Blogi

6.12.2019 ”MAA ON NIIN KAUNIS”

Rakas lukijamme

Kohta on jälleen joulun aika.

Haluamme jakaa kanssanne Britta Holmlundin (s.1921, k.2017) aikalaismuistelon Sota-ajan joulu Oulunkylässä (2003). Se sopii tähän hetkeen edelleen, ja tunnelma on käsin kosketeltava. Jouluja vietettiin kodeissa ympäri maan ja myös rintamalla. Brittan tekstin kuvituksena on käytetty SA-kuvia Suomen sotavuosilta.

Pian on joulu taas. Joulukiireet painavat päälle, lahjapuoditkin ovat sunnuntaisin auki. Ne, jotka eivät tätä hosumista kestä, matkustavat etelään tai viettävät joulua Lapissa.

Ajatukseni palaavat sota-ajan jouluihin. Talvisodan joulu oli säteilevän kaunis ja kylmä tähtikirkkaine öineen. Meitä kehotettiin olla pitämättä päiväsaikaan tulta kaakeliuuneissamme, savu nousi suoraan ja valkoisena savupiipuista ja paljasti selvästi asutuksen vihollisen lentokoneille. Tänä ensimmäisenä sotajouluna meillä oli vielä ruokaa, vaikkakin paljon oli jo säännöstelty ja voitiin ostaa vain kupongeilla. Meillä oli luultavasti joulupöydässä sekä kinkkua että lipeäkalaa.

Isät ja miehet reservissä. Pikkujoulun viettoa 1939.
Isät ja miehet reservissä. Pikkujoulun viettoa 1939.

Mustasta vahakansivihkostani luen, mitä olen kirjoittanut päiväkirjaani talvisodan joulusta: ”Joulupäivän aamuna tuli ilmahälytys aikaisin aamupäivällä ja hakeuduimme suureen Toivolan lastenkodin alueella olevaan kallioluolaan.

Seurakuntamme tilapäinen kirkkoherra Lauri Solin tuli myöskin sinne ja piti jouluaamun jumalanpalveluksen suomeksi ja ruotsiksi. Joulukuusi seisoi luolan keskellä ja kynttilät paloivat siinä. Tilaa oli kaikille, niin lastenkodin lapsille kuin lähistön kaikille naapureillekin.

Pommisuojassa Helsingissä 1.12.1939.
Pommisuojassa Helsingissä 1.12.1939.

Eräässä nurkassa istui nuori äiti kahden pienen lapsensa kanssa, kaksivuotiaalla pojalla oli maitorupea, pieni sisko vaunuissa. Kummatkin itkivät ja niinpä Inga Winqvist meni ja otti pojan syliinsä, jotta äiti sai imettää pikkuista. Kaikki olivat ystävällisiä toisia kohtaan ja Toivolan lastenkodin opettaja Uusivirta ja johtaja Hietanen kulkivat ympäriinsä ja huolehtivat, että kaikilla oli niin hyvin kuin mahdollista.

Tervehdyslähetystöt liikkeellä Jouluyönä Kannaksen rintamalla. Korsusta korsuun vieraili eri yksikköjen lähetystöjä toivottamassa naapuriyksikölleen Hyvää Joulua. 24.12.1941.
Tervehdyslähetystöt liikkeellä Jouluyönä Kannaksen rintamalla. Korsusta korsuun vieraili eri yksikköjen lähetystöjä toivottamassa naapuriyksikölleen Hyvää Joulua. 24.12.1941.

Kaikilla ei ollut yhtä kelvollista pommisuojaa minne hakeutua. Tämän suuren luolan olivat venäläiset louhineet kallioon ennen ensimmäistä maailmansotaa ja se tuli nyt hyvään käyttöön. Useimmissa tapauksissa oulunkyläläiset istuivat talon alla tai pihoilla olevissa perunakellareissaan.

Veräjämäessä Nymanin perheellä oli niin suuri kellari, että naapuritkin saivat suojaa. Tietenkin oli ahdasta ja hermot kireällä. Kun rouva Martta Nyman pienen Veikko-poikansa kanssa tuli kaikkein viimeisimpänä kellariin oli joku, joka tiuski: ”Täällä on jo täyttä, ei tänne mahdu.” Siihen vastasi pimeydestä hänen vierustoverinsa: ”Suu kiinni, hänhän on tämän kellarin omistaja.”

Lotan joulu. Lempäälän järvi 1941.
Lotan joulu. Lempäälän järvi 1941.

Jouluna 1940 meillä oli rauha, mutta vähemmän ruoka-annoksia. Vuonna 1941 sai ruokakortilla 150 grammaa kuivattua kalaa tai noin 350 grammaa valmista lipeäkalaa. Meillä oli todellakin sekä lipeäkalaa että riisipuuroa myös sinä jouluna. Kuinka hienoa olikaan kotoinen lipeäkala, jonka tekoon käytettiin oman kaakeliuunin koivutuhkaa.

Jouluksi puhdasta ylle. Pyykinpesua Itä-Karjalassa. Semsjärvi 12.12.1941.
Jouluksi puhdasta ylle. Pyykinpesua Itä-Karjalassa. Semsjärvi 12.12.1941.

Joulun 1942 perheemme vietti ilman isää, hän oli kuollut lokakuussa. Oli todella pula ruuasta eikä meillä ollut yhteyksiä mustanpörssin kauppiaisiin, vaan elimme kansanhuollon antamien ruoka-annosten varassa. Jouluaattona tuli ruokapaketti sukulaisilta Pietarsaaresta. Se oli parasta, mitä meille tapahtui sinä jouluna. Joulupuuron saatoimme tehdä ohraryyneistä ja vehnäjauhoista leivoimme joulupullaa.

Viranomaiset olivat tarpeettoman ankaria hamstrauksen suhteen, mutta katsoivat varmaankin sormien läpi kun kyse oli joulupaketista. Pulaa ei ollut vain ruuasta. Lehti-ilmoituksista saattoi löytyä todellisia makupaloja, kuten esimerkiksi

Vaihdetaan kaksi hyvää
polkupyöränrengasta
huonompiin, välirahaksi
kelpaa ½ pakettia
Työmies-tupakkaa.

Joulua vietetään etulinjan JSp:n korsussa. 24.12.1941.
Joulua vietetään etulinjan JSp:n korsussa. 24.12.1941.

Myöskin jouluna 1943 muistivat Pohjanmaan ystävämme meitä. Jouluaattona söimme lammaspataa ja ohraryynipuuroa. Tuo jouluaatto oli luultavasti sotavuosien jouluista kaikista pimein Oulunkylässä, sillä illalla sammuivat sähkövalot.

Luen mustasta vahakantisesta vihostani: ”Pimeässä nousimme ylös aikaisin jouluaamuna ja kuljimme liukastellen kirkkoon. Moni oli paikalla, mutta myöskin kirkko oli pimeä, vain kaksi pientä lamppua paloi saarnastuolin kummallakin puolella.

Taskulamppujen valossa näimme virsien numerot numerotaululta ja veisasimme alkuvirren ”Enkeli taivaan.” Joku valaisi taskulampullaan myös nuotteja niin, että kanttori Anian Nyberg pystyi soittamaan virret. Tilapäinen kirkkoherramme Toivo Viitasaari oli aivan uusi seurakunnassa. Hänelle tuotti vaikeuksia selviytyä pimeässä ruotsinkielisestä raamatuntekstistä.

Ensimmäisen suomalaisen joulun viettoa Äänislinnassa: Innostuneena ja jopa liikuttavan kauniisti esitti lapsikuoro ”Enkeli taivaan lausui näin”. 24.12.1941.
Ensimmäisen suomalaisen joulun viettoa Äänislinnassa: Innostuneena ja jopa liikuttavan kauniisti esitti lapsikuoro ”Enkeli taivaan lausui näin”. 24.12.1941.

Oulunkylän naiskuoro lauloi Ester Carlsonin johdolla kaksi laulua. Pimeässä hän antoi väärän sävelen ”Jouluyölle”, mutta joka tapauksessa se kuulosti aika hyvältä, vaikka lauloimme vain kaksi säkeistöä kolmesta harjoittelemastamme. ”Maa on niin kaunis”-laulusta selviydyimme oikein hyvin. Kahdeksan aikaan olimme takaisin kotona, mutta koska edelleenkin puuttui sähkö, otimme menimme sänkyyn pienille nokosille. Päivänvalon myötä palasi sähkökin.”

Joulu etulinjan korsussa 24.12.1941.
Joulu etulinjan korsussa 24.12.1941.

Joulun 1944 paras lahja raskaasta rauhasta huolimatta oli mahdollisuus heittää pois kuluneet pimennysverhot. Kesti kuitenkin vielä monta vuotta kunnes saatoimme ostaa mitä halusimme ja kuinka paljon tahansa.

