Hyvät lukijamme!
Tänä vuonna 2019 tutustumme suomalaisten mottoihin; niihin johtoajatuksiin, jotka ovat vieneet ja vievät yhä Suomea kohti avoimempaa, yhteisöllisempää ja parempaa tulevaisuuden maata.
Tammikuussa vietämme hetken “Mikkelin isä Camillon” saappaissa.
Liikunta vei nuoren miehen mukanaan
Heimo Kuoppamäki syntyi vuonna 1910 esikoisena pohjalaisen sahayrittäjän perheeseen. Jo kouluaikana hän oli melkoinen koltiainen; kokoa, näköä ja ääntä riitti. Sen ajan koululaisten tärkein harrastus oli liikunta, niin koulussa kuin vapaa-ajalla, ja Heimokin innostui jääpalloilusta. Vuonna 1929 paikallislehdessä oli selostus naapurikaupungin joukkuetta vastaan käydystä pelistä. Siinä tuli pahasti turpiin 4 – 13, mutta Heimo sai tunnustusta luistelusta, yritteliäisyydestä ja kestävyydestä.
Puhetta tuli kuin pastorilta
Ylioppilaaksi Heimo tuli 1929. Hän aloitti Helsingin yliopistossa historiallis-kielitieteellisessä, mutta siirtyi pian teologiseen tiedekuntaan. Hän tunsi vetoa esilläoloon jo nuorena miehenä, jätti tiedekuntayhteisöissä juomien nauttimisen muille ja otti itse puheiden pitämisvastuun.
Heimo vihittiin papiksi vuonna 1935 Turussa, pastoraalitutkinnon hän teki 1938. Talvisodasta hänet vapautettiin 13.10.1939 hoitamaan Kokkolan vt. kirkkoherran tointa.
Jatkosota kutsui nuorta isää
Heimo avioitui 40-luvun vaihteessa ja aloitti työt Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnassa 1. kappalaisen virassa työt alkuvuodesta 1941. Pian sen jälkeen perheeseen syntyi kaksospojat ja samaan saumaan alkoi jatkosodan liikekannallepano. Isä kastoi poikansa lähes hätäkasteen aikataululla ja lähti itse sotahommiin itään.
Heimo määrättiin 18.6.1941 huoltopäälliköksi kenttätykistöön (II /KTR 4). Hän totesi jälkikäteen, ettei henkilökohtaisella aseellaan sotilaspistoolilla ampunut kertaakaan mihinkään ilmansuuntaan. Sen sijaan hänen johtamillaan ammuskuljetuksilla tykit ampuivat ja paljon hyökkäysvaiheen aikana. Huoltopäällikönä hän osallistui Saarivaaran, Havuvaaran, Kairinvaaran, Larjan, Lehtomäen ja Läskelän taisteluihin 6.-22.7.1941.
Raskaita ratkaisuja
Varsinkin hyökkäysvaiheen aikana miehet olivat kovilla ja jotkut ihan loppuun väsyneitä. Silloin ilmeni haluttomuutta, jopa kieltäytymisiä jatkaa vaan eteenpäin vihollisen painostamiseen. Näitä ei kovin (sotaoikeuden) keinoin rangaistu, vaan tyydyttiin esim. varoituksiin tai Väinö Linnankin Tuntemattomassa sotilaassa kuvaamaan keinoon ”seisomaan kovennettua”. Linna onkin kuvannut teoksessaan episodia, jossa kenttäoikeuden päätöksellä teloitettiin kaksi omaa miestä. Heimo oli paikalla ja muistaa tapahtumat hieman toisella tavalla.
Eräässä poikkeustilanteessa oli kiire mennä auttamaan vihollisen mottiin joutunutta omaa joukko-osastoa ja kaksi miestä kieltäytyivät jatkamaan taistelua ilmeisesti aiempaan linjaan luottaen. Komentavat upseerit pelkäsivät löysän linjan vievän kurin romahtamiseen laajemminkin ja antoivat näille kahdelle miehelle aikaa yön yli seuraavaan aamuun perua päätöksensä. Jos he eivät silloin tottelisi lähtökäskyä omien auttamiseen, heidät viipymättä ammuttaisiin karkuruudesta. Päätöksen heille vei divisioonan sotapastori Heimo.
Sitten Heimo liittyi miesten seuraan koko yöksi ja käytti kaikki puhelahjansa vetoamalla miehiin ja selittämällä tilanteen vakavuuden. Miehet kuitenkin pitivät päänsä ja kieltäytyivät aamullakin, jolloin sotapoliisit tulivat paikalle, tuomio luettiin ja sen mukainen loppunäytös käynnistyi. Silloin tuomitut vasta murtuivat ja rukoilivat armoa. Sitä ei enää annettu. Heimo joutui raskain mielin todistamaan tuomion täytäntöönpanon, ja tiedottamaan miesten kotikuntaan läheisille tapahtumien kulun.
