Tervehdys ystävä!
Marraskuun arvomme on lähimmäisen huomioonottaminen. Blogissa käsittelemme inhimillisyyttä, arkista avuliaisuutta sekä kohteliaisuutta ja hyviä käytöstapoja. Ollaan ystäviä toisillemme.
Mietimme, missä kohtaa ihminen muuttuu lähimmäisiä aidosti rakastavaksi ja suojelevaksi.
Sellaiseksi, joka huomioi myös muut kuin omat rakkaansa, perheensä ja ystävänsä. Milloin muiden etu on yhtä tärkeä kuin oma. Kysyimme asiaa viideltä viisaalta naiselta.
Näin asian muotoilee Johanna:
”Lähimmäisenrakkaus merkitsee minulle sitä, että autetaan, välitetään ja puolustetaan niitä, jotka tarvitsevat apua tai tukea. Sitä, että puututaan epäkohtiin, ei käännetä katsetta pois tai vain seurata sivusta hiljaa. Tartutaan asioihin ja tehdään jotain. Sylvi Kekkonen on kiteyttänyt lähimmäisenrakkauden mielestäni hyvin: ’Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa’.”
Bloggari Tiia taas pohtii:
”Lähimmäisenrakkaus itsellä kulminoituu kaikkien ihmisten huomioimiseen tasa-arvoisesti. Omaa sydäntäni lähellä ovat erityisesti vanhukset. Joskus iäkkäämmän henkilön kanssa vaihdettu sana tai talutus suojatien yli voi olla kyseisen vanhuksen ainoa ihmiskohtaaminen ja kosketus kyseisen päivän aikana. Lähimmäisenrakkaus on myös pieniä hyviä tekoja, sellaisia joissa toisen etu menee oman edelle.”
Suurin lähimmäisenrakkauden teko Tiiaa kohtaan on ollut, kun hän oli 1-vuotias ja tuolloin 50-vuotiaat sotaveteraanivaari ja lottana ollut mummi ottivat Tiian kasvatettavakseen ja kasvattivat hänet aikuiseksi. ”Mielestäni suurempaa lähimmäisen rakkautta ei voi olla kuin antaa lapselle koti ja suuri määrä rakkautta,” Tiia sanoo.
Sodassa oli selvää, että kaveria ei jätetä. Miksi jättäisimme ystävän nyt? Mikä on ihmisessä se piste, että kaveria ei kadehdita tai vaikka kadehditaan, niin silti autetaan? Mikä meidän arjessamme on se tilanne tai tilanteet, jolloin koemme tarvetta ja velvollisuutta auttaa. Sairastuminen? Varattomuus? Nälkä? Lapsen hätä? Vanhusten laiminlyönti? Ystävän hätä?
Teija menetti motocross-radalla veljensä. Surutyön ohella hän koki tärkeäksi parantaa ratojen turvallisuutta, ettei vastaavaa enää tapahtuisi. Teija perusti MX Safetyn.
”Nykypäivän sankaruutta on se, että uskaltaa puuttua. Uskaltaa pysähtyä miettimään ennen tekoja ja uskaltaa rohkaista muita puuttumaan. Onnettomuuksille otolliset tilanteet kehittyvät vähitellen rotkon reunaa lähestyen. Ne heikoimmat merkit riskeistä ja vaaratilanteista ovat kaikkein arvokkaimpia. Merkkejä pitää tarkkailla ja niistä pitää oppia. Yhdessä ja rakentavasti.”
Autetaan kun voidaan -ryhmän (AKV) perusti työtapaturmassa vuonna 2010 vakavasti loukkaantunut ja vaikeista kivuista kärsivä Natalia. ”Tapasin onnettomuuteni jälkeen sairaaloissa ja vertaistukiryhmissä monia ahdistavaan köyhyysloukkuun joutuneita ihmisiä, joista osa oli tippunut sosiaalitoimen ja Kelan tukien ulkopuolelle. Perustin vuonna 2014 AKV:n, joka auttaa vain äärimmäisessä hädässä olevia, itsestään riippumattomista syistä hankalaan tilanteeseensa ajautuneita ihmisiä. Valtaosassa autettavien perheistä kärsitään vakavista sairauksista, syrjäytymisvaarasta ja nähdään jopa nälkää. AKV ottaa ihmiset siipiensä suojaan ja kannattelee heitä, kunnes heidän omat siipensä kantavat.” AKV:llä on nykyisin jo lähes 1500 auttajajäsentä ja lisää tarvitaan.
Suomessa on valtava määrä vapaaehtoisia! Itse asiassa moni asia ei edes toimisi ilman näitä ihmisiä, joille toisen hyvä on myös omaa hyvää. Helsingin Lapinlahden sairaala-alueella vietettiin kauniina lokakuisena sunnuntaina kukkasipulitalkoita: ”Kukkasipulit ovat aina symboloineet uskoa Lapinlahden tulevaisuuteen ja luoneet jokaiselle haavoittuneelle mielelle toivoa paremmasta.” kertoo Sari, joka tekee vapaaehtoistyötä Pro Lapinlahti–Lappviken ry –liikkeessä. ”Yhdistys perustettiin vuonna 1988 puolustamaan sairaalatoiminnan jatkumista. Lapinlahden sairaala toimi 160 vuoden ajan mieleltään särkyneiden ihmisten hoitopaikkana, ja sen koettiin symbolisoivan ihmisen oikeutta haavoittua.” Sairaalatoiminta päättyi 2008, nykyisin yhdistys pyrkii vaalimaan Lapinlahden henkeä ja paikan synnyttämää monipuolista kulttuuri- ja järjestötoimintaa.
Kiitos ihanille naisille. Uskomme haastateltavien tavoin hyvän kierteeseen. Kun ihminen on kokenut hyvää itse, hän on myös valmiimpi auttamaan. Joskus koettelemukset vievät hyvän lähteelle.
Marraskuun pimeys synkistää monen mieltä. Ehkä marraskuuta voisi piristää haastamalla itsensä hyvän tekoon.
Me ollaan mukana!
Satu ja Laura