Tämän päivän koululaiset sanovat kouluruuasta: ”yäk, sitä ei voi syödä.” Me, jotka elimme sotavuodet, muistamme kuinka meillä oli silloin lähes aina nälkä ja yhä tuntuu pahalta kuulla lasten halveksivan ruokaa. Sotavuosina ei todellakaan jäänyt tähteeksi ruokaa pois heitettäväksi ja edelleenkään emme mielellään jätä ruokaa lautasillemme.

Päämajan propagandaosaston joulujuhlissa vieraili myös tuttu. Mahtaakohan moni nykylapsi hänet tunnistaa? 23.12.1939
Päämajan propagandaosaston joulujuhlissa vieraili myös tuttu. Mahtaakohan moni nykylapsi hänet tunnistaa? 23.12.1939

On kulunut 60 vuotta ja kolme sukupolvea viimeisestä sotajoulusta. Me, jotka koimme nämä vaikeat ajat, emme koskaan voi niitä kokonaan unohtaa kaatuneita läheisiä ja ystäviä ja kunnioitamme sotaveteraanejamme, jotka uhrasivat parhaat vuotensa rintamalla. Mutta muistamme myös yhteenkuuluvuuden ja avuliaisuuden, jotka koimme niin voimakkaasti näinä vuosina.

”Kunnia Herran
maassa nyt rauha
Kun Jeesus meille
armon toi”

Hyvää ja rauhallista joulua
Laura ja Satu

Kirjoittajasta: Oulunkylästä kotoisin ollut ruotsinsuomalainen Britta Holmlund kunnostautui kirjoittamalla artikkeleita vanhasta Oulunkylästä. Vuonna 2004 Brittalta ilmestyi kirja ”På vandring genom byn”. Myös Oulunkylää käsittelevässä kirjassa ”Vireä idylli, Oulunkylää ja oulunkyläläisiä” on Brittan kirjoittamia artikkeleita. Brittan kirjoituksia on julkaistu myös Oulunkylän kotisivuilla. Tämän joulumuistelon on vapaasti kääntänyt MH.

Lähteet: Kaupunginosa.net, Helka.fi

6.11.2019 ALATI SYNNYINMAALLE SIIPIES SUOJA SUO

Marraskuussa muistelemme menneitä. Ystävyyden eleitä, yhteisöllisyyttä ja yhdessäoloa. Taistelua ja yhdessä selviämistä. Tervetuloa kävelylle hautausmaalle Susanna Lönnqvistin kanssa.

Pyhän Laurin kirkko eli Helsingin pitäjän kirkko on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus, vuodelta  1452. Sen vieressä on sankarivainajien hautausmaa.

Hiekka rahisee kenkieni alla ja matalalla paistavan auringon valo porautuu syvälle silmiini. Kävelen Helsingin pitäjän kirkonkylän hautausmaalla, kohti keskiaikaista kirkkoa, joka tunnetaan nykyään myös Vantaan Pyhän Laurin kirkkona. Pysähdyn sankarihaudoille ihastelemaan hyvin hoidettujen kanervien ryhdikkäitä rivejä.

Hautausmaa on monelle hyvä paikka rauhoittua, myös Susannalle.

Kivikirkon kyljessä lepää 168 talvi- ja jatkosodassa kaatunutta sankarivainajaa; 16-44-vuotiaita kylänmiehiä ja yksi nainen Helsingin pitäjältä; jonkun poika, tytär, isä, veli, ystävä, naapuri ja työkaveri. Kaikki ovat olleet kuollessaan minua nuorempia.

Kentälle jääneiden sankarivainajien muistotilaisuus 1940.

Ruskan kirkastamassa valossa mieleni viipyilee vuosiluvuissa. Siirtokarjalaisten viimeisestä evakkomatkasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta. Marraskuun 30. päivänä vietetään talvisodan syttymisen 80-vuotismuistopäivää. Nuo virstanpylväät ovat piirtyneet merkittäväksi osaksi kollektiivista muistiamme ja kertovat myös minun, keski-ikäisen ruuhkavuosiäidin sukutarinaa. Toisen polven evakko kun olen minäkin.

Kirkko on upea myös sisältä. Alttari on kaunis ja kutsuva.

Kollektiivisesti, yhdessä

Pyhän Laurin kirkon korkeiden kivimuurien sisäpuolella Tuusulanväylän ja Kehä III:n liikenteen kohina vaimenee olemattomiin. Kirkon kiireettömässä rauhassa, värikylläisten holvien alla kuulostelen kaikkia niitä kohtaloita, tarinoita, rukouksia ja pyyntöjä, jotka rakennus on sulkenut syleilyynsä liki 23 sukupolven verran, noin 567 vuoden ajan. Mietin, miten edelliset polvet selvisivät vaikeista ajoista; kollektiivisesti, yhdessä, yhteisöissä, seurakunnissa, järjestöissä, yhdistyksissä, isoissa ja pienissä kylissä. Tässäkin kylässä. Tässäkin kirkossa.

Pyhän Laurin kirkon kiviseinät ovat nähneet monenlaista surua, mutta myös toivoa ja iloa.

Nappaan hyllystä virsikirjan ja selailen esiin virren numero 584 Siunaa ja varjele meitä. Virsi syntyi Uuno Kailaan Suomalainen rukous -nimisen runon pohjalta. Taneli Kuusisto sävelsi sen syksyllä 1939 tilaustyönä Yleisradiolle. Enteellisen ensiesityksensä Suomalainen rukous sai Helsingin Messuhallissa, nykyisessä Töölön Kisahallissa, marraskuun 25. päivänä 1939, päivää ennen Mainilan laukauksia.

Hyräilen teoksen viimeistä fraasia Pyhän Laurin kirkon hiljaisuudessa: ”Alati synnyinmaalle siipies suoja suo”. Suomalaisella rukouksella on merkitys myös omassa mikrokosmoksessani, sillä se laulettiin kummankin lapseni kastejuhlassa.

Pyhäinpäivän ja itsenäisyyspäivän välimaastossa myös Susannan ajatukset askartelevat koti, kirkko ja isänmaa -kolminaisuuden teemoissa.

Kun talvisota syttyi, puolustusvoimien ylipäällikkö Mannerheim antoi ensimmäisen päiväkäskynsä. Hän lopetti sen sanoihin ”me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Kansallisen hätätilan aikana kirkot ja seurakuntien tilaisuudet täyttyivät lohtua, voimaa ja toivoa etsivistä sekä kuulutuksia kaatuneista kuuntelemaan tulleista suomalaisista. Myös tänä päivänä kirkkosalit ovat suurina juhlapäivinä täynnä, mutta lohduttavat myös järkyttävien maailmantapahtumien yhteydessä. Yhteisöllisyys antaa voimaa epävarmoina aikoina.

Helsingin pitäjän kirkon hautausmaa. Muistotilaisuus 1940.
Kirkko keskellä kylää 2019

Pyhän Laurin kirkossa vietettiin 6.12.2017 Suomi 100 -juhlajumalanpalvelus, jota edelsi Vantaan kaupungin järjestämä kunniavartiosto hautausmaan sankarihaudoilla. Jokaisella sankarihaudalla seisoi saman ikäinen mies – ja yksi nainen – kuin haudassa lepäävä sankarivainaja kuollessaan oli. Kunniavartiosto konkretisoi sodan menetykset ja sen, kuinka nuoret miehet ja naiset taistelivat itsenäisyytemme puolesta. Kunniavartiosto oli koskettava. Se toi sodan ajan muistot lähelle niin kunniavartiostoon osallistuneille, hautausmaalla tapahtumaa seuranneelle monisatapäiselle yleisölle kuin Suomen kansalle, joka seurasi lähetystä netin kautta.

Kirkko on auki yleisölle pääsääntöisesti ma–pe 12­–16. Osoite on Kirkkotie 45, 01510 Vantaa.

Mieli hiljentyneenä astun ulos kirkkaaseen auringonvaloon ja silmäilen sankarihautoja. Vielä nykyäänkin hautajaissaattue pysähtyy ja osoittaa hiljaista kunniaa reitin kulkiessa sankarihautojen ohi.

Te taistelitte. Yhdessä.

Millä kaikilla tavoilla yhteisöllisyys näyttäytyy meidän ajassamme?

Susanna Lönnqvist

Kirjoittaja on Vantaan Pyhän Laurin kirkon tapahtumakoordinaattori

Mustavalkoiset kuvat: Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja Väinö Kannisto.
Muut kuvat: Satu ja Laura

6.10.2019 OIKEUDENMUKAISUUDEN OLEMUS ON REILUUS

Mukavaa lokakuuta, lukijat!

Tämän kuun aiheenamme on oikeudenmukaisuus ja reiluus.

Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuus on iso käsite. Kaikki sitä haluavat ja kaikki siitä puhuvat. Mutta olemmeko me itse oikeudenmukaisia?

Eri uskonnoissa ja kulttuureissa on erilaisia oikeutuksia toimia elämässä. Sivistyneissä valtioissa oikeudenmukaisuudet ovat kuitenkin aika lailla yhteneviä.

Luonto ja meri kohtelevat kaikkia samalla tavalla.
Luonto ja meri kohtelevat kaikkia samalla tavalla.

