Tämän artikkelin otsikko kuvastaa mielialaa, joka kohtalon juhannuksena 1944 haluttiin iskostaa hädässä olevaa Suomea puolustavaan korpisoturiin.

Karjalan kannaksen puolustus pääasemassa ja VT-asemassa oli murtunut ankaran paineen alla, suomalaiset joukot perääntyneet läpi metsätaipaleiden lähes tulkoon olemattomaan VKT-asemaan ja Karjalan pääkaupunki Viipuri oli menetetty miltei miekaniskutta. Neuvostoliiton sankari, marsalkka Govorov, valmistautui antamaan Suomen armeijalle vielä yhden tuntuvan iskun jossain Viipurin pohjoispuolella. Jotain kuitenkin tapahtui. Suomen armeija kesti kriittisimmällä hetkellään.

Historialliselle taistelupaikkakierrokselle Karjalan kannaksella varattu nimi ”Ei tästä edemmäs!” kuvasti hienosti matkan tarinankaarta. 25 päijäthämäläiselle yläkoulun ja lukion historian ja yhteiskuntaopin opettajalle järjestetty, Tammenlehvän perinneliiton tarjoama retki kuuluisille taistelupaikoille oli mieleenpainuva. Oppaamme, tietokirjailija ja sotahistorian harrastaja Göran Lindgren, joka tunsi taistelujen kulun kuin omat taskunsa, kertoili elävästi kesän 1944 torjuntataisteluista, kaihtamatta risuja taikka ruusuja puhuessaan suomalaisista tai venäläisistä. Tarinoita täydensivät sotavainajien muistoa ja rajan taakse jääneiden sankarivainajien kotiin kuljetusta jo vuosia ahkeroineen Pertti Suomisen selonteot ja kuvaukset vainajien etsimisestä, kuljetuksesta ja siunaamisesta. Kunniavieras, entinen puolustusvoimain komentaja, kenraali evp. Jaakko Valtanen, joka nuorena varusmiehenä toimi Karjalan kannaksella radiomiehenä, jakoi myös omia kokemuksiaan matkan aikana.

Matkamme alkoi Helsingin Kiasman edestä, marsalkka Mannerheimin patsaan kupeesta, josta Vihdin Liikenteen linja-auto poimi joukkomme kyytiin. Oppaamme Göran otti joukon haltuunsa jämäkällä puolisotilaallisella otteella ja järjestäytyminen passintarkastukseen, hotellikirjauksiin ja ruokailuihin sujui kellontarkasti. Ehdimme myös pysähtyä Säkkijärvellä laskemassa kenttähautausmaan muistomerkille kukat kunnianosoituksena kalleimman uhrin sotavuosina kantaneille.

Opettajat eivät ole yleisönä varmastikaan helpoimmasta päästä, etenkään, kun kaikki ovat historianalan ammattilaisia. Göran Lindgrenin tietämys teki kuitenkin vaikutuksen ja opetti paljon uutta meillekin, jotka joka lukuvuosi Suomen sodat läpi kahlaamme. Matka soi näkökulmaa ja uusia tarinoita opetuksen kehittämiseen ja Suomen historian dramaattisen hetken muistamiseen. Perinneliiton toivomuksena olikin siirtää matkan kautta viime sotien perintöä ja muistoja jälkipolville, joilla on enää harvenemassa määrin sota-ajan eläneitä sukulaisia. Niin ikään muuttuu myös oppilaidemme etninen tausta. Sodat ja niihin osallistuneet ihmiset ovat entistä kaukaisempia asioita. Sodan kauhut ovat kuitenkin universaaleja ja sodan uhreja ovat miehet, naiset ja lapset lippuun katsomatta. Niistä voimme kaikki ottaa oppia.

Matkan toisen päivän aikana tutustuimme Valkeasaaressa Sormenpää-tukikohtaan, josta puna-armeijan päähyökkäys alkoi kesäkuussa 1944. Matkamme vyöryi samoja reittejä kuin hyökkäävien neuvostopanssarien ainakin siinä mielessä, että puna-armeijan mekanisoidut yksiköt olivat edelleen sidottuja teiden suuntaan. Tutustuimme Kuuterselkään rakennettuun ulkomuseoon, joka kuvasi sodan aikaisia juoksuhautoja ja jossa pääaseman takainen VT-asema murtui kesäkuun puolivälissä 1944. Täältä kävi tiemme Äyräpäähän Vuoksen kapeikkoon, jossa jo talvisodassa oli ankarasti mitelty voimia ja jossa kesällä -44 piti puoliaan eversti Adolf Ehnroothin Jalkaväkirykmentti 7. Toisen yömme vietimme Viipurissa ja jatkoimme vielä viimeisenä päivänä taistelupaikoista kenties kuuluisimmalle, Talin ja Ihantalan maastoihin. Täällä, missä puna-armeijan suurhyökkäys viimein uupui, oli jäljellä enää muutamia suomalaisten ja venäläisten pystyttämiä muistopaaseja. Matkan viimeinen pysähdys ja historiallinen opetus oli samalla kunnianosoitus suomenruotsalaiselle Jalkaväkirykmentti 61:lle, joka sinnikkäästi torjui neuvostojoukkojen hyökkäysyritykset Viipurista eteenpäin.

Minulle historian opettajana matka oli vaikuttava kokemus, jotain, mitä luokkahuoneessa ei saa aikaiseksi. Seistessäni Terijoen hiekkarannoilla, Sormenpää-tukikohdan hiesumaastossa, Äyräpään kirkon raunioilla tai pisimmälle uskaltautuneen neuvostopanssarin tuhoamispaikalla, historia herää eloon aivan uudella tavalla. Se elää edelleen vuosikymmeniä sitten Karjalan korvissa henkensä edestä taistelleiden ihmisten tarinoissa ja kokemuksissa. Kuten kenraali Valtanen meille osuvasti sanoi, veteraanit eivät näe itseään sankareina, vaan velvollisuutensa täyttäneinä miehinä ja naisina.

JUKKA VIERI

TAMMENLEHVÄN PERINNELIITTO RY JÄRJESTI PÄIJÄT-HÄMEEN ALUEEN 25 HISTORIAN JA YHTEISKUNTAOPIN OPETTAJALLE PERINNEMATKAN KARJALAN KANNAKSEN RATKAISUJEN TAISTELUPAIKOILLE 1. – 3.8.2017. MATKAN JÄRJESTÄMISEN MAHDOLLISTI KAATUNEIDEN MUISTOSÄÄTIÖN TALOUDELLINEN TUKI, JOSTA LIITTO ESITTÄÄ KUNNIOITTAVAN KIITOKSENSA.

Teksti: Jukka Vieri
Kuvat: Hanna Heiman