiin, keskityttiin oman kansan hyvinvointiin ja kasvatettiin sitä hyvää, mikä meissä oli.
Suomalaiset ovat aina olleet suoraselkäistä ja reilua kansaa. Kun sotakorvauksista selvittiin, keskityttiin oman kansan hyvinvointiin ja kasvatettiin sitä hyvää, mikä meissä oli.

Muutamassa vuosikymmenessä sitkeä, reilu kansa teki maastaan yhden maailman turvallisimmista, oikeudenmukaisimmista ja tasa-arvoisimmista valtioista.

Suomen kansallisrunoilija J. L. Runeberg on kirjoittanut:

”Järkevälle on lain ja oikeuden pakko yhtä helppo kuin hengittäminen.”

Reiluus on helppoa ja yksinkertaista

Voimme kaikki tehdä päivittäin arjessamme pieniä reiluja tekoja. Kehumme kaveria, annamme aikaamme tai rahaamme hyväntekeväisyyteen, puolustamme heikompaa ja tuomme positiivista asennetta yleiseen ilmapiiriin.

Oikeudenmukaisuuden ja reiluuden arvot siirtyvät isältä pojalle,sukupolvelta toiselle. 
Oikeudenmukaisuuden ja reiluuden arvot siirtyvät isältä pojalle,sukupolvelta toiselle.

Reilua on kaikki sellainen tekeminen, joka edesauttaa hyvää fiilistä ja rauhanomaista käytöstä ja toimintaa.

Reilusti toimimalla myös oma elämämme on parempaa ja yöunetkin makoisammat.

Ollaan reiluja kanssaihmisille, vaikka se joskus olisikin vähän itseltä pois!

Satu ja Laura

* lue lisää Suomesta: http://www.stat.fi/tup/satavuotias-suomi/suomi-maailman-karjessa.html

Kuvat: Suuret kiitokset SA-Kuvalle sekä KAVIn Elävä muisti-palvelulle.

6.9.2019 PIDETÄÄN RAJAT

Hyvä lukijamme

Syyskuun blogissa aiheenamme on turvallisuus. Turvallisuus on ihmisen perustarve sekä itsenäisen ja demokraattisen valtion tunnusmerkki.

Ihmisen rajat

Käsky-lappu ”Pääsy kielletty!” 10-vuotiaan Lenan ovella. Näin lapsi haluaa rajoittaa omaan huoneeseensa tuloa ilman lupaa. Yleensä ystävällisellä koputuksella sisäänpääsylupa irtoaa 🙂

Emme anna kenenkään ylittää omaa henkilökohtaista rajaamme kysymättä ja saamatta siihen lupaa. Emme anna kenenkään uhmata identiteettiämme tai vahingoittaa sitä.  Jos joku yrittää tehdä niin, puolustaudumme kaikin mahdollisin keinoin. Tästä samasta asiasta on kyse myös valtion rajojen vartioinnissa.

Suomen rajat

Suomen itsenäistyttyä valtioneuvosto teki maaliskuun 21. päivänä 1919 päätöksen, jolla rajan vartiointi määrättiin sisäasiainministeriön alaisille sotilaallisesti järjestetyille rajavartiojoukoille. Suomen rajoja on vartioitu yli 100 vuotta.

Rajavartiolaitoksen perusteet ovat osoittaneet kestävyytensä. Alueellisen koskemattomuuden valvonta ja puolustusvalmiuden ylläpito ovat edelleen Rajavartiolaitoksen perustehtäviä: raja on turvana kaikissa oloissa.

Kunnian rajat

Kapteeni Hyttisen (Rajajääkärikomppania) omistama viestikoira ”Susi”. Ritarijärvi 1941.07.28

Rajajoukkojen toiminnalle talvisodassa annettu arvo näkyy ylipäällikkö Mannerheimin 26.5.1941 antamassa päiväkäskyssä.

”Rajavartiostojen vakinainen henkilökunta toimi sodan ensimmäisistä hetkistä sen loppuun saakka kaikkea tunnustusta ansaitsevalla menestyksellä osoittaen jo sodan vaikeissa alkutaisteluissa tosi suomalaista soturikuntoa. Tunnustuksena sodassa osoitetusta sotilaallisesta kunnosta ja herpaantumattomasta toiminnasta annan rajavartiojoukoille nimityksen rajajääkärijoukot ja rajavartiostojen kantamiehistölle nimityksen rajajääkäri.”

Rajajääkäri ja sotakoira ””Lotta”” väijytyspartiossa. Ristilahti 1941.06.29

Suomen rajat ovat meille kunnian rajat.

Rajavartiointi tänään

Partiovene PV 265 työmaallaan. Veneessä 3 hengen miehistö, nopeus 30 solmua.

Nykyiseen muotoonsa Rajavartiolaitos kehittyi viime sotien jälkeen, kun siihen liitettiin merivartiolaitos, ja vartiointi aloitettiin myös Suomen länsi- ja pohjoisrajalla. Rajavartiolaitos on kehittänyt jatkuvasti kokoonpanoaan tehtävien ja ympäristön vaatimalla tavalla.

Rajavartija Kari Holsti  koiransa kanssa kierroksella.

Myös nykyisellä Rajavartiolaitoksella on tärkeä tehtävä Suomen rajojen turvaamisessa. Rajavartiolaitoksen tarpeellisuutta ei voi liikaa painottaa. Rajavartiolaitoksen toiminnan päämääränä on rauhallisten olojen säilyttäminen maamme rajoilla.

Maailmassa on tänäkin päivänä paljon turvattomuutta. Rajoja rikotaan, toisen omaisuutta ja alueita viedään väkivalloin ja hivuttautumalla. Suomessa on asiat hyvin.

Siitä pitää olla kiitollinen joka päivä. Jotta näin olisi jatkossakin, suomalaisten pitää olla valveilla.

Toivomme turvallista syksyn alkua kaikille, etenkin koulunsa aloittaneille lapsille ja nuorisolle!

Laura ja Satu

 

Ps. Lue myös Seija Niinistö-Samelan blogiteksti Kansalaiset ovat kiinnostuneita turvallisuuskursseista.

Lähteet ja kuvat: sa-kuva.fi, raja.fi, rajaperinneyhdistys, Suomen Rajavartiolaitos