Suomi lukeutuu maailman kärkimaihin monilla mittareilla mitattuna.

Suomesta on mm. sanottu. ”Suomi on maailman vakain valtio”, ”Suomi on inhimillisen hyvinvoinnin vertailussa maailman paras maa”, ”Suomalaisten luottamus muihin ihmisiin on Euroopan suurinta” ja ”Suomi on maailman paras maa ihmisten perusoikeuksien suojelemisessa”.

Tällaista valtiota ei rakenneta ilman oikeudenmukaisuutta ja reiluutta.*

Teenkö oikein vai teenkö väärin?

Oikeudenmukaisuuden toteuttaminen elämässä ei ole aina helppoa, vaikka sitä haluaisikin. Tuskin kukaan meistä kannattaa epäoikeudenmukaisuutta oikeudenmukaisuuden sijaan. Silti epäoikeudenmukaista ja epäreilua toimintaa ja tekijöitä löytyy aina. Tällöin oikeudenmukaisuuden taju tai moraalikäsitys on vääristynyt.

Aselevon vastaiskuja ja neuvotteluja. Huolimatta aselevosta hyökkäsi vihollinen muutamin paikoin, mutta lyötiin takaisin. Saimaan kanava 1944.09.04. SA-Kuva.
Aselevon vastaiskuja ja neuvotteluja. Huolimatta aselevosta hyökkäsi vihollinen muutamin paikoin, mutta lyötiin takaisin. Saimaan kanava 1944.09.04. SA-Kuva.

Arjessa omaa oikeudenmukaisuuden tajuaan ja moraaliaan voi vahtia kysymällä:

Teenkö tässä nyt oikein vai väärin?

Toiminko vilpittömästi oikeudenmukaisuuden eteen – vai vaikuttaako taustalla jokin inhimillinen muu tunne, esimerkiksi kateus, ahneus tai piheys.

Sisaruus opettaa niin karkkien kuin kokemusten jakamista.
Sisaruus opettaa niin karkkien kuin kokemusten jakamista.

Suomalaisen oikeudet

Itsenäisessä Suomessa kansalaisten keskinäistä oikeudenmukaisuutta ylläpidetään lain ja asetuksin. Suomalaisilla ja myös Suomessa asuvilla ulkomaalaisilla on monenlaisia oikeuksia, jotka ovat meille jopa liiankin itsestään selviä. Meillä on mm.

  • Oikeus tasavertaiseen kohteluun sukupuolesta, iästä, uskonnosta
    tai vammasta riippumatta
  • Sanan ja mielipiteen vapaus
  • Kokoontumisen ja liikkumisen vapaus
  • Oikeus yksityisyyden suojaan
  • Uskonnonvapaus

Näistä vapauksista voimme kiittää sotiemme veteraaneja, jotka epäitsekkäästi taistelivat meille itsenäisyyden, joka johti vapauteen elää oikeudenmukaisessa Suomessa. Toivottavasti osaamme antaa sille arvoa.

9:/JR 57:n lohkolta. Aselepo on nostanut etulinjan elämän taisteluhaudasta maan päälle. Korvike kiehuu tulihtalla ja kessupiippu maistuu. Vuosalmen sillanpää 1944.09.07. SA-Kuva.
9:/JR 57:n lohkolta. Aselepo on nostanut etulinjan elämän taisteluhaudasta maan päälle. Korvike kiehuu tulihtalla ja kessupiippu maistuu. Vuosalmen sillanpää 1944.09.07. SA-Kuva.

Elämä ei ole aina reilua

Epäoikeudenmukaisuudesta ja epäreiluudesta syntyy kaunoja, riitoja ja sotia, mittakaavat vain vaihtelevat.

Suuren Neuvostoliiton  hyökkääminen pieneen Suomeen oli aikoinaan epäreilua.

Vielä epäreilumpaa oli se, että Neuvostoliitto vaati sodan jälkeen jättimäisiä sotakorvauksia Suomelta!

Sotakorvauksena toimitettujen laivojen määrä muodostaisi 30 kilometrisen jonon.
Sotakorvauksena toimitettujen laivojen määrä muodostaisi 30 kilometrisen jonon.
Sotakorvauksia maksettiin paljon. Viimeinen tavaratoimitus ylitti rajan syyskuussa 1952 ja suomalaiset huokaisivat helpotuksesta.
Sotakorvauksia maksettiin paljon. Viimeinen tavaratoimitus ylitti rajan syyskuussa 1952 ja suomalaiset huokaisivat helpotuksesta.

Suomi kuitenkin maksoi sotakorvaukset Neuvostoliitolle kuten oli sovittu. Helppoa se ei ollut missään vaiheessa, kun kansalaiset joutuivat itsekin elämään sotien jälkeistä aikaa säännöstelyn alla ja kaikesta oli pulaa.

Suomi oli ainoa maa maailmassa, joka lopulta maksoi sotakorvaukset. Tämä kertoo paljon myös suomalaisista. Se mikä luvataan, se pidetään.

Suomalaiset ovat aina olleet suoraselkäistä ja reilua kansaa. Kun sotakorvauksista selvittiin, keskityttiin oman kansan hyvinvointiin ja kasvatettiin sitä hyvää, mikä meissä oli.
Suomalaiset ovat aina olleet suoraselkäistä ja reilua kansaa. Kun sotakorvauksista selvittiin, keskityttiin oman kansan hyvinvointiin ja kasvatettiin sitä hyvää, mikä meissä oli.

Muutamassa vuosikymmenessä sitkeä, reilu kansa teki maastaan yhden maailman turvallisimmista, oikeudenmukaisimmista ja tasa-arvoisimmista valtioista.

Suomen kansallisrunoilija J. L. Runeberg on kirjoittanut:

”Järkevälle on lain ja oikeuden pakko yhtä helppo kuin hengittäminen.”

Reiluus on helppoa ja yksinkertaista

Voimme kaikki tehdä päivittäin arjessamme pieniä reiluja tekoja. Kehumme kaveria, annamme aikaamme tai rahaamme hyväntekeväisyyteen, puolustamme heikompaa ja tuomme positiivista asennetta yleiseen ilmapiiriin.

Oikeudenmukaisuuden ja reiluuden arvot siirtyvät isältä pojalle,sukupolvelta toiselle. 
Oikeudenmukaisuuden ja reiluuden arvot siirtyvät isältä pojalle,sukupolvelta toiselle.

Reilua on kaikki sellainen tekeminen, joka edesauttaa hyvää fiilistä ja rauhanomaista käytöstä ja toimintaa.

Reilusti toimimalla myös oma elämämme on parempaa ja yöunetkin makoisammat.

Ollaan reiluja kanssaihmisille, vaikka se joskus olisikin vähän itseltä pois!

Satu ja Laura

* lue lisää Suomesta: http://www.stat.fi/tup/satavuotias-suomi/suomi-maailman-karjessa.html

Kuvat: Suuret kiitokset SA-Kuvalle sekä KAVIn Elävä muisti-palvelulle.

6.9.2019 PIDETÄÄN RAJAT

Hyvä lukijamme

Syyskuun blogissa aiheenamme on turvallisuus. Turvallisuus on ihmisen perustarve sekä itsenäisen ja demokraattisen valtion tunnusmerkki.

Ihmisen rajat

Käsky-lappu ”Pääsy kielletty!” 10-vuotiaan Lenan ovella. Näin lapsi haluaa rajoittaa omaan huoneeseensa tuloa ilman lupaa. Yleensä ystävällisellä koputuksella sisäänpääsylupa irtoaa 🙂

Emme anna kenenkään ylittää omaa henkilökohtaista rajaamme kysymättä ja saamatta siihen lupaa. Emme anna kenenkään uhmata identiteettiämme tai vahingoittaa sitä.  Jos joku yrittää tehdä niin, puolustaudumme kaikin mahdollisin keinoin. Tästä samasta asiasta on kyse myös valtion rajojen vartioinnissa.

Suomen rajat

Suomen itsenäistyttyä valtioneuvosto teki maaliskuun 21. päivänä 1919 päätöksen, jolla rajan vartiointi määrättiin sisäasiainministeriön alaisille sotilaallisesti järjestetyille rajavartiojoukoille. Suomen rajoja on vartioitu yli 100 vuotta.

Rajavartiolaitoksen perusteet ovat osoittaneet kestävyytensä. Alueellisen koskemattomuuden valvonta ja puolustusvalmiuden ylläpito ovat edelleen Rajavartiolaitoksen perustehtäviä: raja on turvana kaikissa oloissa.

Kunnian rajat

Kapteeni Hyttisen (Rajajääkärikomppania) omistama viestikoira ”Susi”. Ritarijärvi 1941.07.28

Rajajoukkojen toiminnalle talvisodassa annettu arvo näkyy ylipäällikkö Mannerheimin 26.5.1941 antamassa päiväkäskyssä.