”Pojat! Kunniaa!”
Elokuussa 1943 Heimo komennettiin rintamalta 17. sotasairaalan pastoriksi Mikkeliin (ja sen ohessa aiemman siviiliviran hoitamiseen). Sotasairaala oli iso, paljon haavoittuneita tuli. Usein Heimo otti kaksospoikansa mukaansa sairaalaan, jossa kierrettiin salista toiseen. Saleihin tullessaan Heimo komensi: ”Pojat! Kunniaa!” Siitä seurasi tavanomaisesta lääkärikierroksesta poikkeava mielialaa kohottava tuokio, sillä monilla haavoittuneilla oli jossain päin Suomea samaa ikäluokkaa olevia omia lapsia, joita he eivät olleet aikoihin nähneet.
Toisaalta Heimon raskas tehtävä oli myös viedä viesti mikkeliläisistä rintamalla kaatuneista heidän koteihinsa. Kerrottiin, että Heimon liikkuessa Mikkelin kaduilla papin puvussaan ja salkku kädessään verhot raottuivat ikkunoissa. Siellä kotiväki toivoi, ettei pastori juuri heille olisi tulossa.
Teinkö hyvää työtä?
Heimon sotilaspastorin komennus katsottiin suoritetuksi 20.11.44. Sen jälkeen hän hoiti seurakuntapapin kutsumustaan Mikkelissä liki 30 vuotta. Kaupungilla kävellessä hän oli ”kaikkien tuntema” hahmo. Silloin vielä oli tapana tervehtiä pastoria ja useat tulivat juttelemaankin. Päivää sanottaessa nostettiin hattua, joten pakkasellakin hänelle oli helpointa pitää hattua valmiiksi kädessä. Monasti kävi niin, että vastaan tuli nuoria pariskuntia, jotka tervehdittyään sanoivat: ”Rovasti on meidätkin vihkinyt” ja kenties ”lapsemme kastanut”. Ei Heimo millään voinut kaikkia muistaa, joten hänellä oli valmis resepti kysyä: ”Teinkö hyvää työtä?”
Korkeimman suojeluksessa – ja vähän pankinkin
Lapsia tuli kaksi lisää ja elämä asettui nelilapsisen perheen ja kirkkovuoden pyhien määrittämään raamiin ja rytmiin. Kaupungissa oli rauhallista ja tilaa mukavasti pappilassa. Turvallisuutta lisäsi luottamus Korkeimman suojelukseen ja Heimon joskus rahan ollessa tiukalla toistama sanonta: ”Jos tulee oikein kova paikka, niin minä soitan Matille”. Oppikoulun luokkakaveri oli tuolloin edennyt KOP:n toimitusjohtajaksi.
Oma leiviskä hoidettu
Heimo sai elää sodan vaarojen yli ja niiden jälkeen rauhan ajan elämän juuri niissä tehtävissä, joihin hän oli saanut herätyksen. Elämäntyöstä seurakuntapappina hän varmaan koki saaneensa arvostusta, kun hänestä oma kirkkokansa savolaisen leikkimielisesti käytti lempinimeäkin ”Mikkelin isä Camillo”.
Heimo oli uudistusmielinen ja rohkea mies. Hän esimerkiksi hyväksyi naispappeuden pienin varauksin sekä yritti hälventää rajalinjaa vasemmiston ja porvariston/oikeiston välillä niin politiikassa kuin yhdistys- ja urheilutoiminnassa. Etuna oli tietenkin rovastin arvostettu asema ja se, että kokoa, näköä ja ääntä riitti vanhempanakin. Heimo oli aidosti demokraattinen, jopa uudistusmielinen pastori, jolle kaikki ihmiset olivat samanarvoisia. Sen hän myös toiminnallaan näytti.
Kuten Heimo jo tiesi, ihmeitä tehdään, pelkkä puhe ei riitä. Tarvitaan myös rohkeutta, asioiden tekemistä, nöyryyttä ja avoimuutta yhteistyölle. Sodan aikana oli sota-ajan ongelmat, nykyään meillä on toisenlaisia, esimerkiksi luonnon ja ympäristön suojelemiseen, pakolaisuuteen ja digitalisaatioon liittyviä haasteita.
Jospa tänä vuonna meidän kaikkien hyvät ajatuksemme johtaisivat yhä useammin myös hyviin tekoihin.
Kaikkea hyvää vuodelle 2019
Satu ja Laura
Tämä blogikirjoitus perustuu Heimon pojan Erkki Kuoppamäen muistelmakirjoitukseen Heimo Kuoppamäen monet roolit (12/2018). Kuvat ovat Kuoppamäen perikunnan kotialbumista.
© Erkki Kuoppamäki ja Tammenlehvän perinneliitto