Toukokuun blogissamme käsittelemme velvollisuudentuntoa. Sodassa velvollisuudentunto isänmaata, kavereita ja perhettä kohtaan oli ensisijaisen tärkeää. Nykyisin velvollisuudentuntoa ja luottamusta tarvitaan yhtä lailla yhteiskuntaa, omaa maata ja toisiamme kohtaan.
Sodassa velvollisuudentunto oli elinehto. Heikompia tai haavoittuneita autettiin pois rintamalta. Ainoana sotaan osallistuneena kansakuntana suomalaiset kaatuneet sotilaat haudattiin kotiseurakunnan multiin. Lapsia lähettiin turvaan Ruotsiin ja kaikki Suomeen jääneet tekivät töitä isänmaan eteen.
Tämä asenne on valitettavasti vähentynyt, vaikka hyvinvointi on lisääntynyt. Autettavia löytyy edelleen, luottamus yhteiskuntaan kyseenalaistetaan.
Jokainen aikuinen tajuaa, että velvollisuudentuntoinen ihminen hoitaa omat asiansa ja tarvittaessa myös heikomman asemassa olevan asiat, niin että yhteiskunta voisi toimia parhaalla mahdollisella tavalla.
Mutta mitä konkreettista teemme sen eteen? Olemmeko niin kiireisiä, että emme ehdi edes ajatella heikommin pärjääviä läheisiämme? Onko se meidän asiamme, jos joku toinen ei pärjää?
Kilpailuyhteiskuntamme ruokkii itsekästä asennetta, jossa vain vahvat pärjäävät. Netissä julkaistaan vihapuhetta ja painetaan lähimmäinen alas. Lasten, nuorten ja vanhusten asiat huolettavat:
Lastensuojelun piirissä olevien lasten ja nuorten määrät ovat kasvaneet.
Yli 75-vuotiaista vanhuksista yksinäisyyttä kokee joka kolmas.
Suomalaisista 440 000 on syvästi köyhiä.
(lähteet: THL ja Vanhustyökeskus)
Nyt tarvitaan taas sitä kuuluisaa Talvisodan henkeä. Kaikki eivät pärjää omillaan.
Hyvinvointivaltiomme on pian muisto vain, jollemme auta kaveria hädässä. Kaikki voivat tehdä jotain.
Emme voi luottaa siihen, että joku muu hoitaa. Emmekä rakentaa tukijärjestelmää ajatuksella ”seuraava maksaa”, vaan juuri meidän on tehtävä asioita sen eteen, että me voisimme yhdessä paremmin. Luottamus saavutetaan vasta silloin, kun puheet ja teot ovat linjassa.
Meidän aikuisten täytyy näyttää esimerkkiä lapsillemme hyvän tekemisessä.
Apu voi olla pientäkin: lantti keräykseen, kahvit naapurin vanhukselle, kukkaseppele yksinäiselle lapselle, hymy ohikulkijalle, roskan nostaminen maasta. Kaikki hyvä vie lähemmäksi eheämpää yhteiskuntaa.
Toisinaan elämä on yhtä eteenpäin kompuroimista. Silloin pitää reilusti pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Jokainen notkahtaa vuorollaan. Ja kun voimat palautuvat, on mukava siirtyä taas auttajien joukkoon.
Ylös, ulos ja hyviin töihin sieltä. Pienissä teoissa on suurten muutosten siemen.
Laura ja Satu