”Rajavartiostojen vakinainen henkilökunta toimi sodan ensimmäisistä hetkistä sen loppuun saakka kaikkea tunnustusta ansaitsevalla menestyksellä osoittaen jo sodan vaikeissa alkutaisteluissa tosi suomalaista soturikuntoa. Tunnustuksena sodassa osoitetusta sotilaallisesta kunnosta ja herpaantumattomasta toiminnasta annan rajavartiojoukoille nimityksen rajajääkärijoukot ja rajavartiostojen kantamiehistölle nimityksen rajajääkäri.”

Rajajääkäri ja sotakoira ””Lotta”” väijytyspartiossa. Ristilahti 1941.06.29

Suomen rajat ovat meille kunnian rajat.

Rajavartiointi tänään

Partiovene PV 265 työmaallaan. Veneessä 3 hengen miehistö, nopeus 30 solmua.

Nykyiseen muotoonsa Rajavartiolaitos kehittyi viime sotien jälkeen, kun siihen liitettiin merivartiolaitos, ja vartiointi aloitettiin myös Suomen länsi- ja pohjoisrajalla. Rajavartiolaitos on kehittänyt jatkuvasti kokoonpanoaan tehtävien ja ympäristön vaatimalla tavalla.

Rajavartija Kari Holsti  koiransa kanssa kierroksella.

Myös nykyisellä Rajavartiolaitoksella on tärkeä tehtävä Suomen rajojen turvaamisessa. Rajavartiolaitoksen tarpeellisuutta ei voi liikaa painottaa. Rajavartiolaitoksen toiminnan päämääränä on rauhallisten olojen säilyttäminen maamme rajoilla.

Maailmassa on tänäkin päivänä paljon turvattomuutta. Rajoja rikotaan, toisen omaisuutta ja alueita viedään väkivalloin ja hivuttautumalla. Suomessa on asiat hyvin.

Siitä pitää olla kiitollinen joka päivä. Jotta näin olisi jatkossakin, suomalaisten pitää olla valveilla.

Toivomme turvallista syksyn alkua kaikille, etenkin koulunsa aloittaneille lapsille ja nuorisolle!

Laura ja Satu

 

Ps. Lue myös Seija Niinistö-Samelan blogiteksti Kansalaiset ovat kiinnostuneita turvallisuuskursseista.

Lähteet ja kuvat: sa-kuva.fi, raja.fi, rajaperinneyhdistys, Suomen Rajavartiolaitos

6.8.2019 SULOISTA SUVEA KAIKILLE!

Arvoisat lukijamme,

heinäkuun aiheenamme on isänmaamme upeus! Suomessa on niin paljon hyvää ja kaunista, ettei kaikki mitenkään voi tulla kerrotuksi ja näytetyksi yhdessä blogissa. On lukematon määrä upeita, elämänmakuisia kuvia ja tarinoita, tunteita ja ihmisiä, taitoa ja tekoja. Yritämme kesän kunniaksi välittää edes osan siitä.

Kesäillan valssi

Valitsimme sanoittajaksemme Oskar Merikannon säveltämän Kesäillan valssin. Siinä on paljon sitä totuutta, herkkyyttä  ja voimaa, mitä Suomi ja suomalaiset luonnostaan ja sielustaan ovat. Kuviksi valitsimme kesän kuvia historiastamme ja nykypäivästämme. Ole hyvä, Suomi ennen ja nyt!

Oskar Merikannon Kesäillan valssi ilmestyi nykyisessä muodossaan vuonna 1895 nimellä I sommarkväll. Suomenkielisen nimensä se sai vasta myöhemmin.
Ensimmäisen lauletun levytyksen valssista teki tamperelainen Nekalan tyttökuoro vuonna 1950. Laulun sanat kirjoitti kuoron johtaja, opettaja Antti Jussila

Nekalan tyttökuoron esityksen Kesäillan valssista voit kuunnella tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=j5uXPBBLMAE&list=RDj5uXPBBLMAE&index=1

Kesä ja Airi Itkonen Viipurin Rauhalassa 1937. Kenties sulhoa odottamassa?
Kesä ja Airi Itkonen Viipurin Rauhalassa 1937. Kenties sulhoa odottamassa?
Tytöt kilpasilla, kesäloma on alkanut! Raasepori 2019.
Tytöt kilpasilla, kesäloma on alkanut! Raasepori 2019.

Oi lennä, lennä pääskynen tuo riemu rintaan ihmisten.

Ja kanna tuuli kaipauksein iltapilvellein.

Oi paista päivä lämpöinen suo lahjojas maan lapsillen.

Yö tumma soita tuuditellen päivä unehen.

Pojat ongella Kaivopuistossa, Helsinki 1941. SA-kuva.
Pojat ongella Kaivopuistossa, Helsinki 1941. SA-kuva.
Hanhen poikasia Pihlajasaaressa. Helsinki 2019.
Hanhen poikasia Pihlajasaaressa. Helsinki 2019.

Katse kun sammuupi auringon, kaipuu jää jälkeensä lohduton.

Kasteessa nurmikko kimmeltää, leinikon lehdelle kyynel jää.

Kuusiston helmassa helkähtää, rastasten lauluja tervehtää.

Paistetta päivän mi kiiruhtaa, levolle metsien, merten taa.

Aamukastetta auringonnousun jälkeen. Juankoski 2019.
Aamukastetta auringonnousun jälkeen. Juankoski 2019.
Auringonlasku Haukkavuorelta 22.6.1943. Suursaari. SA-kuva.
Auringonlasku Haukkavuorelta 22.6.1943. Suursaari. SA-kuva.

Pääsky sirkkunen olla soisin, pilven myötä karkeloisin.

Yli vuorien alitse auringon, taivaan rantojen taa.

Tyttö Esplanadilla. Helsinki 1941. SA-kuva.
Tyttö Esplanadilla. Helsinki 1941. SA-kuva.
Keinussa, iltatuulessa. Tammisaari, kesä 2019
Keinussa, iltatuulessa. Tammisaari, kesä 2019

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.

Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.

Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.

Oksallansa, lintu rauhan saa.

Järvi on tyyni. Mieli myös. Syysjärvi 2019.
Järvi on tyyni. Mieli myös. Syysjärvi 2019.
Iltaunnilta tulossa. Raasepori , kesä 2019.
Iltaunnilta tulossa. Raasepori , kesä 2019.

Minne kulki mistä lähti, minne asti ennättää?

Kuka ties, matkamien puolitiehen jää.

Taivahalla iltatähti anna suunta, näytä tie,
mistä polku matkamiehen vie.

Lehmät laitumella Viipurissa 1943. SA-kuva.
Lehmät laitumella Viipurissa 1943. SA-kuva.
Lehmät laitumella Viipurissa 1943. SA-kuva.
Lehmät laitumella Viipurissa 1943. SA-kuva.

Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.

Ääni kauas kantaa, sinivettä rantaa.

Elo parhain halvin, kuni kaiku malmin.
Täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Kesäillan sauna. Mikkeli 2019.
Kesäillan sauna. Mikkeli 2019.

Ilo sentään olla suvivainiolla.

Kesäpääskyn lailla huolta, tuskaa vailla.

Punertaissa päivän, alla pilven häivän, hämyn langetessa,

yö kun ennättää.

Kaupunkijuhannus, Helsinki 2019.
Kaupunkijuhannus, Helsinki 2019.

Oi lennä, lennä pääskynen.

tuo riemu rintaan ihmisten.

Ja kanna tuuli kaipauksen iltapilvellein!

Orvokit kukkivat. Suomi 2019.
Orvokit kukkivat. Suomi 2019.

Oikein hyvää ja rauhallista kesää kaikille. Elokuussa tavataan taas!

Suomi on kaunis maa, kiitos veteraaneille vapaudesta.

Laura ja Satu

 

 

6.7.2019 ”KEL ONNI ON…”

Hyvä lukijamme

Tässä kuussa mietimme onnea ja onnellisuutta, positiivisuutta ja iloa Suomessa.

Juhannusjuhla Selkissä. 23.6.1942. SA-kuva.

Suomi on rankattu kahtena viime vuonna maailman onnellisimmaksi maaksi Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) teettämässä onnellisuusraportissa, mikä on kova saavutus meiltä pohjoisen kansalta. YK:n teettämä tutkimus perustuu laajaan kyselyaineistoon, ja siinä painottuvat erityisesti bruttokansantuote, vapaus ja sosiaaliturva. Bruttokansantuote kertoo kansalaisten elintason ja aktiivisuuden kehityksestä, vapaus ilmaisun- ja olemisen oikeudesta ja sosiaaliturva siitä, kuinka pidämme huolta kaikista kansalaisistamme.

Pieni lisäpiikki onnellisuuteen tuli leijonien taistellessa toukokuussa 2019 Suomelle kultaa jääkiekon MM-kisoissa.


Pienistä asioista iloitseminen on yksi tie onnellisuuteen.

