​

Eläimellinen itsepäisyys

Sata vuotta on ihmisen mittakaavassa pitkä, mutta maailman mittakaavassa lyhyt aika. Nyt kun ollaan oltu sata pitkää, tai lyhyttä, vuotta itsepäisiä, olisi aika valita maallemme uusi kansalliseläin.

Karhu, laulujoutsen, suomenhevonen, seitsenpistepirkko, ahven, paatsamasinisiipi… Ei Suomella näin montaa kansalliseläintä voi olla.

Valitsisivat nyt yhden selkeän ja jollain tapaa myös kansaa kuvaavan.

Karhu? Ei, se on jo Venäjällä. Laulujoutsen? Tahraton valkoisuus, pariuskollisuus, valon ja puhtauden vertauskuva. Ei, ei kuulosta lainkaan suomalaiselta. Ahven? Heh heh. Hyvä vitsi.

Entäs sitten tämä? Itsepäinen, uppiniskainen, vastahankainen, oman päänsä pitävä, taipumaton, oma-, härkä-, jäärä-, jukuripäinen…Tunnistitko itsesi? Edes vähän. Luultavasti.

Otetaan kuitenkin ensin lajista pieni kuvaus: Jokaisessa meissä asuu tuo pieni otus, kahden lajin risteymä, jota nyt “suomalaiseksi” kutsutaan. Risteymä, joka taisteli talvisodassa mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Kuten tiedämme, tuloksena oli torjuntavoitto. Eihän suomalainen periksi anna! Mitäs aloittivat sodan, mokomat.

On talven kovimmat pakkaset ja lumimyrsky. Suomalainen lähtee hiihtämään, kun on kerran niin päättänyt. Pieni viima ja kylmyys eivät pelota. Suomalainen eksyy, mutta ei hän neuvoa kehtaa kysyä. Jääräpää tarpoo tuntikausia pimeässä, läpi tuiskun ja lumisen metsän. Lopulta hän löytää takaisin. Sisua, sisua! Kyllä suomalainen pystyy!

Sataa vettä, lunta, räntää. Sataa. Ei sada. On liian kuuma. Kylmä. Suomalainen on suomalainen joka säällä; aina löytää valittamisen aihetta. Kaikki on huonosti, edes vähän. Mikäli jokin asia korjataan, niin ennen oli paremmin. Mitäs korjasivat, mokomat.

Entäs sitten Ikean kalusteet? Ei suomalainen ohjeita lue. Nopeasti on komea kolmijalkainen pöytä pystyssä. Tosin niin on myös yksi katkottu jalka ja neljä ylimääräistä ruuvia lattialla. Mitäs tekevät kaiken hankalaksi, ruotsalaiset mokomat.

Kun suomalainen asettuu löytämälleen reviirille, sinne hän myös jää. Mökki keskellä Perä-Jukolaa. Ei vettä, ei sähköä. Kaupungissa olisi tarjolla hoitokoti. Mutta ei, suomalainen ei lähde rakkaasta kodistaan kuin jalat edellä. Torjuntavoitto.

Joskus harvoin suomalaisen liikahtaessa kotoaan hän ottaa auton alleen. Välimatkat kun tuppaavat olemaan kymmeniä kilometrejä. Niin suomalainen lähtee kesärenkailla liikenteeseen. Ei muutama lumihiutale ole mitään verrattuna Neuvostoliiton ylivoimaan. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Kyllä suomalainen perille pääsi. Tosin, auto sai samalla muodonmuutoksen; kulmat terävämmäksi ja upeat raidat kylkeen. Talvi, mokomakin, yllätti autoilijat.

Tämä kansa on siinä mielessä sinnikäs, että aina jaksetaan jonottaa. Oli tilanne mikä tahansa. Jonossa on hyvä olla. Ihmisiä edessä, ihmisiä takana. Itsepäisesti suomalainen jonottaa, kunnes saa palkinnon.

Ämpäri ja pari mustelmaa, mutta tyytyväinen suomalainen.

Suomalainen on opiskellut englantia alakoulusta asti. Mutta ei, suomalainen ei englantia käytä. Suomalainen puhuu suomea. Ulkomailla palvelut täytyy saada suomeksi, ja ruoaksi lihapullia ja perunamuusia. Ja ruisleipää. Leipä miehen tiellä pitää!

Sattuu, ahdistaa, pyörryttää. Mutta ei, suomalainen mies ei lääkäriin mene. Paitsi jos on pakko, ja silloinkin omalla autolla. Ei yksi tauti miestä kaada. Suomalainen on suomalainen, vaikka hangessa pyörittäisi.

Suomalainen on kuin muuli: vähään tyytyvä, kestävä, voimakas ja rohkea. Paksu on muulilla pää, mutta niin suomalaisellakin. Mikä kuvaisi paremmin kansaamme? Ehdotankin, että valitaan juhlavuoden kunniaksi uudeksi kansalliseläimeksi muuli, tuo aasin ja hevosen risteymä.

Itsepäinen, uppiniskainen, vastahankainen, oman päänsä pitävä, taipumaton, oma-, härkä-, jäärä-, jukuripäinen…

Aasin järki ja hevosen voimat – suomalaisuuden perikuva.