Huhtikuinen tervehdys, lukijamme! Tämän kuun aiheenamme on voittaminen. Pohdimme kilpailemista ja menestyksen synnyttämää isänmaallisuuden tunnetta. Lisäksi tutustumme urheilija Hannes Kolehmaisen elämään.
Kilvoittelu kuuluu ihmisen luontoon. Rauhan aikana katsotaan urheilukentillä, kuka on nopein, tarkin, notkein tai voimakkain.
Kolehmaisten veljesvoimaa
Hannes Kolehmainen (ristimänimeltään Juho Pietari Kolehmainen) eli, vaikutti ja juoksi 1889–1966. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa köyhissä oloissa: niukkaan ja työntäyteiseen arkeen Hannekselle ja hänen kahdelle vanhemmalle veljelleen toi iloa urheilu.
Veljekset menestyivätkin nuorena hyvin sekä hiihdossa että kestävyysjuoksussa. Parikymppisinä he muuttivat töiden perässä Helsinkiin, jossa pääsivät harjoittelemaan kovien kestävyysjuoksijoiden kanssa.
Tukholman uroteot
Hannes saavutti kansainvälisen huipun vuonna 1911, jolloin hän voitti 31 kilpailustaan peräti 29. Samana vuonna hän juoksi epävirallisen maailmanennätyksen 3000 metrillä.
Seuraavana vuonna pidettiin Tukholman olympialaiset, jotka onnistuivatkin loistavasti: Hannes Kolehmainen voitti Tukholmassa kolme kultaa.
Kilpailuista unohtumattomin oli 5000 metrin finaali, jossa Hannes Kolehmainen kukisti huikean kaksintaistelun päätteeksi ranskalaisen Jean Bouinin uudella ME-ajalla 14.36,6. Näin Kolehmainen kuvaa itse juoksuaan: ”Minä koitin lähteä johtamaan alussa mutta en minä vauhtia saanut oikein kunnolla, koko jono oli perässä. Paitsi sitten kun Bouin astu kaks kertaa minun kantapäille, minä pelkäsin että kenkä putoo, niin hyppäsin sivuun ja käskin Bouinin mennä ohi. Sitten hän lähti pitämään vauhtia, mutta minä pidin mukana koko ajan. Viimestä edellisellä kierroksella minä koitin mennä ohi mutta Bouin lisäsi vauhtia. ja sitten mä aattelin että nyt täytyy koittaa lopussa mennä. Sitten tuli viimeinen suora ja siinä mä sitten pinnistin kaikkeni.”
Suomalaisurheilijat voittivat Tukholmassa peräti 26 mitalia. Suurmenestys oli henkisesti tärkeä etenkin, kun Venäjä jäi ilman voittoja. Vuonna 1912 elettiin toisen sortokauden aikaa, ja vaikka Suomi oli kaukana itsenäisyydestä, se sai kisata Tukholmassa omana joukkueenaan.
Kolehmaisen ja muiden suomalaisurheilijoiden uroteot Tukholmassa nostivat kansallista mielialaa itsenäistymisen alla ja loivat pohjan suomalaiselle urheilulle. Ne sytyttivät valtavan urheiluinnostuksen erityisesti maaseudulla. Kolehmainen innosti pikkupojat juoksemaan!
Tukholman olympialaisten ja etenkin Hannes Kolehmaisella oli erittäin suuri merkitys siinä vaiheessa, kun Suomi etsi itseään ja tietään kohti itsenäistä kansakuntaa.
Kulisseissakin kisaillaan
Vuoden 1918 sisällissota oli repinyt Suomen urheilumaailman kahtia. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto (SVUL) erotti sisällissodassa punaisten puolella taistelleet urheilijat. Työväen Urheiluliitto (TUL) perustettiin 1919. TUL kielsi jäseniään osallistumasta Antwerpenin vuoden 1920 olympialaisiin. Kolehmaisella oli työläisurheilijan tausta, minkä vuoksi hänen päätöksensä lähteä Antwerpeniin oli kova isku TUL:lle.
Tukholman saavutukset olivat tehneet Kolehmaisesta kansakunnan sankarin valtiollisesti vaikeassa tilanteessa. TUL:lta hän sai petturin leiman, vaikka heidän oma sankarinsa voitti Antwerpenin kisoissa maratonkultaa.
Vähitellen Hannes Kolehmaisesta tulikin valkoisen Suomen sankari. Sittemmin maanviljelijänä ja urheiluvälinekauppiaana työskennellyt Kolehmainen liittyi jälleen Helsingin KisaVeikkoihin ja hyväksyi roolinsa porvarillisen Suomen sinivalkoisena työläisurheilijana. Hän oli niitä valkoisen Suomen “valkoisia työläisiä”, jotka kelpasivat suojeluskuntaliikkeessäkin esillä olleeseen “yhtenäiseen Suomen kansaan”. Kolehmainen oli nimenomaan työläisurheilija, ei työväenliikkeen urheilija.
Tarinat ja legendat elävät
Tarina Kolehmaisesta Suomen vuonna 1912 “maailmankartalle juosseena sankarina” viritettiin uudelleen talvisodan kynnyksellä. Kyse oli kansakunnan yhtenäisyyden nimissä tehdystä ratkaisusta, jossa koko kansa haluttiin valjastaa yhteiseen taisteluun tulevassa sodassa.
Suomessa rakennettiin uutta stadionia ja odotettiin innokkaana olympialaisia. Helsingin olympiastadion valmistui vuonna 1938 vuoden 1940 olympialaisiin.
Olympialaiset peruutettiin, sen sijaan suunniteltuun avajaisaikaan järjestettiin Kaatuneiden muistokisat, jossa nähtiin kentällä sekä TUL:n että SVUL:n urheilijoita. Myöhemmin syyskuussa 1940 stadionilla käytiin Suomi-Ruotsi-Saksa-kolmoismaaottelu.
Suomen vuosina 1939–1945 käymissä sodissa menehtyi noin 400 suomalaista mestariurheilijaa. He antoivat kaikkensa, jotta Suomi säilytti itsenäisyytensä.
Sisu, sitkeys ja uudet olympialaiset
Sisu, sitkeys ja suomalaisuus ovat siivittäneet urheilijoitamme upeisiin saavutuksiin koko itsenäisyytemme ajan: Nurmi, Virén, Selänne, Litmanen, Nykänen, Häkkinen, Kurri, Karppinen, Kirvesniemi ja tuhannet muut suomalaistähdet ovat tarjoilleet katsomoihin ja koteihin jännitystä, jonka tänä päivänä voimme jakaa yhteisen siniristilipun alla.
Sotien jälkeen Suomi sai kuitenkin isännöidä olympialaisia Helsingissä 1952. Siellä Hannes Kolehmainen oli mukana kunniatehtävässä, sytyttämässä olympiatulen Olympiastadionin torniin.
Kannustetaan aina omiamme ja pidetään Suomen lippu korkealla!
Laura ja Satu
Lähteet:
- Otsikko: Jääkärimarssi, sanat jääkäri Heikki Nurmio
- Antti.O Arponen, Markku Kasila, Matti Peltola: He antoivat kaikkensa, 100 vuotta, 100 tekijää.
- Hannes Kolehmainen. Urheilumuseo.
- itsenaisyys100.fi/suursota-esti-suomalaisten-odottaman-helsingin-olympiaisannyyden-1940/
- YLE: Elävä arkisto: Hannes Kolehmainen joutui pidättelemään Tukholman olympiakympillä sekä Hymyilevää Hannesta tapaamassa.
Kiitokset yhteistyöstä: Urheilumuseo