Suomalainen onni

YK:n tutkimusta on kritisoitu siitä, että valtion hyvinvointi ei ole sama kuin yksilön onni. Voinemme joka tapauksessa olla varmoja siitä, että onnea ja onnellisuutta lymyilee suomalaisissa havumetsissä, pienissä pirteissä, puhtaissa järvissä, nuotiokahveilla, työpaikkojen kahvihuoneissa, synnytyssairaaloissa ja iloisissa kesätapahtumissa – ja toreilla silloin kun juhlitaan!

Monille suomalainen onni löytyy näin kesäaikaan omalta mökiltä. Ja se on sekoitus viilentävää kesätuulta, soutelua järvellä, saunomista valoisassa illassa ja kuikan huudon kuuntelua. Se on vapautta olla tekemättä mitään.

Suurta onnellisuutta ja turvallisuutta arkeen luo myös se, että olemme aina arvostaneet osaamisen ja koulutuksen lisäksi reilua työntekoa – tarvittaessa talkoovoimin ja yhdessä.

Onnen hinta

Suomalaisten onnella ja vapaudella on ollut hintansa. Itsenäisyydestämme käytyjen veristen sotien kaiut kuuluvat yhä. Menetimme yhden sukupolven nuorukaiset näissä taisteluissa. Osa menehtyi rintamalle, osa palasi mieli järkkyneenä.

Lomalla oleva sotilas on kiirehtinyt kotipellolleen töihin. Helsingin lähimaaseutu 1941. SA-kuva

Kurjuus ei loppunut sotiin, vaan niiden jälkeen suomalaiset elivät pula-aikaa vielä monta vuotta. Suomea ei jälleenrakennettu hetkessä, vaan se vaati vuosien työn kurjissa oloissa. Mutta suomalaiset eivät luovuttaneet. He rakensivat maan uudestaan ja opettivat tuleville polville sinnikkyyttä, sitkeyttä ja periksiantamattomuutta.

Korttia paiskitaan käskytysten lomassa. Utti, Kouvola 8.7.1941.

Onkin ihmeellistä, että suomalaiset ovat kyenneet rakentamaan reilussa puolessa vuosisadassa  kansainvälisesti arvostetun, monessa menestyneen valtion, joka pitää huolta omistaan sekä heistä, joilla ei ole mahdollisuutta selvitä omassa maassaan.

Nuorukaiset taistelevat

Rauhan ja hyvinvoinnin Suomessa kilvoitellaan paremmuudesta muillakin kentillä. Melkoinen ihme nähtiin toukokuussa 2019, kun Suomen leijonat taistelivat itselleen jääkiekon maailmanmestaruuden. Kyseessä oli saman ikäiset kaverit, jotka vain 80 vuotta sitten olisivat olleet rintamalla vähän toisentyyppisissä ympäristössä.

Pikkusiskot kannustamassa isoveljeä, tällä kertaa jalkapallossa.

Suomen jääkiekkojoukkue oli kasattu nuorista, hyvistä pelaajista, joista suuri osa oli ensi kertaa MM-kaukaloissa. Kummoista menestystä ei povattu, eikä joukkueelta odotettu mitaleja.

Toisin kävi. Joukkue pelasi hyvin yhteen – ja kaikkien yllätykseksi vei koko turnauksen. Loppupeleissä kaatui ensin Ruotsi, sitten Venäjä ja lopuksi Kanada. Suurin syy voittoisaan lopputulokseen oli joukkueen sitoutuminen ja loistava yhteispeli.

Kansa ryntäsi toreille juhlimaan, järjestettiin voittokiertueita, kaikki olivat yhtä. Ventovieraat halasivat toisiaan ja kansallishenki nosti päätään.

Voitto Ruotsista ja Venäjästä

Monen sydämessä läikähti eniten, kun Suomi yllättäen voitti Venäjän, joka on kiistatta yksi vahvimmista jääkiekkomaista. Monille tuli mieleen pienen maan sisukas taistelu suuria valtoja vastaan, menneisyydessä käydyt sodat ja menetykset.

Verivihollisen voittaminen koko maailman edessä tuntuu hyvältä. Voiton jälkeen Suomen liput liehuivat, Maamme-laulu soi ja Suomen Leijonat karjuivat voimansa tunnoissa.

Ruotsin voittaminen tekee niin ikään hyvää, koska siihenkin sisältyy ajatus kovista ajoista, joita Suomi on historiassaan käynyt läpi. Monien suomalaisten mielestä Suomen kuuluukin voittaa Ruotsi, koska ruotsalaisilla on ollut aina helpompaa. He ovat hannuhanhia, joiden ei ole tarvinnut taistella itsenäisyydestään. Suomi on ollut etulinjassa ja ottanut Venäjältä iskuja vastaan.

Toisinaan saamme juhlia voittoja myös jalkapallossa.

Taistelijan DNA

Taisteleminen ja oman maan puolustaminen kulkee suomalaisten dna:ssa tahtomattakin. Suomalainen ei anna periksi. Ja vaikka olemme rauhaa rakastava kansa, ei se tarkoita sitä, että hyssyttelisimme ja pelkäisimme sanomisiamme tai tekojamme. Päinvastoin. Nyt olemme tilanteessa, jossa voimme näyttää esimerkkiä monessa asiassa koko maailmalle.

Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.” T. Tabermann.

Kunnioitetaan veteraanien puolustamaa Suomea ja heidän työtään, iloitaan leijonien voitosta ja työskennellään yhdessä sen  eteen, että Suomi jatkaa maailman onnellisimpien maiden joukossa.

Työn vastapainoksi kaikki tarvitsevat välillä lomaa, akkujen lataamista työpuristuksen päätteeksi. Lomasta onkin syytä nauttia.

Onnellista heinäkuuta sinulle,

Satu ja Laura

Lähteet:

6.6.2019 SOTA JA RUOKARAUHA

Hyvät lukijamme, kesäkuussa puhumme ruoasta ja sen merkityksestä sodan aikana.

Ruoka on elinehto ja sodassa sen ensimmäinen määre on energia.

Ruoka kokosi sotilaat yhteen asemasta riippumatta. Lisäksi ruokailu tietysti tarjosi hetkellisen toiveen, turvan ja rauhan tunteen sodan kumujen keskellä.

Ruoka on saatu etuvartion miehille. Nuijamaa, Konnunsuon maasto 29.7.1941. SA-kuva.
Ruoka on saatu etuvartion miehille. Nuijamaa, Konnunsuon maasto 29.7.1941.
SA-kuva.

”Siellä se herne toverijaan ehtii, mutta turhaa on työnsä.”

Talvisodan hyinen kylmyys ja katovuodet haastoivat ihmiset keksimään ruokaa vaikka tyhjästä niin rintamalla kuin kotirintamalla. Maalla ruokaa oli lähellä vaikka omasta karjasta ja sadosta luovuttiinkin yhteiseksi hyväksi. Pahin tilanne oli kaupungeissa, joissa ihmisille oli tarjota välillä vain paleltuneita perunoita.

Leipää muonavarikossa Kannaksella joulukuussa 1939. SA-kuva.
Leipää muonavarikossa Kannaksella joulukuussa 1939. SA-kuva.

Sotien aikana Puolustusvoimat huolehtivat maanpuolustukseen kutsuttujen miesten ja vapaaehtoisesti erilaisiin armeijan avustustehtäviin lähteneiden naisten elintarvikehuollosta.  Ruoka jaettiin muona-annoksina, jotka koostuivat leivästä, perunasta, voista, ryyneistä, naudanlihasta, jauhoista ja maidosta. Erilaisia keittoja, vellejä ja puuroja syötiin toistuvasti, kuivamuonana oli lähinnä suolakalaa.

Autopataljoonan sotilaan päiväannos. Helsinki 1.11.1939. SA-kuva.
Autopataljoonan sotilaan päiväannos. Helsinki 1.11.1939. SA-kuva.

Eniten muonitettavia oli jatkosodan hyökkäysvaiheessa, jolloin Puolustusvoimien palveluksessa oli noin 600 000 henkilöä, joukossa myös naisia.

Hämeenlinnalainen raivaustyttö, Lea Peltonen ruoalla. Veskelys 1941. SA-kuva.
Hämeenlinnalainen raivaustyttö, Lea Peltonen ruoalla. Veskelys 1941. SA-kuva.

”Suomen pojat, tulkaa hakemaan leipää!”

Näin huutaa venäläinen sotilas.

”Tuu sinä hakemaan leipäs päälle voita!”, huutaa takaisin juoksuhaudassa seisova korpraali Vanhala.

Muistatko nuo tutut repliikit Väinö Linnan Tuntematon Sotilas -elokuvasta? Näin se on varmasti ollutkin. Ruokaa on käytetty myös propagandavälineenä.

”Mä en ymmärrä mitään sellasista kaloreista, mutta mun suoleni ymmärtää, että niitä on helkkarin vähän.”

Vaikka ruokaa oli Suomessa niukalti omille, niin myös sotavangeille ja haavoittuneille vihollisille annettiin ruokaa. Sääntönä tosin oli, ettei vihollista saa istuttaa samaan ruokapöytään suomalaisten kanssa.

