Lotta Eeva Rissasen muistolle
Kirjoitan tätä marraskuun 23. päivänä klo 15. Istun omassa keittiössäni. Ulkona sataa. Olen etätöissä, koska korona on saartanut kaupungin.
Kaivan muovitaskusta Mirjam Rissasen minulle lähettämät muistot sodassa kaatuneesta äidistään, lotta Eeva Rissasesta. Saamissani sanomalehtileikkeissä on vanhan paperin tuoksu – ja häivähdys naisen parfyymia. Vanhimmat, sodanaikaiset lehtileikkeet ovat tummuneet ruskeiksi kuin leivinpaperi, niiden reunat ovat revenneet ja muste karannut.
Kaksi viikkoa aiemmin olen haastatellut puhelimitse Mirjam Rissasta hänen äitinsä kohtalosta. Kun puhelu päättyi, minä itkin. Itkin Mirjamin ja hänen pikkusiskonsa Tertun tarinaa, heidän lapsuuttaan, heidän äitinsä kuolemaa ja epäoikeudenmukaista elämää. Kuinka paljon pienen ihmisen elämässä jääkään asioita tyhjän päälle ja vaille vastauksia.
Eeva Rissasen surullinen tarina alkaa elää.
Eeva Rissanen
Eeva Ilona, syntyisin Juntunen, oli 18-vuotias avioituessaan vuonna 1935 Elis Rissasen kanssa, joka oli tuolloin 33-vuotias. Eeva oli pienikokoinen nainen.
Yhteinen koti oli Inarin kirkolla, mutta kun Mirjam-tytär syntyi, pieni perhe muutti Petsamoon.
Elis Rissanen
Elis oli työskennellyt kalastusaluksilla ja oli hänellä ollut oma laivakin, Minerva-niminen. Kalastushommista Elis siirtyi työnjohtajaksi Kuotsjärven sahalle. Avioparin toinen tytär Terttu syntyi, kun esikoistytär Mirjam oli 3-vuotias.
Mirjam muistaa talvisodasta vain kovan pakkasen ja kiireisen evakkomatkan, joka Tervolan kautta jatkui Kokkolaan isän veljen luo.
Sodan päätyttyä Eeva-äiti ja tytöt palasivat Petsamoon Kolosjärvelle.
Perheeseen syntyi vielä poika, Leo-veli. Mutta Leo kuoli jo kahden kuukauden ikäisenä hinkuyskään. Se toi syvää surua perheeseen.
Jatkosodan puhjettua Kolosjoella ilmahyökkäyksiä oli melkein päivittäin. Eeva-äiti oli kutsuttu lottatehtäviin ja hän oli paljon pois kotoa. Mirjamia ja Terttua hoiti joku tyttö, aina ei edes ollut hoitajaa.
Mirjam muistaa äidin lähdön lottakomennukselle Kiestinkiin ja hänen käyntinsä lomalla. Viimeisellä kerrallaan äiti istui keittiöjakkaralla Mirjam sylissään ja itki. Miksi äiti itki? Aamulla äiti oli lähtenyt.
Kiestinki 1941
Eräänä päivänä Elis-isälle tuli rintamalta kirje:
Elis hyvä!
Terveiseni Sinulle täältä Vienan Karjalan mailta. Olen täällä lottatöissä, ollut sodan alusta saakka. Eeva pieni on myös ollut, mutta enää häntä ei ole. Hän on poissa.
Surullinen onnettomuus nieli hänet. Hän hukkui Tuoppajärveen sunnuntai-iltana 21. päivänä. Olin mukana samassa onnettomuudessa, jaksoin uida rannalle. Kaikki toiset hukkuivat. Pikku Eeva ei jaksanut uida ollenkaan kova aallokko löi hänet heti pohjaan. Kova mysrky oli. Veneessä oli myöskin kaksi haavoittunutta tulossa tänne Kiestingin sairaalaan. Kuusi henkeä hukkui ja minä seitsemäs sattumalta pelastuin. Tämä tapaus on niin järkyttävä, etten vieläkään tahdo uskoa sitä todeksi. Luulen näkeväni vain pahaa unta. Kunpa niin olisikin. Muuta kerrottavaa minulla ei ole. Pikku Eeva on poissa.
Terv. Irja.
Mirjamin seuraava muistikuva on marraskuulta. Äidin ruumis oli löytynyt ja sankarihautajaiset pidettiin kovassa Pakkasessa Rovaniemellä. Samanaikaisesti siunattiin monta kaatunutta.
Seuraavana keväänä isä saattoi pienet tyttärensä laivalle Turkuun, josta lasten matka jatkui sotalapsiksi Ruotsiin. Mirjam oli tuolloin 7-vuotias ja pikkusisko Terttu viiden vanha.
Mirjam ja Terttu pääsivät lapsirakkaiden ihmisten hoiviin, ja Mirjam muistaa ajan Ruotsissa valoisana ja huolettomana.
Syksyllä 1946 isä halusi tyttäret takaisin Suomeen. Isä itse oli joutunut keuhkoparantolaan ja tytöt sijoitettiin sedän luo Kokkolaan.
Ripille päästyään Mirjam palasi vielä kasvatusäitinsä luo Ruotsiin ja työskenteli siellä pari vuotta lastenhoitajana. Isä oli tuolloin edelleen sairaalahoidossa, kunnes toipui lopulta uuden lääkkeen ansiota. Isä kuoli vuonna 1965.
Mirjam ja Terttu palasivat takaisin synnyinseudulleen ja perustivat omat perheet. Molemmilla on myös lapsenlapsia. Oma lotta-äiti pysyy kuitenkin rakkaana mielessä. Sotiemme Naiset -merkki on lunastettu hänen ja kohtalotovereiden kunniaksi.
Sotiemme naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset -kunniamerkin. Ostamalla merkin veteraanit.fi -sivulta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille ja tuet heitä ja veteraaneja.
Mitä mietin nyt?
Miten kallis onkaan ollut itsenäisen Suomen hinta? Monet sota-ajan tarinat ovat riipivän traagisia. Mutta ei sammuteta itsenäisyyspäivän kynttilöitä kyyneleillä, vaan ollaan kiitollisia vapaasta Suomesta. Uskon, että edesmenneet sotiemme naiset ja veteraanit halusivat niin.
Kiitos sotiemme naisille ja miehille.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille ja rauhallista joulun aikaa.
Suurkiitos Mirjam Rissaselle koskettavasta haastattelusta ja muistomateriaaleista. Eeva Rissasen lottatarina on kerrottu aiemmin vuonna 1995 Sotaveteraani-lehdessä.
Ensi vuoden uusi sarja kertoo sodan tapahtumista ja paikoista taistelutantereiden ulkopuolella.
”Tapahtui tässä paikassa sodan aikana” -blogisarja alkaa tammikuun 6. päivänä 2021. Tervetuloa seuraamaan sitä.
Laura Pennanen