Venäläinen vanki saa ruokaa Ilomantsin kenttäsairaalassa.Vanki oli saanut kiväärinluodin reiteensä. Ilomantsi 1941.07.09. SA-kuva.
Venäläinen vanki saa ruokaa Ilomantsin kenttäsairaalassa. Vanki oli saanut kiväärinluodin reiteensä. Ilomantsi 1941.07.09. SA-kuva.

Muisto sotavangeista

”Olin Jatkosodan aikana isäni vanhempien maatilalla Kirvussa (nykyisin Svabodnoje). Siellä oli kaksi sotavankia tavallisissa maataloustöissä. He olivat ukrainanpoikia, Simeon ja Sinko. He saivat samaa ruokaa kuin talon oma väki ja istuivatkin samassa ruokapöydässä, mikä tosin ei ollut sallittua.

Olin heidän mukanaan peltotöissä ja he pitivät minua kuin omana poikanaan. He veistivät minulle puusta leluja ja piipun, jolla ”pössyttelin” heidän kanssaan aitan rappusilla. Kun vangit siirrettiin pois, he lähtivät itku silmässä.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että vangeilla oli varmasti omat perheet ja lapset Ukrainassa, joita ehkä ”korvasin” täällä vieraalla maalla.

Pikku-Pekka peltotöissä piippu suussa, Kirvussa 1943.
Pikku-Pekka peltotöissä piippu suussa, Kirvussa 1943.

Ruoka on lahja

Nykyään ruuasta rissataan liikaa. Länsimaista on tullut elintaso-ongelmaisia.

Yhdelle ei kelpaa yksi, toiselle ei toinen. ”Yök, en syö” -asenne raivostuttaa pula-ajan eläneitä ihmisiä. He eivät ymmärrä nykyajan ylimielistä suhtautumista ruokaan. Emme mekään.

Ruokaa tulee kunnioittaa. Ruokaan tulee kunnioitus viimeistään silloin, kun on todella nälissään tai liian sairas syömään ja vahvistamaan itseään ruualla.

Lapsille ja nuorille ruuan kunnioitusta voi opettaa kertomalla sota- ja pula-ajasta. Ei niistä ajoista niin kauaa ole. Laura oppi partiossa laittamaan metsässä makkarasoppaa ihan pienistä tarvikkeista, alusta loppuun. Ei se mitään gourmetia ollut, mutta kyllä maistui, kun oli nälkä ja kylmä.

Ruokaan ja syömiseen liittyvät myös sukupolvelta toiselle oppina kulkeva ruokarauha.

Annetaan se toisillemme joka päivä. Ja muistetaan, että ruoka on lahja.

Talkooväelle tarjotaan ruokaa kotirintamalla 1.7.1941. SA-kuva
Talkooväelle tarjotaan ruokaa kotirintamalla 1.7.1941. SA-kuva.

Hyvää kesää ja rauhallisia ruokahetkiä,
Laura ja Satu

 

Lisää sota-ajan muonituksesta:
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/maa/skemi/vk/pranttila/rintamam.pdf

Väliotsikkojen sitaatit Tuntemattomasta sotilaasta. Lisää löytyy täältä:
https://www.city.fi/blogit/lavas/parhaat+tuntematon+sotilas+sitaatit/125312

6.5.2019 LUOTTAMUSTA EI VOI OSTAA. SE PITÄÄ ANSAITA.

Valoisaa toukokuuta, lukijamme! Tässä kuussa mietimme luottamusta, joka on elämän, rintamatoveruuden ja rakkauden perusta. Ihmisten elämäntarinat kiehtovat aina, nyt tutustumme luotettavaan, Ylikersantti Eugen ”Ese” Wistiin.

Eugen Wist taisteli Suomen puolesta ja eli mielenkiintoisen elämän.

Eugen Konrad Wist syntyi 20. syyskuuta 1920 Kaipialassa, Uusikirkolla kultaseppä Herman Wistin ja volgansaksalaisen Helena Wistin (os. Winzig) toiseksi pojaksi.

Wistien kotikielenä oli venäjä, mutta kotona puhuttiin myös saksaa ja ranskaa. Isä Herman puhui hyvin suomea, äiti Helena ei sitä vastoin oppinut sitä koskaan kunnolla.

Eugen ”Ese” (kuvassa vas.) oppi tiettävästi suomen kielen vasta kavereiltaan. Lapsuudenkaveri Urpo Lempiäinen aka. Esa Anttalasta (oik.) tuli sotien jälkeen yksi myydyimmistä sotakirjailijoista.

Kansakoulun jälkeen Ese kävi ammattikoulun Viipurissa. Hän oli vilkas ja urheilullinen nuorukainen, joka harrasti voimailua ja nyrkkeilyä ja oli rakentanut itselleen punttisalin. Ese kuului myös Uudenkirkon suojeluskuntaan.

Eugenin (kuvassa oik.) ystäväpiiriin kuului myös vauhtiveikko Lauri Törni.

Koulujen jälkeen Ese oli hopeasepän oppilaana isänsä liikkeessä ja hänestä suunniteltiin Kultasepän liikkeelle jatkajaa.

Kotimaan puolesta

Ese pyrki kuitenkin heti 17 vuotta täytettyään vapaaehtoiseen varusmiespalvelukseen. Hän astui varusmiespalveluun Huoltorykmentin Lääkintäkomppaniaan Viipuriin 2.12.1937. Rykmentin komentajana oli silloin evl Ruben Lagus.

Myöhemmin Eugen ohjattiin AUK:uun ja hän sai lääkintäaliupseerin koulutuksen.

Talvisota

Ese osallistui Talvisotaan uuskirkkolaisista muodostetussa Erillinen Pataljoona 3:ssa. Suojajoukon tehtävänä oli viivyttää vihollista ennen pääasemaa.

Sodan alkuvaiheessa Ese toimi lääkintäaliupseerina esikuntakomppaniassa. Joulukuussa hänet siirrettiin 2. komppaniaan.

2./ErP 3:sta muodostettiin joulukuun puolivälissä lähitorjuntakomppania, jonka tehtävänä oli kasapanoksin ja polttopulloin tuhota vihollisen tankkeja. Komppania toimi aluksi Lähteen lohkolla ja sitten perääntymisvaiheessa Säiniöllä ja Tammisuolla.

Ese haavoittui lievästi kaulaan 4.3.1940 Tammisuon Kuivolassa, mutta oli haavoittumisesta huolimatta etulinjassa sodan päättymiseen saakka.

Jatkosota kaukopartiossa

Muutama viikko ennen jatkosotaa Ese ja kaksi hänen toveriaan suoritti Pääesikunnan ulkomaanosaston lukuun tiedusteluretken Karjalan kannakselle. Samalla reissulla he toivat 40 kg Wistien evakkoonlähtiessä maahan kätkemiä hopeita repuissaan, mistä Esa Anttala kirjoitti kirjan Hopeaa rajan takaa.

Esen kunnostautuminen tiedustelussa ei jäänyt Pääesikunnassa huomaamatta. Häneen luotettiin.

Eugen sai 19.6.1941 liikekannallepanomääräyksen saapua Pääesikunnan ulkomaanosaston Viipurin alatoimistoon Lappeenrantaan. Hänestä tuli kaukopartiomies Osasto Vehniäiseen.

Partion ensimmäinen kohde oli Viipurin–Antrean rata, jossa se suisti tavarajunan kiskoilta.

Seuraava kohde oli Leningradin–Viipurin rata Leipäsuolla. Rata oli kuitenkin vartioitu, joten tämä tehtävä jäi suorittamatta.

Kaukopartio vaati yhteishenkeä ja sitä riitti. Eugen on mies oikealla, tupakka suussa.

Useat kaukopartiomiehet osasivat jonkin verran venäjää, mutta se oli ”pihavenäjää” suomalaisella korostuksella. Ese oli yksi harvoista partiomiehistä, joka puhui ja ymmärsi venäjää täydellisesti.

Tammikuun lopussa 1942 tuli käsky lähettää partio tutkimaan Äänisen takaista Marian kanavaa ja Vytergan kaupungin ympäristöä.

Kohdealueelle mentiin hiihtämällä 50 km Äänisen yli. Siksi partioon valittiin kaikkein kovakuntoisempia miehiä, joten mukana oli myös Ese.

Muilla partiomiehillä oli turkit paitsi Esellä, joka oli laittanut päälleen omilla rahoilla ostamansa hienon valkoisen turkisliivin.

Lähtöpäivällä oli pakkasta yli 40 astetta. Äänisen ylitys onnistui kuitenkin hyvin. Yksi mies tosin väsähti, mutta kantamuksia tasaamalla ja Pervitiinin voimalla mies selvisi.

Koko kahdeksan vuorokauden ajan pakkasta oli yli 30 astetta. Päivällä miehet hiihtivät umpihankea paita hiessä ja yöt vietettiin taivasalla nuotion lämmössä. Yhtenä yönä Eseltä kärähtikin karvahattu, kun hän tunki liian lähelle nuotiota.

Esen äiti, Helena Wist kuoli 17.12.1942. Sota jatkui.

Eugen Rautatieasemalla jatkosodan aikoihin.

Salaisissa luottamustehtävissä

Kevättalvella 1944 laadittiin Päämajan tiedusteluosastossa suunnitelma toiminnan jatkamisesta siinä tapauksessa, että nykyiseltä rintamatasolta vetäydyttäisiin. Vihollisen joukkojensiirtojen seuraamiseksi olisi sen selustaan jätettävä hyökkäyksen kestäessä toimintakykyisiä partioita.

Valmiustehtävän salaamiseksi annettiin partiokätköille Kannaksella nimeksi Matti. Eugen määrättiin Matti 3 partion johtajaksi.

Partion kartat loppuivat Viipurin korkeudella, siitä eteenpäin piti pärjätä ilman karttoja.

Kuusi vuorokautta piileskeltyään Matti 3 lähti pyrkimään läheisen järven rantaan. Monen mutkan kautta miehet pääsivät venäläisten huomaamatta järven rantaan ja lähtivät pyrkimään omalle puolelle uiden. Miehet uivat viitisen tuntia saaden välillä tulta niskaansa. Luullen uineensa vastarannalle, he nousivat maihin Pienelle Käräjäsaarelle.

Päästyään saaren rantaan 8-miehinen partio yllätti heidät. Partio huusi jotakin kielellä jota he luulivat saksaksi, koska uskoivat partion olevan saksalaisen. Ese vastasi heille saksaksi ja he nostivat kätensä ylös. Samassa venäläiset ampuivat sarjan konepistoolilla, jolloin Ese lysähti maahan. Oli 6. heinäkuuta 1944 Noskuajärvellä.

Rintamakaveri Leino yritti päästä pakoon juosten järveen, mutta matalan rannan takia venäläisten tuli saavutti hänet. Leino haavoittui ja joutui venäläisten vangiksi.

Sodan tapahtumia raportoitiin, joskus suurpiirteisesti.

II/JR5: partio kävi seuraavana päivän Pienessä Käräjäsaaressa, jossa havaitsi alastoman venäläisen ruumiin, tämä oli kuitenkin todennäköisesti Ese. Leino palautettiin Suomeen keväällä 1945.

Eugenin veljen pojanpoika, Mika Wist käy edelleen etsimässä isosetänsä kalmistoa toivoen sen löytyvän ja haudattavan kotiin maan multiin.

Kiitos Eugenille ja kaikille muille, jotka taistelivat Suomen itsenäiseksi.
Vaalikaamme mekin luottamusta heidän hengessään.

Laura ja Satu

Kirjoitus perustuu Mika Wistin hallinnoimiin dokumentteihin ja sotapolku.fi-palvelussa esitettyyn aineistoon.

Muita lähteitä: Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Eugen_Wist

 

 

 

6.4.2019 SE KASVAA, SE RYNTÄÄ, SE VOITTAA!

Huhtikuinen tervehdys, lukijamme! Tämän kuun aiheenamme on voittaminen. Pohdimme kilpailemista ja menestyksen synnyttämää isänmaallisuuden tunnetta. Lisäksi tutustumme urheilija Hannes Kolehmaisen elämään.

Kilvoittelu kuuluu ihmisen luontoon. Rauhan aikana katsotaan urheilukentillä, kuka on nopein, tarkin, notkein tai voimakkain.

Hannes Kolehmainen ja Jean Bouin Tukholman olympialaisissa 1912.

Kolehmaisten veljesvoimaa

Hannes Kolehmainen (ristimänimeltään Juho Pietari Kolehmainen) eli, vaikutti ja juoksi 1889–1966. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa köyhissä oloissa: niukkaan ja työntäyteiseen arkeen Hannekselle ja hänen kahdelle vanhemmalle veljelleen toi iloa urheilu.

Veljekset menestyivätkin nuorena hyvin sekä hiihdossa että kestävyysjuoksussa. Parikymppisinä he muuttivat töiden perässä Helsinkiin, jossa pääsivät harjoittelemaan kovien kestävyysjuoksijoiden kanssa.

Tukholman uroteot

Hannes saavutti kansainvälisen huipun vuonna 1911, jolloin hän voitti 31 kilpailustaan peräti 29. Samana vuonna hän juoksi epävirallisen maailmanennätyksen 3000 metrillä.

Seuraavana vuonna pidettiin Tukholman olympialaiset, jotka onnistuivatkin loistavasti: Hannes Kolehmainen voitti Tukholmassa kolme kultaa.

Kilpailuista unohtumattomin oli 5000 metrin finaali, jossa Hannes Kolehmainen kukisti huikean kaksintaistelun päätteeksi ranskalaisen Jean Bouinin uudella ME-ajalla 14.36,6. Näin Kolehmainen kuvaa itse juoksuaan: ”Minä koitin lähteä johtamaan alussa mutta en minä vauhtia saanut oikein kunnolla, koko jono oli perässä. Paitsi sitten kun Bouin astu kaks kertaa minun kantapäille, minä pelkäsin että kenkä putoo, niin hyppäsin sivuun ja käskin Bouinin mennä ohi.  Sitten hän lähti pitämään vauhtia, mutta minä pidin mukana koko ajan. Viimestä edellisellä kierroksella minä koitin mennä ohi mutta Bouin lisäsi vauhtia. ja sitten mä aattelin että nyt täytyy koittaa lopussa mennä. Sitten tuli viimeinen suora ja siinä mä sitten pinnistin kaikkeni.”

Suomalaisurheilijat voittivat Tukholmassa peräti 26 mitalia. Suurmenestys oli henkisesti tärkeä etenkin, kun Venäjä jäi ilman voittoja. Vuonna 1912 elettiin toisen sortokauden aikaa, ja vaikka Suomi oli kaukana itsenäisyydestä, se sai kisata Tukholmassa omana joukkueenaan.

Kolehmaisen ja muiden suomalaisurheilijoiden uroteot Tukholmassa nostivat kansallista mielialaa itsenäistymisen alla ja loivat pohjan suomalaiselle urheilulle. Ne sytyttivät valtavan urheiluinnostuksen erityisesti maaseudulla.  Kolehmainen innosti pikkupojat juoksemaan!

Tukholman olympialaisten ja etenkin Hannes Kolehmaisella oli erittäin suuri merkitys siinä vaiheessa, kun Suomi etsi itseään ja tietään kohti itsenäistä kansakuntaa.

Kulisseissakin kisaillaan

Vuoden 1918 sisällissota oli repinyt Suomen urheilumaailman kahtia. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto (SVUL) erotti  sisällissodassa punaisten puolella taistelleet urheilijat. Työväen Urheiluliitto (TUL) perustettiin 1919. TUL kielsi jäseniään osallistumasta Antwerpenin vuoden 1920 olympialaisiin. Kolehmaisella oli työläisurheilijan tausta, minkä vuoksi hänen päätöksensä lähteä Antwerpeniin oli kova isku TUL:lle.

Tukholman saavutukset olivat tehneet Kolehmaisesta kansakunnan sankarin valtiollisesti vaikeassa tilanteessa. TUL:lta hän sai petturin leiman, vaikka heidän oma sankarinsa voitti Antwerpenin kisoissa maratonkultaa.

Antwerpenin olympiakisojen 1920 maratonin voittaja Hannes Kolehmainen Suomen lippu harteillaan, vieressä hopeamitalisti Viron Jüri Lossmann.

Vähitellen Hannes Kolehmaisesta tulikin valkoisen Suomen sankari. Sittemmin maanviljelijänä ja urheiluvälinekauppiaana työskennellyt Kolehmainen liittyi jälleen Helsingin KisaVeikkoihin ja hyväksyi roolinsa porvarillisen Suomen sinivalkoisena työläisurheilijana. Hän oli niitä valkoisen Suomen ”valkoisia työläisiä”, jotka kelpasivat suojeluskuntaliikkeessäkin esillä olleeseen ”yhtenäiseen Suomen kansaan”. Kolehmainen oli nimenomaan työläisurheilija, ei työväenliikkeen urheilija.

Tarinat ja legendat elävät

Tarina Kolehmaisesta Suomen vuonna 1912 ”maailmankartalle juosseena sankarina” viritettiin uudelleen talvisodan kynnyksellä. Kyse oli kansakunnan yhtenäisyyden nimissä tehdystä ratkaisusta, jossa koko kansa haluttiin valjastaa yhteiseen taisteluun tulevassa sodassa.

Suomessa rakennettiin uutta stadionia ja odotettiin innokkaana olympialaisia. Helsingin olympiastadion valmistui vuonna 1938 vuoden 1940 olympialaisiin.

Olympialaiset peruutettiin, sen sijaan suunniteltuun avajaisaikaan järjestettiin Kaatuneiden muistokisat, jossa nähtiin kentällä sekä TUL:n että SVUL:n urheilijoita. Myöhemmin syyskuussa 1940 stadionilla käytiin Suomi-Ruotsi-Saksa-kolmoismaaottelu.

Helsinki ilmoitti 23.4.1940 luopuvansa olympiakisojen järjestämisestä maailmansodan vuoksi.

Suomen vuosina 1939–1945 käymissä sodissa menehtyi noin 400 suomalaista mestariurheilijaa. He antoivat kaikkensa, jotta Suomi säilytti itsenäisyytensä.

Sisu, sitkeys ja uudet olympialaiset

Sisu, sitkeys ja suomalaisuus ovat siivittäneet urheilijoitamme upeisiin saavutuksiin koko itsenäisyytemme ajan: Nurmi, Virén, Selänne, Litmanen, Nykänen, Häkkinen, Kurri, Karppinen, Kirvesniemi ja tuhannet muut suomalaistähdet ovat tarjoilleet katsomoihin ja koteihin jännitystä, jonka tänä päivänä voimme jakaa yhteisen siniristilipun alla.

Sotien jälkeen Suomi sai kuitenkin isännöidä olympialaisia Helsingissä 1952. Siellä Hannes Kolehmainen oli mukana kunniatehtävässä,  sytyttämässä olympiatulen Olympiastadionin torniin.

Soihtuviesti Helsingissä 19.7.1952. Tulostaululla lukee neljällä kielellä: tulen sytyttää tornissa Hannes Kolehmainen.

Kannustetaan aina omiamme ja pidetään Suomen lippu korkealla!

Laura ja Satu

Lähteet:

Kiitokset yhteistyöstä: Urheilumuseo

 

 

 

 

6.3.2019 USKO OMIIN KYKYIHISI!

Hyvää maaliskuuta, lukijamme! Tässä kuussa tutustumme Rikhard Antilaan, joka teki pitkän uran vastuullisissa tehtävissä Puolustusvoimissa ja koki satavuotisen elämänsä aikana kolme sotaa. Rikhardia vei elämässä eteenpäin kunnianhimo, lain ja järjestyksen kunnioittaminen sekä usko omiin kykyihin.

Rikhard Antila oli arvostettu työntekijä. Kuvassa hän on jäämässä eläkkeelle Puolustusvoimista.

Rikhard Antila syntyi 18. maaliskuuta 1895 Kangasalan pitäjässä. Syksyllä 1917 maanviljelijäperheen toiseksi vanhin poika aloitti opinnot Orismalan maanviljelyskoulussa. 22 vuodessa pienestä poikavauvasta oli varttunut atleettinen nuori mies.

Levottomuutta ja kuohuntaa

Opiskelijapoika huolestui Etelä-Suomesta kantautuvista tarinoista, joiden mukaan punaisten tekemät ryöstöt ja väkivalta olivat lisääntyneet. Hän halusi omalta osaltaan turvata järjestystä ja nuoren itsenäisen maan yhteiskuntarauhaa. Muutaman kuukauden opiskelun jälkeen Rikhard värväytyikin lyhyelle taistelukurssille.

Kurssin jälkeen hänet kutsuttiin vakinaiseen armeijaan, johon hän liittyi vapaaehtoisena. Taisteluihin hän osallistui Tampereen valtauksen yhteydessä, jolloin hän mm. kantoi vatsaan osuman saaneen vänrikin sidontapaikalle.

Asepalvelus jatkui sisällissodan päättymisen jälkeen 18 kuukauden koulutuksessa, ja opinnot maanviljelyskoulussa saivat lopullisesti jäädä. Rikhard liittyi myös Kangasalan Suojeluskuntaan.

Rikhard ehti kokea kolme sotaa Suomessa. SA-kuva.

Kasakan ratsastustaidot

26-vuotiaana Rikhard meni jääkärieversti Gunnar Melinin johtamaan Tykistökouluun Helsinkiin, josta hän valmistui ratsastuksen ja hevosvetoisen tykinajon opettajaksi.

Antila oli poikkeuksellisen taitava ratsumies, joka kykeni ratsastamaan satulassa seisten täydessä laukassa hypähtäen vasemmalle alas ja siitä ponnahtaen yli satulan yli oikealle alas 10 kertaa yhteen menoon. Hän oli nähnyt pienenä poikana legendaaristen Donin kasakoiden ratsastusesityksiä ja päättänyt tulla yhtä taitavaksi.

Lakia ja järjestystä arvostanut mies kävi myös Helsingin Poliisikoulun.

Räjähdysaineiden ammattimies Vallisaaren ajoilta.

Vaarallista työtä ammusvarastolla

Vuoden 1925 syyskuussa 30-vuotiaan Rikhardin tie vei jälleen Puolustusvoimien palvelukseen Vallisaaren ammusvarastolle vastuullisiin tehtäviin. Kallio- ja betonikellareissa oli Suomen suurimmat räjähdysainevarastot.

Tässä työssä tarvittiin valppautta, kokemusta ja kylmähermoisuutta. Jokaisesta ruutierästä lähetettiin näyte laboratorioon tutkittavaksi, jotta niiden varastoinnin turvallisuutta voitiin arvioida.

Sotilasmestarista tuli erittäin kokenut räjähdysaineiden asiantuntija. Hän tiesi, miten suuretkin pommit saatiin purettua turvallisesti ja tunsi räjähdysnallit sekä merivoimien käyttämien syvyyspommien detonaattorit.

Ammuksia tuodaan etulinjoille 1941. SA-kuva. 

Huolehtiva perheenisä

Rikhardin perheeseen kuuluivat vaimo Aili sekä tyttäret Päivikki ja Pirkko. Huoli omasta perheestä oli kahden lapsen isällä kova.

Vanhin tytär Päivikki oli 9-vuotias ja nuorempi Pirkko 5-vuotias, kun ammusvarastolla sattui 9. heinäkuuta 1937 räjähdys, joka johti 12 ihmisen kuolemaan sekä kymmenien loukkaantumiseen.

Rikhard huolehti perheestään loppuun asti. Kuvassa 98-vuotias Rikhard
onnittelemassa Päivikki-tytärtään vaimonsa Ailin kanssa.

Tulipalon ja ensimmäinen räjähdyksen jälkeen Rikhard lähti toimistoltaan ulos katsomaan, mitä hän voisi tehdä muiden hyväksi. Sammutusryhmän hän komensi siirtymään kauemmaksi ennen kuin ammukset alkaisivat räjähdellä yhä runsaammin.

Sirpale leikkasi haavan sotilasmestarin kasvoihin, vasemman posken puolelta, nenästä leukaan. Tajunta ei kuitenkaan mennyt, vaikka ilmanpaine lennätti vahvaa miestä useita metrejä. Ylös piti päästä omin voimin, sillä ketään ei ollut auttamassa. Ensisidonnan jälkeen hänet vietiin Kirurgiseen sairaalaan leikattavaksi.

Yksi ammus räjähti myös Antilan kodin keittiössä, mutta onneksi lapset ja vaimo Aili olivat jo turvassa. Antila uskoi vakaasti siihen, ettei traagista onnettomuutta olisi sattunut, jos hän olisi saanut itse paikalla päällä johtaa töitä.

Usko omiin kykyihin

Kasvava sodan uhka ja sodat toivat kokeneen ammattisotilaan arkeen jatkuvasti lisää haasteita. Merivoimat tilasi mittavia panostustöitä, ja Jatkosodan aikana sotilasmestari lähetti kerralla eteenpäin jopa 1500 tonnia ampumatarvikkeita.

Syksyllä 1939 Rikhard Antila nimitettiin myös palomestariksi ja suojelupäälliköksi. Töitä tehtiin sotavuosina 10 tuntia päivässä, mutta Rikhardin työpäivä oli tätä paljon pidempi. Vuoden 1944 alusta työtaakka kasvoi entisestään. Kovassa arjessa punnitaan, kenellä on aidosti sisua.

Rikhard teki pitkän uran Puolustusvoimissa ja sai monta kunniamerkkiä.
Tässä kuvassa hän on 75 vuotta.

Sotilasmestari Rikhard Antila toimi Puolustusvoimien palveluksessa vuoteen 1955 saakka, 60-vuotiaaksi, työelämässä hän oli 67-vuotiaaksi saakka. Rikhard kuoli kotonaan Helsingin Katajanokalla 100 vuoden iässä. Rohkeasti omaa polkuaan kulkenut mies kertoi toistuvasti pitkän elämänsä salaisuudeksi: ”En ole koskaan polttanut tupakkaa enkä juonut viinaa.”

On se varmasti paljon muutakin vaatinut. Sisukkuus on ilmennyt hänessä vankkumattomana uskona omiin kykyihin. Elämänhalu ja kokemus auttoivat varmasti myös selviytymään haastavina aikoina.

Laura ja Satu

Tämä blogikirjoitus perustuu Petri Tuomisen kirjoitukseen. Hän on Rikhard Antilan tyttärenpoika. Aineistona on käytetty Rikhard Antilan muistelmia sekä hänen vanhimman poikansa Seppo Antilan kanssa käytyjä keskusteluja. Valokuvat ovat perikunnan perhealbumista.